Hyvin menneitä, hyvät muistot jättäneitä synnytyksiä?

Kokoarvioksi oli annettu 3.7 kg, mutta painoikin sitten 4.4 kg :D Mutta itse synnytyksestä. Tuskallista oli 4 päivän ajan jatkuvat säännölliset supistukset jotka uuvuttivat lähinnä henkisesti kun ei saanut moneen päivään nukuttua. Supistelujen takia olinkin sitten jo sairaalassa muutaman vuorokauden. Kunnes tuli ihana kätilö ja sanoi, että eiköhän puhkaista kalvot, että saadaan vauva syntymään. Olin tuolloin 3 cm auki ja naukkailin ilokaasua.



Kätilö oli suunnitellut, että annetaan epiduraali jotta saan levätä ja sitten oksitosiinia avaamaan kohdunsuuta, mutta kuinkas kävikään. Kalvot kun puhkaistiin niin kohdunsuu räjähti täysin auki ja epiduraali ei tehonnut. Joten ei tarvittu mitään vauhditusta. Kalvojen puhkaisusta poika syntyi alle 2 tunnissa.



Vedin itseni pöllyyn ilokaasusta ja uusi epiduraali saatiin vaikuttamaan juuri kun aloin ponnistamaan. Ponnistusvaihe oli mahtava kun kroppa teki hyvin työnsä ja auttoi ponnistamaan vauvan maailmaan. Toisen asteen repeämä tuli ja alapää on täysin kivuton nyt viikon jälkeen synnytyksestä :) Ennen ponnistusvaihetta ollutta kipua en edes muista ja ponnistusvaihe oli suht lyhyt ja siitä jäi hyvät muistot. Kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus vaikka ei synnytystä nyt voi kai helpoksi sanoa.



G ja pikku mies 7 vrk

Kärvistelin kotona mahdollisimman kauan ja vasta kun en enää pystynyt kotona olemaan, startattiin kohti sairaalaa. Kello taisi olla noin 12 yöllä. Oli kiva ajella hiljaista moottoritietä ja samalla ottaa aikaa supistusten välissä. Mies kertoi muuten jälkeenpäin, että välillä supparit tulivat 3 minuutin välein ja silloin kuulemma vähän jännitti, että syntyykö vauva autoon. No, siitä ei ollut mitään huolta, hyvin ehdittiin perille. Kätilö tutki ja totesi, että olin noin 4 cm auki. Sen jälkeen supistuksen voimistuivat niin, että pyysin epiduraalin. Lupasin sen saatuani miehelle, että voisi mennä ottamaan tirsat, kun oloni oli niin hyvä.



Kun kätilö tarkasti tilanteen seuraavan kerran, hän ei voinutkaan enää lähteä hakemaan miestä, vaan kutsui toisen kätilön miestä noutamaan. Mies tuli pöllästyneenä huoneeseen ja minä sain jo ponnistaa! Kolmella ponnistuksella syntyi maailmaan ihana tyttövauva!



Kokemus oli todella ihana! Esikoisen kohdalla en sitä olisi uskonut, mutta voi se olla totta! Onnea synnyttämään meneville! Yhden neuvon haluan antaa. Ei kannata taistella supistuskipuja vastaan tai pelätä seuraavaa, vaan ikään kuin ottaa ne sellaisenaan ja keskittyä hengittämään ja liikkumaan. Epiduraali toimi itselläni, mutta tokan kohdalla ajattelin jopa, että olisinkohan pärjännyt ilman. Ehkä kolmannella kerralla;)

Loistava ketju. Nostan.

Esikoinen syntyi rv39+1. Yhden aikaan yöllä aloin tuntea painetta alavatsassa ja heräsin muutaman kerran jalkeille kunnes tajusin että synnytys on käynnissä. Supistukset voimistuivat jatkuvasti ja kävelin olohuoneessa ympyrää enkä halunnut vielä herättää miestäni. Viiden aikaa aamulla sanoin miehelle että vauva taitaa syntyä tänään. Soitin kättärille ja he neuvoivat menemään suihkuun, sen jälkeen huomasin että vuosin hieman verta, soitin uudestaan ja he sanoivat että saa alkaa tulemaan.

Lähdimme klo.06 aikoihin ajamaan ja mies laittoi autoon Bob Marleyta soimaan. Sattuikin mukavasti laulu "no woman no cry" ; ) . Autossa supistukset koveni kunnolla ja oli vaikea istua paikallaan. Osastolla kätilö katsoi minua hetken ja passitti saliin ja olin 3cm auki. Pian sain epiduraalin ja se tuntui ihan taivaalliselta. Kätilö pyysi nukahtamaan jotta saisin voimia ponnistukseen ja sanoin miehelle että nukuttaa sen verran että hän voi myös mennä tukihenkilöiden huoneeseen ottamaan torkut jos tuntui siltä. Tunnin päästä heräsin tunteeseen että vasemman reiden alle on jäänyt joku letku tai jokin siellä painaa. Kätilö sanoi että epiduraalin takia kipu alkaa heijastua reiteen ja hän teki tarkastuksen ja olinkin 10cm auki. Hän sanoi että kun siltä tuntuu voi alkaa ponnistamaan. Pyysin että joku hakisi mieheni paikalle ja vähän aikaa häntä jouduttiinkin etsimään mutta paikalle kerkesi onneksi! Aloin rauhassa ponnistamaan ja kätilön ohjeita kuunnellen ponnistin 7 minuutissa lähes kivuttomasti pienen pojan ulos. Vauva painoi 3325g ja oli 50cm pitkä. Sain 2 tikkiä ja voin vallan mainiosti heti synnytyksen jälkeen. Koko synnytyksen kesto 7,5h.

Toisen lapsen synnytys olikin vähän vauhdikkaampi kokemus. Aloin tuntea reippaita supistuksia jotka alkoivat kovina heti kerta laakista ja silloin tiesin sanoa miehelle heti että lapsenvahti tänne ja nopeasti. Olin puolessa tunnissa kaksin kerroin ja kun pääsimme synnytyssaliin ei mitään kipulääkettä ehditty antaa, pelkästään ilokaasua vedin horni kurkussa. Sitten puhkesi kalvot ja lapsivesi meni jolloin vauva työntyi samassa alas ja alkoi heti ponnistuttamaan. Kätilö tuli paikalle ja sanoin että nyt se tulee! Kätilö kielsi ponnistamasta ja kurkkasi alapäähän ja totesi : "joo pää näkyy jo, ponnista vaan." Minuutissa ponnistin ulos pienen tytön joka painoi 3325g ja oli 47cm pitkä. Kokonaiskesto oli 2,5h. Sain yhden tikin kosmeettisista syistä. Ja muuten, Bob Marley soi autossa neitokaisen haku reissulla myös ; )

Tavallaan nämä synnytyks et oli toistensa vastakohdat mutta ihania molemmat.

Nyt odotan kolmatta lasta rv:llä 31+4 ja täytyy varustautua Bob Marleyn CD:llä jälleen, ihan vain nostalgian vuoksi!

Ensimmäisestä olen kertonut enemmänkin ketjuissa, joita voisi kauhu-sellaisiksikin nimittää. Ekan kerran jälkeen kätilö sanoi synnytyssalissa jo, että tämä pitää käydä sitten läpi ennen seuraavaa kertaa, koska synnytyssaliin tullessa on aivan liian myöhäistä, silloin uusi vauva on jo ihan pian käsissä. Ja ihan oikeassa hän olikin! Toiseen synnytykseeni mennessä olin siis käynyt läpi pelkopolit ja henkisen helvetin kaikin puolin, mutta kannatti.



Raskaus siis pääsi menemään pitkälle, 41+5 olivat viikot ja aamulla käynnistysaika kun iltakymmeneltä tv:tä katsellessani, esikoisen juuri nukkumaan saatuani, aloin tuntea alavatsalla pientä kiristystä, joka yllättäen jatkui tasan 10min päästä. Ihmettelin miehelle, että nämäkö olisivat nyt supistuksia? Esikoisenkaan kohdalla en supistuksista ollut tiennyt mitään ennen kuin vasta muutama tunti ennen syntymää. Menimme kuitenkin vielä nukkumaan, oli pääsiäismaanantai eikä jääkaapissakaan enää ollut juuri mitään evästä... Mies nukahti mutta minä en, koska olin peloissani että vauva syntyisi nopeampaa kuin isoveljensä (reilut 5h) ja sairaalaan oli kuitenkin tunnin matka. Kun kiristys tuntui kuitenkin siinä määrin, etten saanut nukahdettua aloin mittaamaan kännykän "kierroslaskurilla" supistusten kestoja ja välejä ja totesin, että tihenemään päin ovat, tulivat 6-8 min välein ja kestivät 1,5min kerralla. Tunnin mittailtuani herätin miehen ja sanoin, että pitää varmaan kuitenkin lähteä kaiken varalta ja aamulla olisi joka tapauksessa ollut mentävä yliaikakontrolliin. Soitettiin anoppi paikalle, hän asui liki naapurissa ja puolilta öin päästiin matkaan.

Yhdeltä sairaalaan tullessa kävelin reippaasti raittiista ilmasta nauttien parkkipaikalta ensiavun läpi ja koko sairaalan läpi synnytysosastolle, vastaantulevat huutelivat vain että sinä taidat tietää mihin olet menossa :) Hissiinkään en suostunut vaan portaita pitkin mentiin. Kätilö otti vastaan ja mentiin käyrille, jotka eivät näyttäneet ylämahalta mitattuna juuri ollenkaan supistuksia, sanoin kyllä ettei siellä yläällä mitään tunnukaan, ainoastaan alaosastolla. Kohdunsuu oli 4cm auki, kaula täysin hävinnyt jo. Miehen kanssa kummasteltiin, että ollaanko me ihan oikeasti synnyttämässä, ei millään uskoisi... Vaihdoin sairaalaan vaatteisiin ja lähdettiin saliin. Mies alkoi pikapuoliin täyttää ammetta, jonka täyttäminen kestää 45min. Minä kävelin kuuman ryynipussin kanssa (oli mukana jo autossakin ja tosi hyvä!) ja sitten lähdettiin kätilön kanssa hakemaan iltapalaa, kun kotona ei sitä evästä ollut lähtiessä. Juuri kun sain leivät tarjottimelle, tuli pari kipakkaa supistusta joiden aikana jouduin tosissaan pysähtymään ja hengittämään syvään. Totesin kätilölle,että jospa hän kantaisi tarjottimen takaisin saliin. Kun astuimme keittiön ovesta ulos, tuntui mahapohjassa pieni plop ja lämpimät vedet valuivat housuihin. Siitäkään minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta, sanoin kätilölle että vedet varmaan menivät kun siltä tuntui... kätilölle tuli kiire, koska vauva ei ollut laskeutunut eikä kiinnittynyt, pantiin vauhtia jalkoihin vaikka matkalla tuli pari niin kipeää supistusta että piti pysähtyä. Vasta salissa kätilö komensi äkkiä makuuulle että tarkistettaisiin vauvan vointi. Kello oli 2.30 eli puolitoista tuntia sairaalaan tulon jälkeen, mies oli muuten juuri saanut ammeen täytettyä ja tuumaili että meneekin sinne itse kun minulle ei lupaa enää myönnetty. Kaikki oli hyvin, kohdunsuu 8cm auki ja pääsin suihkuun. Mies auttoi suihkuttamalla kovalla paineella alamahalle aina supistuksen aikana ja minä roikuin suihkuseinämän reunassa (kätilö kävi välillä katsomassa sen näköisenä, että kestääköhän tuo 100-kiloista synnyttäjää...) mutta se auttoi muuten kummasti, samoin ääntely ja syvä huokailu.



Tunnin verran suihkussa oltuani kätilö antoi luvan ponnistella jos se auttaisi. Pian hän sanoi, että tulisin pois suihkusta ja alettaisiin hommiin. Tuntui aika omituiselta, koska minulla ei ollut minkäänlaista tarvetta ponnistaa tms. mutta kiltisti tulin. Jakkaralle, jota olin siis toivonut, en pystynyt heti taipumaan koska kivut olivat alamahalla, -selässä ja reisissä, joten ensin koitettiin polvillaan patjalla sängyn reunaan nojaten. aikani kun siinä revin miestä paidasta, niin kätilö tuumasi, että nousepas nyt jakkaralle niin saadaan tämä syntymään. Ja niinpä siinä jakkaralla vajaat 10min ponnisteltuani, suunta löytyi muuten mahtavasti ja vaikka epätoivo iski, huusinkin että ei täältä mitään synny! vauva kuitenkin viimein tuli raastavat loppusentit maailmaan ja kaikki oli hyvin! Ponteva tyttö, 4100g sieltä syntyi, pissasi samantien ja rauhoittui rinnalle. Kävelin itse vauva sylissä muutamat askeleet sängylle, napanuora leikattiin heti koska se oli taas aika lyhyt enkä olisi yltänyt vauvaa edes mahan päälle saamaan ilman sen katkaisemista ensin. Toisella kerralla imettäminen tuntui jo ihan rutiinilta ja vauva oli hyvä tarttumaan kiiinni. Jos ensimmäisen syntymä tuntui kuolemalta, nyt tuntui kuin olisin uudestaan syntynyt ja aurinko olisi alkanut paistaa. Niin paljon erilaisia voivat synnytykset olla, siinäkin tapauksessa että itsellä olisi aikaisemmin huono kokemus. Tottakai molempien alkupäiviin on mahtunut paljon itkua ja väsymystä, kipeitä rinnanpäitä ja muuta, mutta itse synnytystä ei ole tarvinnut jälkeenpäin tällä toisella kertaa kuin ihastella. Voimakkaita kivunlievityksiä ei ole käytetty kummallakaan kerralla, aquarakkulat, vesi ja eka kerralla vähän aikaa ilokaasua ovat riittäneet. Avautumisvaiheen kivun suhteen minulla ei ole minkäänlaista pelkoa, ponnistusvaiheessakin tuskallista ovat vain viimeiset sentit, kun vauvan pää alkaa tuntua ja tulee ulos. Tällä toisella kertaa olin kipeä sen 1,5h lapsivesienmenon jälkeen mutta muutoin olisin siihen saakka voinut olla vain kotona... Sen jälkeen en kuitenkaan pystynyt enää menemään esim. sängylle maata, vaan piti koko ajan olla pystyssä, liikkua ja keinutella lantiota. Ehkä olen hullu, siinä mielessä että synnytykseni ovat olleet tällaisia 5-6h maratoneja, kun olen omalla liikkeelläolollani pyrkinyt lieventämään kipua, mutta siinä minulle on jäänyt ennen 1. synnytystä isotätini 75v. sanoma, että olet vain pystyssä mahdollisimman pitkään niin sen kestää. Ja kun heidän aikanaan ei ole kivunlievityksistä tiedetty mitään, niin tähän olen luottanut ja toivottavasti näin pystyn toimimaan myös tammikuussa koittavalla 3. kerrallakin :)



t. eikkuli 29+2



ps. viesti oli kuulemma liian pitkä niin laitoin kahdess pätkässä

Ekalla kerralla laskettuna päivänä alkoi supistella pitkin päivää. Supistukset olivat "kiukkuisempia" kuin aiemmin mutta silti täysin kivuttomia. Iltapäivällä mies lähti töihin ja minä jäin odottelemaan tilanteen kehittymistä. Joskus klo 17 paikkeilla alkoi hipiä mieleen että ehkä tässä tosiaan alkaa synnytys pian häämöttämään. Soitin miehelle töihin että hän jättäisi illan jalkapallopelin väliin ja tulisi luokseni anoppilaan. En muista koska aloin kellottamaan supistuksia mutta joskus ilta kahdeksan aikaan väli oli jotain 5 minuutin luokkaa. Mutta vieläkään minua ei sattunut laisinkaan. Äitini ja siskoni sitten jo alkoivat tulla puhelinlinjoja pitkin että nyt kyllä pitää lähteä jo sairaalaan! Lähdettiin kotiin valmistautumaan lähtöön ja supistusten väli oli jo jotain 3minuuttia. Matkalla sairaalaan supistukset alkoivat pikkuhiljaa muuttua jo epämiellyttäviksi, mutta vieläkään ei ollut kivuista tietoakaan. Yhdeksän aikoihin oltiin sairaalassa ja tutkimuspöydälle sitten meni lapsivedet. Kohdunsuu oli kolmisen senttiä auki. Vesien mentyä alkoi supistukset muuttua kivuliaimmiksi ja aika pian siirryttiinkin jo synnytyssaliin. Klo 22 aikoihin sain kohdunkaulanpuudutuksen ja se vei aivan kaikki kivut (tosin ei siihen mennessäkään niin kauheasti ollut sattunut)! Puoli kahdentoista aikaan alkoi taas tuntua että puudutteen teho alkaa heiketä ja pyysin uutta annosta. No, kätilö tutki paikat ja totesi että eipä enää mitään puudusta anneta kun paikat oli jo 9 cm auki. Ponnistamaan aloin puoli yhdeltä ja 25 minuutin kulutta tyttö oli maailmassa. Olihan tuo ponnistaminen fyysisesti rankkaa, muttei pahemmin kivuliasta. Ennen pään syntymistä sain jonkun puudutteen välilihaan ja se vei tunnon aivan täysin. Pari pientä repeämää tuli. Tytön synnyttyä olin ihmeissäni että tässäkö se nyt oli! Ja totesin että tämänhän voisi tehdä huomenna uudelleen. Tuo ensimmäinen synnytys oli varsin kivuton ja todellakin jäi hyvät muistot.

Laitetaan vielä yhteenveto tuosta ensimmäisestä. Eli tyttö syntyi rv 40+1, 3420g ja 51cm. Sairaalassa ehdittiin olla alle 4 tuntia ennen syntymää ja kivusta joutui kärsimään yhteensä varmaan jotaiin tunnin verran, aika hillittyä tuokin kipuilu oli. Pahinta synnytyksessä oli se, kun ei tiennyt kauanko homma kestää.

No sitten toisella kerralla laskettuna päivänä ei tuntunut vielä mitään synnytykseen viittaavaa! Illalla 10 aikaa viestitin kaverille ettei vauvalla tunnu olevan mitään aikomuksia syntyä lähiaikoina. Klo 23 aikaan mentiin saunaan ja siellä huomasin että minuahan supistaa melkein kokoajan! Puolen yön aikaan aloin huvikseni kellottamaan ja huomasin että supistuksia tulee säännöllisesti 8 minuutin välein. Ja pikkuhiljaa väli lyheni. Kahden aikaan väli taisi olla jotain 4 minuutin luokkaa ja päätin alkaa valmistautua lähtöön. Pakkasin esikoisen tavarat ja etsin itselleni vaatteet valmiiksi. Sitten kuitenkin supistusten väli alkoi pidetä ja päätin kömpiä miehen viereen nukkumaan. Hetkeksi taisin torkahtaa mutta nukkumisesta ei oikein voinut puhua. Vaikkei silloin juuri supistellutkaan. Mies heräsin neljältä töihin ja hetken päästä päätin minäkin nousta "tunnustelemaan" vielä oloani, että uskallanko päästää miehen lähtemään töihin. Siinä sitten alkoi supistuksia taas tulemaan ja viideltä väli oli noin 3 minuuttia. Eli ei saanut mies lähteä töihin. Soitettiin miehen veljelle että kohta tuodaan esikoinen hoitoon ja sitten mies hoiti vielä jotain työasioita. Siinä sitten eteisessä odotellessa tunsi selvästi että supistukset voimistui. Tosin nytkään eivät olleet mitenkään kipeitä. Vietiin lapsi hoitoon ja kuudelta oltiin sairaalassa. Kohdunkaula oli vain noin sormelle auki ja supistukset sen verran laimeita että minut laitettiin tarkkailuhuoneeseen odottelemaan. Siellä supistukset alkoi sitten voimistua, mutta kätilö ei vielä oikeen ottanut minua todesta. 7.30 käyrillä oli jo aika tuskaa ja 8.00 hälytettiin lääkäri (kotoaan)antamaan puudutus. Vaikka minuun sattui jo aika reippaasti, olin rauhalinen ja vähäeleinen, joten hoitsu taisi sanoa hälyttämälleen lääkärille ettei ole tulipalokiire. Sen tunnin 8-9 sain kärvistellä supistuskivuissa ja odotella lääkäriä. Tosin en kauhean kipeä silloinkaan ollut, naureskellen kuvasin miestäni videokameralla kun tämä söi aamupalaani! Lopulta sain puudutuksen ja se sitten "räjäyttikin" paikat auki! Kalvot puhkaistiin ja sitten alettiinkin odottamaan ponnistamisen tarvetta. Makasin rauhallisesti sängyllä ja supistuksen aikana hieman irvistelin. Pikkuhiljaa aloin ponnistamaan ja 10 minuutin päästä poika oli syntynyt. Eli klo 9.31. Taas voisin vain ihmetellä että joko se synnytys meni jo! Niin nopeasti ja helposti kaikki meni. Puudutuksen antanut läkäri tuli katsastamaan minua ja ihmetteli hänkin että joko täällä ollaan homma hoidettu. Kuulin myös kätilöltä että kun hän klo7 oli tullut töihin, niin minut vastaanottanut hoitsu ei vielä osannut sanoa onko synnytys käynnissä vai ei! Eli siitä epävarmuudeseta kesti 2.5h lapsen syntymään... Seuraavalla kerralla voi tulla jo kiire!

Nyt minuun on taas iskenyt kauhea SYNNYTYSKUUME! Telkkarista kun katsoo ohjelmia ja täältä lukee juttuja niin kauheasti tekee mieli päästä itsekin taas synnyttämään. (en ole edes raskaana) Eli minulla ei ole kuin mukavaa kerrottavaa synnyttämisestä!

Esikoista odottaessa ois niin kiva lukea vielä näitä kivoja synnytyskokemuksia :)

Laskettu aika oli 3.11. Viikolla 41+1 täytin kotona tiskikonetta mieheni ollessa työhuoneessa tietokoneella. Kello oli n 12.00. Kumarruin ja kuului ääni "ruks", en ole varma tuliko se selkärangasta joka oli alkanut paukkua loppuraskaudesta, vai johtuiko se siitä että kalvoihin tuli reikä, lapsivettä nimittäin lorahti pari kertaa pöksyihin ja samantien tuli ensimmäinen supistus. Jotenkin tiesin että nyt se on menoa... Oli minulla supistuksia ollut aikaisemminkin, tosi napakoitakin ja ehkä hieman kivuliaita, mutta kuukautiskipumainen jomotus kertoi että nyt alkaa oikeasti tapahtua jotain. Kipu ei kuitenkaan ollut hirveän kovaa. Soitin neuvolaan että nytkö se käynnisty, täti vastas että vaikuttaa että meni lapsivedet, lähtekää sairaalaan.



Alettiin miehen kans hieman panikoida ja kummallakin oli törkeän kova nälkä. Soitin taas neuvolaan ja kysyin että saanko mä vielä syödä :D täti vastas että syö pois, ei nälkäsenä tarvi synnyttää. Sain vähän syötyä, väkisin piti se tehdä, ei meinannu saada alas, kun jännitti.



Oli tarkotus että mennään omalla autolla sairaalaan, mies kuskina, mutta soitettiinkin taksi. Meiltä on 90km sairaalaan. Taksissa supistuksia tuli kolmen minuutin välein, eikä ne kestäny varmaan edes puolta minuuttia kerralla. Mulle sanoi kätilö aikasemmin että ku supistus kestää 30-45 s niin se saa vasta jotain aikaan kohdunsuulla... jos oisin sellasia jääny odottamaan niin oisin synnyttäny varmaan matkalle! Siis mun synnytyssupistukset tuli heti alusta asti tiuhaan.



Sairaalassa oltiin n.klo 14.00. Supistukset tuli jo kahden minuutin välein. Heti katsottin kohdunsuun tilanne, oli jo neljä senttiä auki. Siirryttiin synnytyssaliin, siellä kävin suihkussa, ei se pahemmin auttanut, eikä aquarakkulatkaan, mutta ilokaasu vei pahimman terän kivulta. Sitä sitten hönkäilin ja mies nauroi että taitaa nousta päähän. Niin teki. Jossain vaiheessa valitin taas nälkää ja sain välipalaa. Ajattelin että voi perhana mikä eukko, synnyttää ja ajattelee vaan ruokaa, hävetti... Vähän ajan päästä alkoi tuntumaan että tarviin jotain tujumpaa kivunlievitystä. Se ois ollu sitten epiduraali, mutta yllätysyllätys sitä ei voitu laittaa koska kohdunsuu oli jo 10cm auki. Kätilö sanoi että susta tulikin nyt sitten luomusynnyttäjä! En muista mitä siitä ajattelin, sitä keskittyi vaan niihin supistuksiin, ja rentoutumiseen niiden välillä. Siirryin sängylle ja jossain vaiheessa loiskahti loput lapsivedet. Sitten piti alkaa ponnistamaan, mulla ei mielestäni tuntunut hirveen voimakasta tarvetta ponnistaa, mutta kun kätilö käski, niin piti totella. Kyllä se koski mutta kätilöt oli tosi kannustavia ja ihania ja oma mies kaikkein ihanin, se tuuletti sairaalapaitaa kun oli hiki, antoi juotavaa ja tuki niskasta ponnistaessa.



Tyttö syntyi klo 19.18, painoa 3440g ja pituutta 51cm. Kun se syntyi ajattelin ensin että ihanaa ku se kipu loppui. Sitten hoin että onpas se pieni. Tyttö oli heti ulos tullessa maailman suloisin. Ihmettelin että sehän on ihan ihmisen näköinen, odotin kai kurttuista ja kinaista pientä otusta. Itketti. Mies näytti itkevän ja nauravan yhtäaikaa. Se oli jännittänyt hirveästi, ja pidätti henkeään kun ponnistin, hyvä että taju säilyi. Mies leikkasi napanuoran ja sain tyttelin mahan päälle. Se oli lämmin ja tahmea ja ihmeellinen. Vähän ajan päästä vauva sai ekan kylvyn isältään. Sitten se vähän imi maitoa. Ei sitä vielä pahemmin rinnoissa ollut, mutta kai se pari tippaa sai. Pieni repeämä tuli emättimeen, siihen laitettiin muutama tikki, alapää oli tosi turvoksissa muutenkin pari päivää.



Jonkun ajan päästä saimme iltapalaa miehen kanssa ja sitten sen täytyi lähteä kotiin. Pääsin suihkuun ja sitten työntelin tytön synnytysosastolle . Nukuin ehkä tunnin sinä yönä, olin niin sekaisin onnesta ja ihmetyksestä.



Rentoutuminen on tosi tärkeää synnyttäessä, silloin kun ei koske. Se ei ole helppoa, mutta pitää oikeasti keskittyä siihen, siinä kerää voimia seuraavaa supistusta varten. Myös miehen läsnäolo antoi turvallisen olon. Kätilöillä oli kiire, he eivät ehtineet olla luonani koko ajan, joten miehen puuttuminen olisi tehnyt synnyttämisestä todella yksinäistä. Minulla ponnistusvaihe koski eniten, koska silloin en saanut edes ilokaasua, vaan piti mennä ilman kivunlievitystä.



Minulle jäi positiivinen muisto synnyttämisestä. Se oli kivuliasta, mutta koko ajan muistin, että tässä tehdään lasta, lopputulos on tärkein. Nyt se oma ihana vauva tuhisee makuuhuoneen nurkassa omassa pikku sängyssä.

Esikoisemme paatti syntya rv 35+3. Lapsivedet menivat kolmen aikaan aamuyosta. Hataannyin, kun en aluksi tuntenut vauvan liikkeita, mutta sairaalassa kappyrat nayttivat hyvilta. Supistukset alkoivat noin tunti vesien menosta, tulivat heti muutaman minuutin valein. Kivunlievityksena oli keinutuoli, jumppapallo, geelityyny, kavely ja vihdoin ilokaasu seka 7 tunnin karvistelyn jalkeen epiduraali. Epiduraalin jalkeen jaksoin taas liikkua ja olla pystyssa. Synnytys kesti kaikkiaan 11.5 tuntia eli oli tyypillinen ensisynnytys.



Tulos vain oli jokseenkin epatyypillinen: Vauvan sydanaanet romahtelivat supistusten aikana, jolloin tuli kiire. Episiotomia leikattiin ja vauva autettiin maailmaan imukupilla, mutta han oli jo niin tulossa, etta syntyi jo koevedolla. Tyttomme painoi vain 1620 g ja oli 41.5 cm pitka. Tytto oli syntyessaan sinertavanharmaa ja hyvin veltto. Virvoittelun jalkeen hanet tuotiin naytille keskoskaapissa ja karrattiin sitten tunnelia pitkin Lastenklinikalle. Olin samanaikaisesti helpottunut ja jarkyttynyt. Olin ylpea siita, etta olin vihdoin oikeasti aiti, mutta samalla mietin, olisinko jotenkin voinut estaa ennenaikaisuuden ja selvan kasvuhairion. Muutaman ensimmaisen paivan vietimme epavarmuudessa, kun tyttoa tutkittiin. Mitaan anemiaa ja normaaleja ennenaikaisuuteen liittyvia juttuja kummempaa ei kuitenkaan loydetty, ja n. 5 viikon kuluttua tytto paasi kotiin jatkamaan kasvamista.



Toista odottaessani otin todella iisisti rv 37 saakka. Toinen tyttaremme syntyi rv 38+4 (2844 g). Supistelu oli aika heikkoa siihen asti, kunnes vedet menivat. Paikat aukenivat tunnissa muutamasta sentista kymmeneen ja tuntui silta, kuin tavarajuna ajaisi yli. Onneksi olin saanut epiduraalin, koska vauva ei ollut hollilla ja jouduin odottelemaan nelisen tuntia ennen kuin sain ponnistaa vauvan maailmaan. Aiemmat yritykset olivat johtaneet sydanaanien laskuun. Itse ponnistusvaihe kesti vain muutaman minuutin.



Molemmissa synnytyksissani kivut ovat olleet kovat, toisessa varsinkin vesien mentya. Silti molemmat synnytykset ovat mielestani olleet mahtavia kokemuksia. Katilot ja opiskelijat ovat olleet ihania, ammattitaitoisia ja empaattisia ihmisia. Olen kokenut, etta vaikka sattuisi, siita selvitaan. Vaikka kaikki synnytyksessa ei menisi " niin kuin pitaisi" , synnytys voi silti olla hyva synnytys.

Raskausviikkoja oli 39+. Heräsin jokaöiseen tapaani yhden aikaan vessaan. Olin tuntevinani jotain ¿menkkajomotuksen¿ tyyppisiä supistuksia mutta en niitä paljon noteerannut, menin takaisin nukkumaan. Havahduin unesta muutaman kerran supistukseen mutta nukahdin aina uudestaan. Hieman epäuskoisena varoittelin kuitenkin jo miestäkin, että tämä saattaa nyt olla sitä.



Kello kolmen jälkeen tuli pari kovempaa supistusta, kävin vessassa toimittamassa vatsaani ja kun tulin takaisin sängylle tunsin kun jotain lämmintä nestettä tulvahti ulos ja kasteli pikkuhousuni. Komensin mieheni ylös hakemaan pyyhkeen alleni. Haistelin sitten ¿tulosta¿, en ollut varma sen hajusta mutta koska olin juuri käynyt pissalla en uskonut sen olevan pissaa. Heti sen jälkeen alkoi tulla supistuksia alle viiden minuutin välein, aluksi melko lyhyinä. Kävin taas vessassa, lapsivettä ei tullut lisää mutta verensekaista hieman vihertävää limaa kyllä. Mietin, kehtaisinko jo soitella Tammisaareen ja kysellä toimintasuunnitelmaa. Soitin sinne, kätilön kanssa sovimme, että soitamme anopin hoitamaan esikoista ja soitamme uudestaan heille kun lähdemme ajamaan T:saareen. Kätilö vielä puhelimessa muistutti että Jorviin on lyhyt matka. Naureskelin...



Kello 4 soitin anopille ja sanoin, että lähteä pikkuhiljaa tulemaan. Sanoi juovansa aamukahvin ja lähtevänsä sitten, eli olisi meillä aikaisintaan tunnin kuluttua. Supistuksia tuli tiuhaan tahtiin ja alkoi olla jo melko tukalaa. Anopin odottelu ja 50 minuutin ajomatka Tammisaareen alkoi tuntua ikuisuudelta. Jorvi alkoi kummasti houkuttaa ja päätimme, että Tammisaari saa jäädä. Soitimme anopille että pistäisi lisää vauhtia tulemiseensa. Supistukset pitenivät, pisin oli jo yli minuutin ja pientä painon tunnetta alkoi tuntua. Painon tunteesta en osannut kuitenkaan huolestua, aiemmin viikolla neuvolan th oli ulkotutkimusta tehdessään todennut että vauvan pää painaa peräsuoleen pikemmin kuin häpyluuhun, ja esikoista synnyttäessä painon tunne tuli mukaan kuvioon jo monta tuntia ennen ponnistusvaiheen alkua.



Joskus kello 4.45 alkoi supistukset ja olo olla sitä luokkaa, että anopin odottaminen tuntui mahdottomalta. Päätimme soittaa naapurin emännän esikoisen vahdiksi kunnes anoppi saapuu. Naapuri tuli, ja ihmetteli vielä että miten jaksan naureskella ja että hän oli tuossa kunnossa jo Tammisaaressa kohdunkaulanpuudutuksen saaneena... Lähdimme matkaan. Matkalla autolle tuli supistus, auton ikkunoita rapatessa tuli supistus, matkalla Jorviin 5-6 supistusta... Olin auton takapenkillä kontillani ja katselin kuinka maisemat vilistivät ja puhisin. Jossain vaiheessa rekisteröin: ¿-Ahaa, anopin auton takavalot.¿ ja jatkoin puhisemista. Mies yritti jotain vielä jutustella mutta minä taisin jo sähähtää, että ole hiljaa. Jorvin pihalla vielä yksi supistus ja laskeskelin mielessäni, että enää kolme supistusta ja sitten on kätilö edessäni.



Kello 5.15 olimme siis perillä sairaalassa. Vastaanotolla osastosihteeri kyseli äitiyskorttia ja minua katselessaan, että ¿-Painaako?¿ johon minä taisin vielä suu virneessä vastata ¿-Jotensakin.¿. Hän laittoi kätilön hakuun ja kohta näin tutun kätilön, jonka muistin erittäin mukavaksi. Sanoin miehellekin, että ¿Tuon minä haluan.¿ Kätilö vei meidät suoraan synnytyshuoneeseen, käski riisumaan omat vaatteet ja laittamaan sairaalan kamppeet päälle. Supistuksia tuli tosi tiuhaan, painontunnekin alkoi jo olla vaivaksi asti.



Supistusten välillä kävin sen verran petillä, että kätilö teki sisätutkimuksen; 8cm auki, kireät reunat enää jäljellä kohdunsuusta. Mies muistutteli minua supistuksen tullen käyttämään matalaa a-ääntä ja se auttoikin. Ähistelin luvan saatuani sänkyyn nojaillen supistuksella ja kysyin kätilöltä ¿-Onko enää mitään mitä voit antaa minulle?¿, tarkoitin tietysti kivunlievitystä ja sain vastaukseksi, että ilokaasua. Sain ilokaasun käyttööni ja voi ihanaa, mikä autuas humala siitä tuli!!! Ja auttoi tosi hyvin! Esikoista synnyttäessä olin käyttänyt ilokaasua myös mutta ei se ollut lähellekään näin tehokasta ollut. Ilokaasupöllyssä höpistessäni totesin: ¿-Synnyttäminen on kivaa!¿



Ja taas tutkittiin; sain ruveta ponnistamaan, kohdunsuu oli täysin auki. Olin kontillani sängyllä, nojailin korotettuun sängynpäähän, hönkäilin vielä rohkaisuryyppyjä ilokaasusta supistuksen alussa ja loppusupistuksen työntelin. Parin supistuksen jälkeen kätilö sanoi, että kääntyä puoli-istuvaan asentoon, jotta saan paremmin suunnan ponnistukselle. Ilokaasun jätin kääntyessäni pois. Oli aika tehdä töitä ilman ilokaasupöllyä... Ponnistusvaihe alkoi kello 5.45. Odotin inholla jokaista supistusta koska tiesin, että olo alapäässä kävisi aina vain kauheammaksi ennekuin sitten helpottaisi. Supistusten välissä suljettujen luomieni sisällä katselin hiekka-aavikkoa ja supistuksen tullessa, vedettyäni keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistaessani näin piikkilankaa ja teräviä kolmiulotteisia metallitähti. Kuullostaa varmaan oudolta mutta näin oli.



Jokaisen supistuksen jälkeen kyselin: ¿Näkyykö se jo!?!¿ ja mielessäni ajattelin että se (=vauvan pää) ei vieläkään näy, tässä menee vielä ikuisuus. Kohta kuitenkin mieskin jo hihkui, että ¿nyt näkyy hiuksia!¿ Montaa supistusta en ehtinyt ponnistaa kun kätilö jos sanoi että ¿työnnä vielä tämä supistus niin pää syntyy¿. Ja minähän työnsin. Täysin omaan itseeni keskittyneenä kuuntelin kätilön tarkkoja neuvoja: ¿työnnä ihan vähän ¿nyt huokaise ¿ja taas ihan vähän...¿ ja pää oli syntynyt. Ja vielä pieni ponnistus ja koko lapsi oli syntynyt. Kello oli 5.55. Sain vauvan syliini ja totesimme miehen kanssa yhdessä: tyttö! Napanuora on hirvittävän pitkä, se oli ollut kerran vauvan kaulan ympärillä ja siinä oli myös kaksi solmua. Ommeltavaa ei tullut, muutama pieni nirhauma vain.



Synnytys kesti siis lapsivedenmenosta ja kunnollisista supistuksista laskien noin 2,5 tuntia. Pää ei oikein pysynyt mukana vauhdissa, synnytyksen jälkeen hoin moneen kertaan, että en voi uskoa että olen synnyttänyt. Lapsen synnyttyä ja pään selvittyä ilokaasusta peruin hieman puheitani ja sanoin, että ei se synnyttäminen nyt kivaa ole mutta eipä ollut kamalaakaan. Ihanaa minusta oli, että tällä kertaa pystyn muistamaan koko synnytyksen valokuvantarkasti eikä mieleni ollut lääkkeiden ja kivun sumentama kuten eskoista synnyttäessä. Ja vaikka muistankin kaiken todella selvästi, mikään muisto ei ahdista. Kipu oli kovaa kyllä mutta ei pelottavaa eikä voittamatonta.

annan panokseni ketjuun kertomalla toisesta synnytyksestäni, ensimmäiseen liittyi komplikaatioita mutta onnellinen loppu ja onnellinen äiti, mutta siis komplikaatioiden takia se ei mielestäni tähän ketjuun kuulu kun ensisynnyttäjien tsempatukseenhan tämä oli ja muillekin jännittäjille...



olen aina tutuilleni jotka jännittävät maininnut että odotus on yksi asia joka kasvattaa synnyttämään, alkuvaiheessa pelottaa ja jännittää mutta kun on synnytyksen aika niin nainen tekee mitä vain päästäkseen jo synnyttämään....



toinen mistä muistutan jännittäjiä on se että kyllähän sekin kertoo jotain synnytyksen todellisuudesta että niin moni nainen haluaa kokea tämän uudestaan eikä tyydy vain yhteen pieneen vain toivoo lisää lapsia.



meidän tyttö syntyi joulukuussa 05 naistenklinikalla, synnytyksen kokonaiskesto oli viisi ja puoli tuntia.

supistukset alkoivat kotona, ja alkuun lähinnä tuntui siltä että on vaikea istua, siinä sitten nukuteltiin esikoinen ja odotettiin lapsenvahtia ennen lähtöä. sairaalaan päästiin juuri vuoron vaihtuessa ja odoteltiin synnytysosaston tarkkailuhuoneessa hetki kätilöä, sain kätilöksi ihanan opiskelijan jolla mukanaan vanhempi kätilö, opiskelija teki sisätutkimuksen (auki n.6cm) jonka jälkeen siirryttiinkin synnytyssaliin, siirtyessä kysyttiin että millaista kivunlievitystä toivon ja onko muita toiveita. pyysin osastolle pientä huonetta jotta esikoinen ei häiritse muita vieraillessaan vauvaa katsomassa ja kerroin että eka synnytys meni ilokaasulla ja epiduraalilla...samoilla siis mentiin tälläkin kertaa...



ensin hengitin ilokaasua sen aikaa mikä hyvältä tuntui, ja kun koin että ilokaasu ei enää tehoa tarpeeksi kipuun sain epiduraalin heti kun pyysin. epiduraalin jälkeen pyysivät luvan kalvojen puhkaisuun, jonka annoin että synnytys jouduttuu. epiduraali vei kivun mutta silti tunsin milloin supistus on päällä (mutta ei siis sattunut yhtään) samoin tunsin kun vauva liikkui alemmas.



ponnistin sängyllä erittäin pystyssä asennossa, jonka koin erittäin hyväksi (asento siis omien toiveideni mukainen). parilla ponnistuksella vauvan pää oli ulkona (isä kysyi että nytkö jo!) ja 13min ponnistuksella tyttö oli syntynyt, hienot 9 apgar pistettä ja 52.5cm 4400g. elämäni kaunein nainen...



sain vauvan suoraan rinnalle paidan sisään ja nautimme yhteisestä ajasta salissa n.3h ennen siirtymistä osastolle jossa iloksemme meitä odotti yhden hengen huone =)



seuraavaa kokemusta odotan innolla elokuussa koittavan...



mammeli 16+5



ensin mentiin

tuo ensin mentiin on hypännyt loppuun jostain ihan muualta....eli ei kuulunut tarinaan =)



mammeli

kaksi viikkoa sitten synnytin todennäköisesti viimeisen kerran :`( Meillä on kolme lasta ja voi olla, että lapsilukumme on nyt täynnä. Mutta never say never.. ei alunperin pitänyt " tehdä" kuin yksi lapsi mutta nyt on jo kolme erittäin toivottua ja odotettua tyttöä :)



Ensimmäinen synnytykseni ei ollut kovin ihana siinä mielessä, etten saanut mitään kipulääkettä. Synnytyksen kokonaiskesto on 9h45min, mutta tosiasiassa kaikki tapahtui viimeisen tunnin aikana. Sain Petidin-ruiskeen jonka sanottiin joiltain avaavan kohdunsuuta ja joiltain vievän kivulta kärjen. No, mä olin sitä laitettaessa 1cm auki ja tunnin päästä jo 10cm. Ja kipua se ei tosiaankaan vienyt! Ponnistus oli 5min. Mutta ihanat muistot jäi silti kaikesta. Vauva syntyi rv38+6. Muutama tikki tuli episotomiasta.



Toinen synnytys käynnistyi myös supistuksilla. Alkoivat aamulla heti kipeinä ja säännöllisinä ja pian olinkin jo kaksinkerroin kivusta. Lähdimme sairaalaan. Olin 4cm auki enkä pystynyt makaamaan käyrälläkään ja pääsimme siitä suoraan saliin. Sain spinaalin joka vei kivut. Synnytys kesti kokonaisuudessaan 3h 15min, eli tyttö syntyi tasan 3h ekasta supistuksesta. Ponnistus 6min. Vauva syntyi rv39+3. Ei tullut tikkejä.



Kolmas synnytys käynnistyi edellisten tapaan supistuksilla. Oli tosin " treenannut" jo useampia päiviä ja öitä, ja samana päivänä oltiin käyty jo turhaan sairaalassa näytillä. Loppuillasta supistukset kuitenkin kovenivat ja olin päättänyt, etten lähde enää turhalle käynnille vaan sinnittelen mahd. pitkään kotona. Alle tunnin sinnittelin kun soitin sairaalaan että tullaan puolen tunnin sisällä. Sairaalassa olin 6cm auki enkä voinut olla enää yhtään paikallani. Käyrälläkin kävelin piuhojen kanssa edestakaisin sen laitteen edessä. Anestesialääkäri oli kiinni, joten jouduin odottamaan tunnin kivunlievitystä ja se oli tosi rankkaa. Vihdoin sain spinaalin ja siitä tunnin päästä tyttö syntyikin. Synnytyksen kokonaiskesto oli 3h 30min, eli taas n. kolme tuntia ekasta supparista oli vauva maailmassa. Ponnistusvaihe oli 11min. Rv:t oli 39+5. Kaksi tikkiä tuli, lähinnä kosmeettisien syiden takia.





Eli mulla on ollut kaikki synnytykset ns. kipeitä ja nopeita, mutta mä olen tosi paljon tykännyt siitä. Ei tarvitse tuntitolkulla kärvistellä supistusten tai hitaan avautumisen kanssa, vaan kun kaikki lähtee liikkeelle, niin sitten myös tapahtuu. Viimeisin synnytys oli kipeämpi kuin keskimmäinen, koska jouduin odottamaan niin kauan puudutusta, eli olin varmasti jo yli sen 6cm auki tuossa vaiheessa. Mulla on tosi matala kipukynnys, mutta jostain syystä mä olen pysynyt tosi hyvin kasassa kivun kanssa joka kerran.





Mä voisin mennä jo heti huomenna synnyttämään uudestaan! Sanoin kätilöllekin, että synnyttäminen olisi mun harrastus jos se vain olisi mahdollista :)





Mikaela kera kolmen tyttökullan 2/04, 2/06 ja 2/08

Etukäteen pelkäsin synnytystä hieman, koska esikoinen syntyi avosuisessa kasvotarjonnassa ja piti lopulta auttaa imukupilla ulos, mikä oli aika kaamea kokemus minun tapauksessani.



Toinen synnytys alkoi rv 41+0 neljän aikaan aamuyöllä supistuksilla, nousin sängystä ja menin kärvistelemään olkkariin miehen ja esikoistyttären jäädessä nukkua tuhisemaan. Päätin mennä suihkuun ja vesi lievittikin kipuja ihanasti. Sairaalaan lähdettiin puoli seitsemän aikoihin, silloin supparit tuli muutaman minuutin välein, olivat kipeitä mutta siedettäviä.



Sairaalassa kätilö katsoi naamaani ja totesi, että suoraan saliin vaan, näkee, että nyt on tosi kyseessä. Sairaalassa oli jotenkin ihanan rauhallinen tunnelma silloin, se on jäänyt selvästi mieleeni. Olin sairaalaan tullessa muistaakseni 4 cm auki.



Ensimmäisessä synnytyksessä en sietänyt kosketusta ollenkaan, mutta nyt tuntui ihanalle, kun mies hieroi selkää. Jostain syystä supistukset tuntuivat tällä kertaa tosi voimakkaina polttoina selässä, mutta ilokaasu ja hieronta auttoivat ihanasti. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että pakko saada kivunlievitystä lisää ja kätilön kanssa neuvoteltuamme päädyttiin spinaaliin. Sen laittaminen tuntui vähän pahalta mutta vain vähän ja sen jälkeen oli ihanan rento olo. Kalvot puhkaistiin ja sain oksitosiinia. Spinaali ei vienyt kaikkea kipua, mutta pahimman terän kuitenkin.



Vähän ennen kymmentä tunsin, että spinaalin vaikutus alkaa lakata ja kutsuin kätilön paikalle. Hän teki sisätutkimuksen ja totesi, että olen täysin auki, mutta vauva ei ole laskeutunut. Tästä alkoi oikeastaan synnytyksen pahin vaihe, kun puudutusta ei ollut, mutta piti vielä odottaa ponnistamista. Kun lopulta sain luvan ponnistaa, se oli pientä hässäkkää, kun halusin kokeilla jakkaraa, mutta se ei onnistunut millään. Siinä joutui olemaan jotenkin tosi oudossa asennossa, eikä sopinut mulle. Siirryin sitten sängylle ja muutamalla ponnistuksella tyttö syntyi, vaikka taas tuntui siltä, että en osaa ponnistaa ollenkaan. Kätilöni kuitenkin opasti ja neuvoi todella hyvin. Toinen kätilö joutui vähän painamaan mun vatsaani, mutta sitten se vauva jotenkin vaan plumpsahti ulos! :) Ihana pieni tyttövauva, vaikka KAIKKI olivat veikanneet meille poikaa...



Olo oli uskomaton, mutta vielä uskomattomammaksi se muuttui, kun kätilö tutki minut ja totesi, että synnytyksestä ei tullut minuun mitään jälkeä, ei edes pientä nirhaumaa! Olin onneni kukkuloilla, toinen terve tyttö ja itse ehjänä ja hengissä... Syy vauvan laskeutumattomuuteenkin selvisi, kun istukka syntyi, napanuora oli TOSI lyhyt, vaan noin 30 cm.



Oli mieletön tunne kävellä itse suihkuun, peseytyä ilman huimausta ja ISTUA heti synnytyksen jälkeen! Ja se kesäpäivän ihana valo siellä synnytyssalissa... Pieni nyytti tuhisemassa isänsä sylissä... En unohda sitä koskaan!



Paluu maanpinnalle tuli kyllä seuravana päivänä, nimittäin kaameat peräpukamat... Oli oikeasti kamalampaa kuin ekan synnytyksen epparihaava. Mutta onneksi niistäkin sitten selvittiin ajan kanssa! :)

Toisen lapsemme syntymä päättyi kiireellisen sectioon, mikä poikkesi ennakkosuunnitelmasta mutta oli oikein mukava kokemus.



Synnytys käynnistettiin cytotec-tableteilla laskettuna aikana. 12h odottelun jälkeen vedet menivät yllättäen, ja napakat muttei liian kivuliaat supistukset alkoivat samantien. Käynnistyksestä jäi hyvät fiilikset vaikka jännitin sitä etukäteen. Tietty osastolla odottelu oli puuduttavaa, mutta ei tarvinnut kärvistellä vuorokausia kotosalla.



Sain varhaisessa vaiheessa avautumista epiduraalin (jotta saisin levätä + sectioriskin vuoksi annettiin valmiiksi), ja avautuminen 3cm -> 7cm meni leppoisasti makaillen. Oksensin pari kertaa ihan yllättäen, vaikka olo oli hyvä, enkä olisi muistanut koko asiaa ellei mies olisi jälkeenpäin huomauttanut...



Sectiopäätöksen tehtyään lääkäri ja kätilöt olivat rauhallisia ja siirtymä leikkaussaliin meni mukavasti. Päätös tehtiin hyvissä ajoin ja meille selitettiin mitä tapahtuu. Tunnelma oli sanoisinko melkein leppoisa, muistaakseni leikkurissa oli radiokin päällä. Vauva oli terve poika, ja syy kohdussa tapahtuneisiin sydänäänten laskuihin (jotka johtivat sectioon) jäi mysteeriksi. Vesien menosta vauvan syntymään meni 10,5h.



Toivuin leikkauksesta nopeasti ja olisin ollut valmis lähtemään kotiin vuorokauden kuluttua. Lapsen kellastuminen kuitenkin piti meidät vielä 4 yötä osastolla.



Syynä tyytyväisyyteeni voi olla se, että esikoisen kohdalla tehtiin hätäsectio, jolloin kaikki oli paljon jännittävämpää ja pelottavampaa. Oma toipuminen sujui paljon hitaammin, ja kokemus oli hyvin erilainen. Nyt koko synnytystapahtumasta ja sectiosta jäi hyvä mieli enkä pelkää mahdollista kolmatta leikkausta.

Mulla on kolme lasta ja neljäs tulossa. Kaikki synnytykseni ovat olleet helppoja ja nopeita.



1.lapsi synnytyksen kesto 4. 55 min ponnistusvaihe 10min. Sain epiduraalin, ennen kuin tunsin ensimmäistäkään supistusta (synnytys käynnistyi lapsiveden menolla)

Muuta negatiivista ei ole jäänytmieleen, kuin ponnistus, jonka jouduin tekemään sängyllä puoli-istuvassa asennossa (joka ei ole ihmisen luonnollinen asento synnyttää).



Voisin kuitenkin kertoa toisen synnytykseni kulun. Minua alkoi supistelemaan illalla puoli kymmeneltä illalla. Supistukset oli heti säännöllisiä, mutta lähes kivuttomia. Puoli kahdentoista jälkeen pyysin miestäni viemään minut sairaalaan " tarkistamaan tilanne" , vaikka supistukset eivät vieläkään aiheuttaneet mainittavaa kipua.

Sairaalaan kirjauduimme vähän ennen puolta yötä. Kätilö tarkisti ja sanoi, että paikat on 8 senttiä auki. Ei muuta kuin synnytyssaliin kiireesti.

00.30 paikat oli 10 senttiä auki enkä edelleenkään tuntenut kipua!!!. Kätilö puhkaisi kalvot ja antoi pyynnöstäni jotain nenätippoja, että saisin vähän kipeämpiä supistuksia ponnistusvaiheeseen.

Lapsen pää ei ollut kiinnittynyt, joten kätilö käski ponnistaa ihan varovasti ja painoi samalla vauvaa alemmas.

Pää laskeutui lähtökuoppaan ja sain luvan alkaa ponnistaa täysillä (olin kyljelläni). 5 minuuttia myöhemmin vauva rääkäisi ensimmäisen kerran. Koko synnytyksen kesto 3t 20min. Ei kivunlievitystä eikä pahaa sanaa sanottavana.



3.lapsi minulla käynnistettiin tipoilla, mutta ennakkopeloista huolimatta, en tarvinut kivunlievitystä siihenkään. Kesto 3t 45min



Odotan innolla 4. lapsen syntymää. Ei pelota yhtään vaikka ehkä vähän jännitääkin... lähinnä kerkiääkö sairaalaan asti : )

Synnytys käynnistyi aamuyöstä klo.5 aikaan menkkamaisilla supistuksilla. Melko pian alkoivat tehdä niin kipeää, että otin kuumavesipullon käyttöön vatsan päälle. Kuuma suihku auttoi kipuun myös hyvin. Illalla klo. 20 mentiin vielä miehen kanssa saunaan jossa olo helpoittui paljon. Saunan jälkeen lähdettiin Haikaranpesään. (Malminkatranosta junalla Pasilaan ja Pasilasta kävellen kättärille). Sairaalaan saavuimme klo.22 ja olin 4 cm auki. Toivomuksestani pääsin heti ammeeseen ja sain ilokaasua. Muuta kivunlievitystä en halunnut. Ammeessa olin melkein kolme tuntia ja kymmenen minuuttia ennen vauvan syntymää siirryin jakkaralle ponnistamaan. Vauva syntyi klo.1.35 melkein tunnin ponnistamisen jälkeen.



Istukka ei kuitenkaan irronnut joten joudin leikkausaliin istukan käsinirrotukseen spinaalipuudutuksessa. Vaikka pelkäsin spinaalia/epiduraalia kuollakseni niin spinaalin laitto ei sattunut lainkaan. Myöskään tipan laittoon en kuollut vaikka sitä pelkäsin melkein enemmän kuin epiduraalia. :D Synntyksestä jäi tosi kiva mieli vaikka istukan takia sainkin kaiken maailman neuloja. Eniten mielestäni sattui istukan irrotusyritykset ennen spinaalia. Ammeessa en kipua tuntenut juuri lainkaan, ainoastaan kovaa kakkahätää.



Esikoinen on nyt 3kk 3vko ja kuumeilen jo kovasti seuraavaa. Seuraavan synnytyksen haaveilen menevän täysin luomusti myös ilman ilokaasua. :)

ja siksipä nostan sen toistenkin nähtäväksi. :)



Itse vasta haaveilen vauvasta, mutta oli aivan ihanaa lukea hyvin menneistä synnytyksistä. Tämä odotuksen yrittämis -aika on ollut muutenkin mulle tosi terapeuttista: ennen pelkäsin hulluna synnytystä, mutta nyt kun olen ottanut siitä selvää ja lukenut synnytyskertomuksia, en enää pelkää synnytystä juuri ollenkaan. Päinvastoin, en jaksaisi odottaa että pääsee synnyttämään!



Laittakaahan lisää ihania tarinoita tänne äitiliinit!