Hyvin menneitä, hyvät muistot jättäneitä synnytyksiä?

IHANA pino tosiaan on :)))



Tässä minun tarina:



Reilut 7 vuotta sitten odotin esikoistani.. Rv 40+5 yöllä kello 1 heräsin supistukseen ja ajattelin heti että JES vihdoinkin! En ollut tuntenut aiemmin yhtään supistuksia ja mietinkin että miten ne tunnistaa, MUTTA heti tiesin kun alkoivat mistä kyse... Supistukset alkoivat heti n.5 minuutin välein...



Äitini synnytykset olivat olleet todella nopeita, joten oltiin kotona vaan 1.5h - vaikka supistukset eivät todellakaan olleet kipeitä - ja sitten taksilla sairaalaan... Kuski vähän ihmetteli kun olin ottanut pyyhkeen takamuksen alle, mutta tajusi nopeasti tilanteen ja ajoi tosi lujaa sairaalaan...



Hurjasta kyydistä (tai ihan vaan synnytyksestä) johtuen oksensin heti sairaalaan päästyämme, kello oli 3 ! Pääsin tutkittavaksi ja olin auki 5-6cm, samalla aloin vuotaa verta... Pelästynyt pojankloppi (hoitaja) sitten käski pysyä makuulla ja mut kärrättiin saman tien synnytyssaliin... En ehtinyt saada peräruisketta, mikä ei ollut sitten niin kivaa siinä synnyttäessä :/



Synnytysalissa verenvuoto loppui ja olin jo 8cm auki, en ehtinyt saada mitään puudutuksia... En olisi kyllä tarvinnutkaan, kun kätilö pisti mut käyrille ja kattoi mua hämmästyneenä, että nyt tuli kova supistus - sattuiko sua? Näytin ihan kun ei mitään, koska hädin tuskin tunsin sitä :O



Tunnin ajan otin välillä ilokaasua vaikka näin jälkeenpäin olisin pärjännyt ilmankin, mutta sama kai tuo... Sitten vasta kun alkoivat ponnistussupistukset teki vähän enempi kipeää, mutta ei sekään mitään pahaa ollut ennemmin inhottavaa... Olin siis jo täydet 10cm auki, mutta kaulaa oli vielä vähän jäljellä joten en päässyt ponnistamaan... Se oli ärsyttävää, kun mun kroppa meni ihan sykkyrälle aina supistuksen tullessa - enkä voinut sille mitään...



Noin tunnin kuluttua, kun pääsin ponnistamaan loppuivat supistukset... Sain oksotiinia, mutta ei se auttanut... Ponnistin lapsen sitten lähes ilman supistusten apua ja se ponnistusvaihe oli mun synnytyksen "kauhein" vaihe... Mutta sekin siis vaan sen takia, kun tuntui että en saa sitä lasta ulos millään - vaikka ponnistin niin paljon kun pystyin... Pyysin jo imukuppiakin, mutta kätilö - joka oli muuten AIVAN IHANA - vaan nauroi, että et sinä sellasta tarvi...



Mun synnytyksestä kertoo paljon se, että kun sitten ponnistusvaihetta oli kestänyt 18 min, leikattiin multa väliliha ja se oli ainoa kerta kun huusin kivusta :O! Monet siis eivät edes huomaa kokoa asiaa... Eli tais olla aika kivuton synnytys mulla ja lähes luomuna vielä, mitä nyt ne muutamat isokaasuhatsit ;D



Tulihan se poitsu sitten sieltä, 3250g ja 50cm! Kello oli tuolloin 5.43 eli ihan koko raskauden ensimmäisestä supistuksesta vauvan syntymään kului aikaa 4h43min - ensisynnyttäjällä!



Mulla tuli vasta komplikaatioita synnytyksen jälkeen, kun istukka ei irronnut... Mutta se on jo toinen tarina ;)



Saas nähdä miten tällä kertaa käy... Jos ja toivottavasti päästään sinne asti :)



fantasy rv14+4

Synnytykseni käynnistettiin vauvan pienen koon ja vähäisen lapsivesimäärän vuoksi. Tiesin odottaa pitkää käynnistymistä, koska "nollatilanteesta" lähdettiin. 5. vuorokautena synnytys lähti aamuyöllä käyntiin. Neiti säikäytti minut ja hoitajat, kun sydänäänet laskivat. Olin vannonut, etten lähde saliin naurunaiheeksi jos olen sormelle auki, mutta sä-laskut päätti toisin.



Kivut oli ihan hirvittävät, en olisi osannut kuvitella, että niin alussa olin niin kipeä. Ensimmäinen epiduraali meni pieleen, mutta sain parin tunnin päästä uuden ja se auttoi. Sen jälkeen koitti autuus ja kahden tunnin kuluttua synnytin (Hyvin siihennähden, että kätilöt arpoivat pysäyttääkö epiduraali koko synnytyksen, kun olin niin alussa) Itse ponnistaminen sujui hienosti ja syntyi terve tyttö. Pelkäsin tytön koon takia, että hän joutuu lastenosastolle, mutta eip, siinä hän kainalossa viihtyi :)



Alkutaipale oli siis vähän jännittävä ja kipeää kävi kuten asiaan kuului, mutta kaikenkaikkiaan meni oikein hienosti koko homma. On ihmeellistä miten sitä ihmisenä muuttuu kivun keskellä ja vaikka kipeää kävi niin sen koki positiivisena kipuna.

Synnytin pari vuotta sitten esikoiseni ja kuopukseni. Kätilö oli aivan ihana ja kätilöopiskelija, joka sai ensituntuman kaksossynnytykseen ja olihan siellä salissa heidän lisäkseen myös 4 muuta työntekijää (2 lääkäriä ja 2... en muista keitä olivat) ja tietysti mieheni. Toki synnyttäminen jännitti etukäteen, mutta hyvä mieli jäi...

Takana kaksi oikein hyvät muistot jättänyttä synnytystä:-)



Esikoinen syntyi tasan rv 39. Oli lauantai aamu ja kun heräsin oli olo jotenkin pinkeä, vatsa ihan kova, mutta mitään kipuja ei ollut. Supistella alkoi kesken aamupalan ja niitä tuli heti säännöllisesti. Muutamaa tuntia myöhemmin alkoivat olla jo melko kipeitä ja tihenivät. Pelästyin kun alkoi tulla verta, mutta soitto synnärille rauhoitti mieltä, niin sitä pikkaisen kuuluikin tulla. Kun olo kävi tukalaksi lähdettiin synnärille (Naistenklinikalle), jossa todettiin paikkojen olevan auki 3cm ja ohjattii synnytyssaliin odottelemaan. Sain epiduraalin, joka vei ihanasti kivut sekä oksitosiinia kun supparit alkoivat hyytyä. Sain myös aikanaan uuden annoksen epiduraalia jonka jälkeen alkoikin tuntua paineen tunnetta ja niinpä olikin paikat auki. Sitten jakkaralle ja ponnistamaan. Epiduraali oli vielä voimissaan, joten kipuja ei juurikaan ollut. Ja sitten 13 tuntia suppareiden alkamisesta ja 10tuntia sairaalantulosta putkahti ulos raivoisasti huutava terve poika:-) Tikkejä tuli vain 2 ja nekin olivat pieniä nirhaumia.



Kakkosen synnytys oli vielä parempi kokemus. Syntyi rv 39+5. Nyt kärvistelin kotona pidempään suppareiden kanssa ja lopulta illalla yhdentoista maissa lähdettiin viemään esikoista hoitoon ja itse Naikkarille. Synnärillä sitten olin jo 5 cm auki ja sain heti epiduraalin ja kalvot puhkaistiin. Ehdin vasta kylkeä kääntää epiduraalin jälkeen kun tuntui valtavaa paineen tunnetta ja vauva olikin jo kovasti tuloillaan. Ponnistaa piti valitettevasti sängyllä koska jalat eivät vielä puudutuksen jälkeen pitäneet. 11 miinuutin ponnistuksen jälkeen maailmaan saapui kovin ponteva pikkuinen neitimme. Yhtään tikkiä tai nirhaumaa ei tullut ja synnytys oli jälleen kivuton puudutuksen ansiosta. Kesto oli yhteensä 10 tuntia.



Ihania kokemuksia kumpikin. Mitään ennakko-odotuksia en ollut kumpaakaan synnytykseen asettanut vaan lähdin avoimin mielin ottamaan vastaan mitään tulee:-)

Hei!



On erittäin hyvä, että täällä voi käsitellä synnytyksessä pieleen menneitä asioita ja keskustella kokemuksista ja etsiä vertaitukea!



Ajattelin kuitenkin aloittaa myös tällaisen ketjun, jossa voisi kertoa ihanasti menneistä synnytyksistä. Itsellä, kun on ensimmäinen synnytys vasta tulossa, eikä todellakaan tiedä mitä odottaa, niin näistä keskusteluista, joita tottakai " ahmin" , saattaa jäädä päällimäiseksi ajatus, että voiko synnytyksessä koskaan mennä mikään hyvin?



Elikäs kertokaa hyvistäkin kokemuksistanne!

On hyvä käsitellä synnytyksiä, sekä hyvin menneitä että sellaisia, joissa on ollut ongelmia. Mutta olisi hyvä, että ongelmalliset synnytykset eivät olisi päällimmäisenä mielessä omaan synnytykseen lähtiessä.



Pelkäsin synnytystä etukäteen. Pelkäsin kipua ja sitä, että ei auteta esim. kivun kanssa - kätilöistä olin saanut pelottavan kuvan tuttujen ja tämän palstan kautta. Huonojakin on, mutta suurin osa on todella mukavia!



Synnytys alkoi muutaman tunnin odottelulla, että supistukset kovenevat. Reilun sadan kilometrin matka sairaalaan oli hankala, mutta meni hyvin. Vastassa oli ihana, ystävällinen kätilö, kuin enkeli ilman siipiä.



Toivomaani epiduraalia alettiin valmistella heti, kun olin pyynnön esittänyt. Kohdunsuu oli 5-6 cm auki. Kivut olivat aika kovat, mutta helposti kestettävät. Vauva syntyi pitkän ponnistusvaiheen jälkeen melkein kivuttomasti, kiitos epiduraalin, jonka ystävällinen, taitava lääkäri kävi nopeasti laittamassa tiheiden supistusten välissä.



Synnytyksen jälkeen ihmettelin hirveästi kätilölle, eikö tämä tämän kummempaa ollut, tässäkö se oli, hyvinhän tämä meni. Kätilö nauroi tikkejä ommellessaan, mitä ihmettä oikein luulin, tämähän oli normaali synnytys, ei mikään ihmeen helppokaan, tällaistahan se on.

Kipua oli synnytyksen jälkeenkin, mutta se, mistä en tiennyt: hormonit.. En aiemmin voinut käsittää, miten muka synnytyspäivä voi olla elämän paras. Mutta siltä tuntui, olin iloinen, riemuissani soittelinkin parille lähisukulaiselle.. (Sitä ei olisi pitänyt tehdä, osa käsitti iloni leuhkimiseksi ja oli vihassa minulle kauan. Mutta en tajunnut itse sitä onnen huuruissani. Siis olin riemuissani lapsen syntymästä ja siitä, ettei tarvinnutkaan kärsiä hirvittäviä tuskia, ja se käsitettiin niin, että nyt se siinä leuhkii.)

En istunut synnytyksen jälkeen moneen päivään ja käveleminen oli huonoa liitoskipujen vuoksi, mutta ei haitannut, kipua oli vain istuessa, kun tikit painoivat, ja kävellä ehti hitaasti.



Toinen synnytys oli toisessa sairaalassa, Rovaniemellä, josta olin kuullut pahoja juttuja... Sekin meni hyvin. Kätilö mietti, jokohan synnytys on käynnissä, kun puuskutin ja vaapuin sisään ja nojasin supistuksen kourissa seinään. Olinkin jo täysin auki, äkkiä saliin. Ei ehditty puudutuksia, viimeiset puoli tuntia katsoin petiltä ikkunaan ja ajattelin, että perutaanpas tämä homma... Kivut olivat kovat supistusten aikaan. Sitten kalvot puhkesivat ja aloin ponnistaa, mietin, että voi hirveä kestääköhän tätä taas kolme varttia ja ilman puudutusta. Sitten kätilö sanoi, että pää näkyy jo. Seuraavalla ponnistuksella hän sanoi, että nyt pää tuli, vielä vauva ulos. Olin varmaan minuutin hiljaa hämmästyksestä. Eihän se näin pitänyt mennä, iltapäivällähän sen vasta piti syntyä...



Osastolla yllätyin, kun siellä todella ystävälliset hoitajat ja kätilöt huolehtivat niin hyvin. Mietin, miten pääsen ruokasaliin, kun hieman pyörrytti. Olinhan kuullut juttuja, että sitten se on kamala mennä syömään kun kukaan ei ehdi tuoda ruokaa. Mutta en ehtinyt edes pyytää, kun minulle kerrottiin, että ruoka tuodaan sitten tänne, kun en jaksa mennä syömään vielä.

Illalla sanottiin, että uni olisi tärkeää, he voivat ottaa vauvan yöksi, haluanko nukahtamistabletin, että saan nukkua. Ihmettelin, eikö se vaikuta imetyksen onnistumiseen, jos he syöttävät vauvan yöllä. He totesivat, että lepokin on imetykselle tärkeää ja kannattaisi nukkua. Oli ihana nukkua eka yö, uusin voimin seuraavana aamuna imettämään, eikä ongelmia ollut eikä tullut.

Yllätyin tuosta, että Rovaniemellä on vauvala - siis vierihoitoon kannustetaan, mutta vauvan saa antaa hoitajille tarvittaessa.



Kaikki olivat aina vain moittineet sairaalaa, ennen siellä oli tosissaan ollutkin joku hirveä kätilö, joka on jo eläkkeellä.



Minunkin synnytyksistäni saisi erilaisenkin tarinan, jos haluaisi, mutta liekö hormonien vaikutusta ja etukäteispelon " ansiota" , että tuntui, että molemmat menivät hirmu hyvin.



Toisesta synnytyksestä en puhunut muuta kuin kysyjille. Ennen ekaa synnytystä pelotelleet eivät olleet kiinnostuneita synnytyksestäni jälkikäteen, etukäteen kyllä. Minä en käsitä synnyttämään menijöiden pelottelua.



Itselläni suurin ajatusvirhe oli tämä: mietin, että jos synnytyskivut ovat hirvittävät kaikissa synnytyksissä, kestänkö ne. Jälkikäteen tajusin: miksi minä olisin sen kummempi kuin joku muu? Kun muut kestävät, miksen minä? Eivät ne olleet hirvittävät eivätkä yleensä ole. Suomi on maailman turvallisimpia maita synnyttää, jos ei turvallisin.



Savolainen äitini sanoi: " Oma hommasahan siinä on, van kyllä siitä selevivvää." Eräs ystäväni totesi: " Se oli erittäin epämiellyttävää, mutta ei mitään hirveää." Minä olen samaa mieltä, meidän kohdallamme oli noin.



Toivon voimia kaikille, joiden synnytys ei mennyt hyvin. Olen nöyrän kiitollinen, että minulla meni, en leuhki. Tämä kirjoitus muistutukseksi, että voi mennä hyvinkin ja yleensä menee. En kirjoita siksi, että vähättelisin pahoja ongelmia.

ihana kertomus - kiitos! Ketjun aloittajan tapaan saan pian ekan lapseni, ja kaikki totta kai jännittää. Itselläni on edessä suunniteltu sektio perätilan vuoksi, mutta kaikenlaiset synnytystarinat tietenkin tässä vaiheessa luen erityisen tarkkaan. Ja suureksi harmiksi niitä myönteiseen sävyyn kirjoitettuja löytää aika paljon vähemmän... Kirjoituksesi lämmitti. :)

Toivon, että itsekin saan vielä yksi tai kaksi lasta lisää. Varmasti synnytykset jännittävät aina, mutta tosiaan, yleensä ne menevät hyvin.

levittää sanaa, että kyllä niitä hyvin menneitä synnytyksiäkin on.



Itse synnytin 29. joulukuuta. Olihan se aika rankka juttu, mutta mitään negatiivisia muistoja siitä ei jäänyt. Suurimpia pelkojani ennen synnytystä oli, että synnytysvastaanotolle mennessä alakerrassa ei olisikaanvielä tapahtunut mitään tai että synnytyksen eteneminen pysähtyisi jossain vaiheessa. Tietysti myös kivut mietityttivät.



Kuulostelin supistuksia kotona noin 3,5 tuntia. Synnärille päästyäni kohdunsuu oli auennut 3 senttiin. Pääsimme suoraan synnytyssaliin ja homma eteni koko ajan kuin juna eteenpäin. Kestoksi merkittiin 10 h ja 14 min. Kipuihini sain avuksi ilokaasua ja myöhemmin epiduraalin kun sitä halusin. Minulta jopa kysyttiin jo saliin mennessä, että mitä olen ajatellut kivunlievityksen suhteen.



Kipuja oli, välillä aika koviakin, mutta kaikki kestin ja jäi jopa hyvä mieli. Päätin mennä synnyttämään avoimin mielin ja ottaa vastaan sen mikä eteen tulee. Luulen onnistuneeni siinä ja osittain siksi saaneeni hyvän synnytyskokemuksen.



Tsemppiä siis vielä synnytystään odottaville!



Siru-Sofia kera 3 viikkoisen poikavauvan

Kaksi synnytystä on kyllä olleet elämäni ihanimmat hetket.



Odotin ekaa synnytystä luottavaisena, mutta kaikenlaiset kauhukuvat kuitenkin kävi mielessä, koska olin kuullut, että synnyttäminen on ihan kamalaa, ja kipu siis ihan mieletöntä. Muistan, kun siskoni kertoi, että tuntuu ihan kuin kirveellä hakattaisi alapäätä... niinpä siis odotin jotain aivan kamalia kipuja, ja yllätyin, kun kipu oli ihan siedettävää:)



Eka synnytys alkoi supisteluilla, joita tuli n.10min välein, mutta en edes tajunnut että ne on supistuksia, koska tuntuivat vaan menkkakivuilta. Menin kuitenkin sairaalaan näyttäytymään, koska minulla oli veristä vuotoa. Mietin vielä pitäisikö mennä taksilla, vai julkisilla ja mentiin sitten kahdella bussilla ja metrolla. Matkalla supistukset muuttui kipeämmiksi. Sairaalassa olin 4cm auki. Minun käskettiin mennä ulos kävelemään, ja mitata supistusten kestoa ja väliä kellolla. Käytiin miehene kanssa kävelyllä ja syömässä lähellä. Kun supistukset tiheni, menimme takaisin sairaalaan, ja parin tunnin päästä pääsin ponnistamaan. Kivut olivat kokoajan ihan siedettäviä, niin kuin kovat menkkakivut. Sain ilokaasua, ja se auttoi hyvin. En supistuksen aikana katsonut kelloa, tai laskenut sekunteja, koska ajattelin että supistus menee nopeammin ohi, kun ajattelee ihan muuta. Ilokaasusta tuli vähän hassu olo, mutta positiivisessä mielessä:) Ajattelin kaikkea muuta kuin kipua, ajattelin esim. supistuksen aikana hyppääväni jättitramboliinilla tosi korkealle. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta minulla auttoi hyvin.

Ponnistusvaihe oli synnytyksen vaikein vaihe. Väliliha leikattiin, ja sitten vauva syntyi helposti eikä sattunut yhtään.

Olin ihan ihmeissäni, että tässäkö se oli, missä ne kamalat kivut joista olin kuullut?





Toinen synnytys. Hyvä että ehdin sairaalaan:) Olin laittanut esikoisen nukkumaan, ja katselin tv:tä, kun huomasin paidan olevan märkä rintojen kohdalta. Eli eka merkki oli maidon tihkuminen, sitten alkoi supistelemaan, ensin 10, sitten 5 ja lopulta 3min välein. Supistukset ei olleet kipeitä, mutta soitin sairaalaan koska ne kuitenkin tuli niin tiheään. Sieltä sanottiin että voin olla kotona jos vaan siltä tuntuu. Heti kun lopetin puhelun, meni vedet ja supistukset koveni. Kävin vielä suihkussa, ja sitten lähdettiin ensin viemään nukkuva esikoinen hoitoon, ja sitten kohti sairaalaa. Matkalla supistukset oli aika kipeät jo. Sairaalassa olinkin jo 10cm auki, ja tosi helpottunut kun pääsin heti ponnistamaan. Ponnistusvaihe oli nopea ja kivuliaampi kun ekalla kerralla, vaikka sain taas ilokaasua. Pääsimme kotiin aamulla alle puoli vuorokautisen vauvan kanssa.





Synnytys on ehkä elämän upein kokemus, ja kipu on helppo kestää, kun tietää mitä saa palkaksi.

molemmat siis. eka synnytys oli kuitenkin parempi kuin toka, siis siinä mielessä että silloin sain synnyttää jakkaralla joka oli erittäin luonnollisen tuntuinen asento (verrattuna kakkoseen jossa olin sängyssä).

Kummassakin synnytyksessä kylläkin " tein kuolemaa" , mutta kivut unohtui jo siinä vaiheessa kun sai vauvan rinnalle :-)

suorastaan innoissani odotan kolmannen synnytystä, vaikka jo etukäteen tiedän että taas " kuolen" :-) en jaksa uskoa että mitään muuta kiputilaa tulen elämäni aikana odottamaan näin innokkaasti!

sokeritoppa 35+4

Olen saanut kokea jo kaksi hyvin sujunutta synnytystä. Kolmas raskaus vielä joskus haaveissa, toivottavasti silloinkin synnytys menisi yhtä hyvin...





Ensimmäinen synntys käynnistyi yllättäen jo rv 34 vesien menolla. Sairaalaan lähdettiin kätilön antamien ohjeiden mukaan kaikessa rauhassa. Supistuksiakin alkoi pikkuhiljaa tuntumaan, niitä tosin tuli vielä hyvin epäsäännöllisesti ja olivat aika mietoja.

Kätilöt olivat asiallisia ja rauhoittavia kertoessaan käytännöistä, miten vesien menon, ennenaikaisen synnytyksen ja keskosvauvan kanssa on tapana toimia. Sain kuulla, että synnytys käynnistettäisiin 48 tuntia vesien menosta, mikäli ei itsestään käynnistyisi sitä ennen. Synnytystä ei enää myös esteltäisi, koska viikot kuitenkin jo niin hyvät ja vauvallakaan ei todennäköisesti olisi enää suuren suurta hätää synnyttyään.

Supistuksia odoteltiin ja noin 12 h vesien menosta alkoi oikeasti sattumaan. Pari tuntia yritin vielä saada unta kipupiikin ja nukahtamislääkkeen avulla, tuloksetta. Kätilön tutkittua tilanteeni pääsinkin jo synnytyshuoneeseen. Vielä pari tuntia kärvisteltyäni supistusten ja ilokaasun aiheuttaman huonovointisuuden kourissa olin 6 cm auki ja sain vihdoin epiduraalin. Puudutus auttoi täydellisesti, pystyin seuraavan tunnin ajan rentoutumaan ja nukkumaankin hetken. Sitten alkoikin taas supistukset tuntumaan ja kohta tunsinkin ponnistamisen tarvetta. Kätilö ja mies kannustivat ihanasti ja vartin puhkumisen jälkeen vauva oli maailmassa. Pieni episiotomia tehtiin, mikä kuitenkin parani hyvin ja kävelemään ja istumaankin pystyin melkein normaalisti heti. Jälkeiset syntyivät täydellisinä eikä mitään komplikaatioita ollut. Kävelin itse suihkuun, olo oli kuin astetta rankemman treenin jälkeen; väsynyt mutta onnellinen. Synnytys kesti kaikkinensa 6,5 tuntia.





Toinen synnytys käynnistyi edellisen tapaan vesien menolla. Rv oli 37+3. Sairaalaan mennessä kohdunsuun tilanne oli sama kuin pari kuukautta aiemmin eli suunnilleen mitään ei ollut vielä tapahtunut. Supistuksia tuli kuitenkin siihen malliin, että itse tiesin vauvan syntyvän vielä saman vuorokauden aikana. Kätilö sen sijaan taas kertoi tulevasta, mitä tapahtuu, jos synnytys ei etenekään.

Kuutisen tuntia vesien menosta tuli ensimmäinen kunnon supistus, mikä pisti koko vartalon tärisemään ja kyyneleet valumaan. Hengittelin aikani miehen kaulassa roikkuen ja ajattelin mielessäni, että olikos ne supistukset viimeksi tämmösiä..? Muutaman minuutin ehdin siinä miehelleki naureskella, että oli aika paha, kun jo tunsin, että uutta supistusta oli tulossa. Ja kohta taas toinen. Päätin mennä kuumaan suihkuun, jospa se vaikka auttaisi. Tulikuuma vesisuihku alavatsalle aina supistuksen tullessa helpotti kyllä hetkeksi, kunnes alkoi tuntumaan, että jotain pian putoaa mahasta. Kutsuin kätilön paikalle, hän kyseli kivunlievitystoiveita ja totesi minun olevan valmis siirtymään synnytyshuoneeseen. Olin neljä senttiä auki. Pyysin spinaalin, jonka antoa alettiin valmistella. Pari henkäystä otin taas ilokaasua, mikä kuitenkin tälläkin kertaa aiheutti huonoa oloa, joten selviydyin supistuksista miehen kättä ja sängynlaitaa puristamalla. Mies hieroi selkääni niin kovaa kuin uskalsi. Lopulta kätilö pyysi, että kertoisin heti, kun alkaisi työnnättämään. Anestesialääkäri ei ollut vieläkään ehtinyt paikalle ja tiesin, että tämä lapsi syntyisikin ihan luomuna.

Kohta tunsin ponnistamisen tarvetta, ensimmäisen supistuksen ajan olin paniikissa, säikähdin tilanteen yllättävyyttä sekä pelkäsin vauvan ulostulon sattuvan kamalasti. Kätilön kannustus ja rohkaisevat puheet kuitenkin auttoivat sekä miehen läsnäolo ja seuraavan supistuksen tullessa pistin kaikki voimat peliin ja vauva syntyi kahdella työnnöllä. Episiotomiaa ei tällä kertaa tarvittu, pari tikkiä sain, mitkä sulivat jo parissa päivässä pois. Jälkeiset olivat taas täydelliset. Mitään ongelmia ei tullu missään vaiheessa ja mulla oli taas voittaja-fiilis. =) Synnytyksen kokonaiskesto oli 1h15min.





Molemmissa synnytyksissä on toki ollut hetkiä, jotka olisin toivonut menevän toisin. Ekassa kätilöt eivät ehkä ottaneet supistuskipujani alkuun tosissaan, koska käyrillä ne ei näyttäneet miltään. Vasta kohdunsuun tilanteen tarkistaminen sai heidät vakuuttumaan, että synnytys oli tosiaan vauhdissa. Toisessa synnytyksessä kätilö painosti hiukan liikaa ilokaasun käyttöön, kunnes heitin koko maskin menemään, kun ei muuten uskonut, etten sitä halua hengittää. ;) Mutta nämä oli pieniä epäkohtia, mitkä ei itsessään noita elämäni tähtihetkiä yhtään himmentäneet.





Paljon onnea ja hyvää mieltä kaikille odottaville äideille tuleviin koitoksiin!

Esikoisemme syntyi monimutkaisen synnytysmaratoonin päätteeksi sektiolla vuonna 2002. Kaikenlaisia yllättäviä käänteitä oli pitkässä ja etenemättömässä synnytyksessä - sektiopäätös pitkäksi venyneessä ja etenemättömässä avautumisvaiheessa oli viisas. Vaikka ensisynnyttäjän hienot suunnitelmat eivät toteutuneetkaan, synnytyskokemus oli äärimmäisen positiivinen ja ihana - vaikka olo silloin olikin kuin höyryjyrän alle jääneellä pitkittymisen ja leikkaushaavan takia.



Pikkukakkosemme syntyi 2007, lähestulkoon luomusti. Täysin erilainen kokemus ja upea sellainen! Kaikki hienot suunnitelmat ja ajatukset synnytyksen kaavasta tai ideaalimallista olin heittänyt romukoppaan - synnyttämään menin nöyrällä asenteella: otan vastaan mitä annetaan. Ja kaikki sujui aivan upeasti. Kivut olivat varsin siedettäviä, jälkeiset täydelliset ja synnytys eteni mutkattomasti. Ja lopussa palkinto mitä parhain!



Synnytykseni ovat olleet hyvin erilaisia mutta kumpikin kokemuksina koskettavia, kauniita ja ehdottomasti elämäni parhaita hetkiä. En kummastakaan kokemuksesta muuttaisi mitään, syvä kiitollisuus ja herkät tunteet kohoavat vieläkin mieleeni kun mietin niitä. Toisen synnytyksen teki mielestäni onnistuneeksi avoin mieli, antautuminen tilanteelle ja omien vaistojen noudattaminen.



Onnea kaikille tuleville äideille - rohkeutta kaikille ottaa kipuja vastaan. Niin naivilta kuin se kuulostaakin, palkinto lopussa on huima ja kuittaa koetut vaivat. Tällä palstalla korostuvat usein hurjat tarinat (joita kertovien olisi hyvä käsitellä traumatisoivat kokemuksensa ehkä toisella foorumilla) - lisää näitä hyviä ja ihania kokemuksia. Uuden elämän vastaanottaminen on hieno asia ja naisen elimistö, ihmeellistä kyllä, kestää vaikka mitä!

Ennen synnytystä sain kuulla kahdenlaisia tarinoita: rohkaisevia, ja ei niin rohkaisevia. Ensisynnyttäjänä ajattelin kuitenkin optimistisesti, erityisesti juteltuani erään sukulaisnaisen kanssa. Hän kertoi, että missään tapauksessa hän ei enää haluaisi ryhtyä kolmanteen raskauteen ja uuteen vaipparalliin, mutta synnyttää hän voisi vaikka joka viikko. Oli kuulemma niin mahtavaa hommaa.



Tällä asenteella lähdettiin. Viikoilla 40+3 alkoivat vähän täpäkämmät supistukset mutta koska ennakoivia suppareita minulla ei koko raskauden aikana ollut laisinkaan, otin ne aika keveästi. Kävin vielä samana päivänä tekemässä mökkitonttikauppojakin. Seuraavana yönä ei enää tullut juuri nukuttua pitkiä pätkiä, kun kuumat supistusaallot kävivät lävitse. Edelleen puhuin miehelleni harjoitussupistuksista ja käskin nukkumaan, kyllä niitä sen verran sieti. Aamupäivällä painuin kuumaan suihkuun puoleksitoista tunniksi. Tällä välin mies oli ryhtynyt omatoimisesti laskemaan supistusvälejä, itse odotin sitä tunnetta että " enää ei kestä kotona" kuten käsky oli käynyt. Jossain vaiheessa puoliso käski soittaa naistenklinikalle, väli oli kuulemma n. 8-10min ja kesto toista minuuttia. Kutsuivat näytille, ja velipoika hälytettiin kuskiksi. Otin sairaalakassin mukaan pessimistisin miettein varmana että kotiin lähettävät.



NKL:lla minut tutki nuori vastavalmistunut kätilö - joka ei saanut tilanteeseen selvyyttä: liian lyhyet sormet hänellä... no, paikalle kutsuttu reipasotteinen vanhempi rouva totesi minut 6:lle sentille auki ja komensi vaihtamaan vaatteita. Käski synnyttämään, ja puudutusta pöytään. Minulsta oikein kysyttiin, mitä olin ajatellut - pyysin ammetta, ja sen sain.



Ammeessa pulikoin kokonaiset 2h - ilokaasu toimi minulla täydellisesti, ja vaikka silmät välillä pyörivät päässä suppareiden voimasta niin missään vaiheessa ei pakokauhu iskenyt. Otin vastaan sen mitä tuli, eikä koskaan tullut liikaa. Mahtavaa! Ja ammeen reunalla pelasi vesi- ja mehutarjoilu. Kysyin, saisko vielä sateenvarjon kanssa, mutta vitsi ei oikein uponnut . Tai oli kuultu liian monta kertaa. Jossain vaiheessa muistan oikein tiukan supistuksen jälkeen siteeranneeni Ali G:tä: " Booyiakasha!" .



Kahden tunnin jälkeen oli pakko nousta pois, sitä paitsi olin 8cm auki. Koska äänenkäyttö todella helpotti supistuksen aikana, huusin estoitta kun tarvetta esiintyi. Sekin oli muuten mahtavaa... Nuorempi kätilö juoksi yhtäkkiä ulos huoneesta palaten vähän kiihtyneenä vanhemman kätilön kanssa. No, alkoivat tarjoamaan kivunlievitystä puoliväkisin, itse olin aikonut selvitä ilokaasulla, mutta jotenkin vain löysin itseni pöydältä anestesialääkärin käsistä. Tässä vaiheessa tuli antikliimaksi: kätilö kehotti " nauttimaan tästä kivuttomuuden tunteesta" . Mitä hittoa? Näin nautittavaa ja kokonaisvaltaista suoritusta ei usein pääse tekemään, miksi sen pitäisi olla KIVUTON? Minulle tosin vakuutettiin, että kyllä se tunto vielä palaa ponnistusvaiheeseen. Mutta täytyy sanoa, että jotenkin tylsältä tuntui seurata näytöltä olemattomi supistuksia. Tunti siinä meni " nauttiessa kivuttomuuden tunteesta" .



Sairaalaan tullessa olin sen verran miettinyt, että mikäli mahdollista niin sängyssä en selälläni synnytä. Pyysin jakkaraa ja sen sain. Nuori kätilö ei ollut sillä koskaan synnytystä hoitanut, mutta sai neuvot vanhemmalta... Ponnistusvaihe kesti 15min, ja voi sitä mahtavaa enrgiaa joka lävitseni kävi. Paineen tunnetta lantiossa on mahdotonta kuvailla, mutta sitä tiesi jo siinä vaiheessa saaneensa jotain aikaan. Jossain vaiheessa tuli muuten pakottava tarve laskeutua kyykkyyn - ja se helpotti oloa valtavasti. Neljännellä tai viidennellä ponnistuksella syntyi terve tyttö, joka nyt kolmikuisena tuhisee tuossa vieressä.



Kokemuksen mielettömyyttä ei himmennä edes se, että istukka jouduttiin lopulta irroittamaan käsin puudutuksessa ja menetin jonkinverran verta.



Kuusi tuntia sairaalaantulon jälkeen neiti oli maailmassa, oli ehdottomat tähtihetket tähänastisessa elämässäni!



Summa summarum: ei kivutonta, mutta ei koskaan mitään sellaista jota nainen ei mahtavilla voimillaan selättäisi.

Itse pelkäsin synnytystä kun taisin tietää vähän liikaa kaikesta mikä voi mennä pieleen. Olin kuitenkin jo niin kypsä synnyttämään viikolla 40+4 että oli todella juhlavaa tajuta aamulla että nämä ne taitaa olla niitä synnytyssupistuksia. Supistuksen aikana tuntui kuin joku olisi jukertanut sisältäpäin häpyluuta ja tuli tarve päästä leveään kyykkyasentoon sitä tunnetta helpottamaan. Sairaalaan lähdin kun vanhempani ja ystäväni patistelivat että menisin vaikka näytille vaan. Miehelle päätin soittaa töihin vasta kun olisi varmaa että jäisin synnyttämään.

No, niinhän se oli että kohdunsuu oli 3cm auki ja ei kun sairaalan vaatteet päälle. Kovasti kyseltiin, haluanko jo puudutusta mutta pyysinkin vaan peräruisketta ja ilokaasua ;) Ja soittelin sen miehenkin paikalle mutta käskin vielä käymään syömässä ym. kun ajattelin ettei raukan tarvitse loppuiltaa kärsiä nälkäisenä.

Oli todella juhlavaa synnyttää! Kyllähän ne supistukset sattui mutta kun supistus oli ohi, nautiskelin ilokaasun " laskuhumalasta" ja täysin kivuttomasta olosta. Mieskin saapui lopulta ja luki minulle lehtiä ääneen. Jossain vaiheessa puhkaistiin kalvot ja pelkäsin että nyt tulee kauheat kivut mutta ei niin käynytkään. Supistuksia vaan alkoi tulla niin tiheään ettei selvää päivää enää näkynyt ilokaasumaskin takaa joten pyysin puudutuksen. Se ei sattunut tippaakaan vaikka olin pelännyt.

Supistukset laimenivat mutta tuntuivat voimakkaina edelleen ja kätilökin ihmetteli kun yhä vaan vetelin kaasua mutta olinkin jo lähes täysin auki! Puolen tunnin kuluttua tunsin kuinka tuli oikein mega voimakas supistus jonka aikana tuntui kuinka vauvan pää eteni synnytyskanavassa. Alettiin heti ponnistaa ja ihan yhtäkkiä vauva olikin syntynyt! Olimme mieheni kanssa todella pöllämystyneitä! Lehdet jäi lukematta eikä mieskään ehtinyt ponnistusvaiheeseen lainkaan mukaan - oli kuvitellut että ensin tutkitaan ja sitten ponnistetaan toista tuntia huudolla ja metakalla joten lueskeli siellä salin nurkassa rauhassa kun vauva jo parkaisi ;)

Alapää sai " osumaa" ja sitä tikattiin pitkään ja hartaasti ja kyllähän se oli kipeä monta viikkoa. Mutta se ei jotenkin ollut yhtään paha asia. Enemmän haittasi se ettei vatsa tahtonut toimia synnytyksen jälkeen pitkään aikaan.

Voisin synnyttää ihan koska vaan uudestaan. Missään vaiheessa ei tullut sellainen olo että olisin tehnyt kuolemaa vaan jotenkin luotin koko ajan sekä omaan kehooni että ihanaan henkilökuntaan ja kivut olivat kestettävissä vaikka ne kovia olikin. SE kipu on niin erilaista kuin mikään muu kipu että siitä tietää että sillä on hyvä tarkoitus.



Tsemppiä kaikille vauvaansa odottaville! Toivottavasti saatte hyviä synnytyskokemuksia!

Raskaus oli tosi helppo ja oireeton. rv 38+4 heräsin aamuyöllä vesien menoon. Pakkasin kassin, syötiin aamiaista ja ajeltiin kauniina kesäaamuna 15 minuuttia sairaalaan.



Sairaalaan tullessa supisteli hieman, muttei kipeästi. Olin hetken käyrällä jonka jälkeen jäin päivähuoneeseen lukemaan lehtiä ja odottelemaan kunnon supistuksia (mies lähti nukkumaan kotiin).



Parin tunnin päästä napakat supistukset alkoivat tulla n. 4 minuutin välein jolloin pääsin saliin ja sain heti epiduraalin. Mieskin palasi paikalle.

Epiduraali vaikutti kivasti rielun tunnin ja olo oli täysin kivuton.



Reilun tunnin kuluttua kätilö poikkesi huoneeseen ja totesi supistusten välin olevan n. 8-9 minuuttia. Laittoi oksitosiinin tippumaan (ettei mene koko päivää) ja lähti hakemaan uutta epiduraaliannosta. n. 10 minuuttia oksitosiinin jälkeen mua alkoi ponnistuttamaan ihan tajuttomasti, jolloin mies haki kätilön paikalle. Kätilö nakkasi epiduraaliruiskun pöydälle ja sitten alettiinkin ponnistamaan.



Ponnistusvaihe oli aika kivuton epiduraalin ansiosta, lisäksi kätilö tuikkasi alapäähän jotain puudutetta piikillä. Minä siinä ponnistelin kaikessa rauhassa, kätilö keräili tavaroita ja jutusteli miehen kanssa. Puolen tunnin ponnistamisen jälkeen (elämäni nopein 30 min.) vauva syntyi - synnytyksen kokonaiskestoksi säännöllisistä supistuksista merkittiin 3h 20 min.



Kätilö laittoi pieneen repeämään pari tikkiä (tikkasi 37 vuoden kokemuksella ja tikkausjälkeä ihastelivat jälkeenpäin kaikki lääkärit ja hoitajat jotka sen näkivät), jonka jälkeen nousin ylös ja kävin suihkussa. Olo oli mitä mainioin.



Toivottavasti toinen syntyy yhtä helposti - toivottavasti ei kuitenkaan liian nopeaan kun eka tuli aika rivakasti.

niinpä minäkin kerron omasta kokemuksestani..



Synnytin jouluna 2005 ihanan nyytin ja kaikki meni todella ihanasti. Jotenkin se naisen kroppa ja hormonit saa raskausviikkojen kertyessä sellaisen olon, että syntyisipä jo, vaikka kuinka etukäteen jännittäisi. Niinpä minäkin odotin luottavaisena ja tietysti jännityksellä, että milloin päästäisiin tositoimiin.



Synnytys alkoi lapsivesien menolla ja tyssäsi heti siihen. Osastolla olin vuorokauden ennenkuin synnytys lääkkeellisesti alkoi edetä. Osastolla oli todella mukavaa henkilökuntaa ja minusta pidettiin hyvää huolta.



Oksitosiinitipasta tuli kumma kyllä euforinen olo ja sen mukanaantuomat supistukset oli jo kovasti odotettuja vaikka ne tuntuikin aika kovilta. Epiduraalin sain heti kun sitä tunsin tarvitsevani, heittipä anestesialääkäri muutaman hauskan vitsinkin siinä piipahtaessaan:)!



Ponnistusvaihe oli kovin homma koko koitoksessa, mutta siitäkin selvittiin kunnialla, n. varttitunnissa oli ohi sekin. Mun kohdalle osunut kätilö oli todella ihana ja auttavainen. Kysyi joka välissä, että miltä tuntuu? haluatko koittaa näin ym?



Tiedän toki, että aika kultaa muistoja, mutta tällä hetkellä toista kuumeillessa ei ainakaan kauhukuvia tule ensimmäisenä synnytyksestä mieleen, päinvastoin, se oli aika mielenkiintoinen kokemus:)!!





Nanni:)

tai ainakin yhtä hikistä...



minulla oli näin jälkeenpäin ajatellen erittäin helppo synnytys. Viikot 38 tasan. Lapsivedet alkoivat tihkua pikkuhiljaa tiistaiaamulla, lounasaikaan istuskelin jo kylpypyyhkeen päällä ja laittelin viimeisiä työsähköposteja menemään, neljältä mies pakotti meidät lähtemään TAYSiin tarkastukseen jossa todettiin että lapsivedethän ne. Ultralla tarkistettiin että vauvalla kaikki hyvin, mutta sain vielä lähteä kotiin odottelemaan supistuksia. Joita ei siis tässä vaiheessa tuntunut. Siinä sitten kotona makoilin sohvalla ja alaselkää alkoi särkemään. Kasin maissa selkäsärky tuntui jo vaihtelevalla taajuudella n. 10-8 minsan välein. kuumavesipulloa vaan selän taakse ja leffa pyörimään. Mies meni sänkyyn ja itse jäin sohvalla. Kolmelta keskiviikkoaamulla en enää jaksanut olla sohvalla kun ne selkäsäryt tuli jo aika tiheästi, joten mies ylös ja Tayssiin. Käyrille, 4cm auki ja peräruiskeen jälkeen, köpöteltiin saliin. Neljältä oltiin salissa ja juteltiin kätilön kanssa mitä haluan kivunlievitykseen. Sain haluamani lämpöhauteen selkään ja ilokaasua. Ilokaasu toimi kuin unelma, sitä hengittelin rauhallisesti sänkyssä maaten kunnes alkoi tulla niitä ihan " oikeita" supistuksia. Ne olikin sitten jo ponnistussupistuksia ja 20 minsaa piti äheltää niin poika oli pihalla. Sain antibiootit suoneen lapsivedenmenon takia, ja vähän oksitosiinia auttamaan ponnistuksessa. Välilihaa leikattiin vähän, on kuulemma niin tiivistä lihaa meikäläisellä, ettei joustanut. Mutta ei se sattunut ennenkuin tikatessa. Oikestaan tikkaus oli inhottavinta koko synnytystouhussa. Omin jaloin kävin suihkussa ja myöhemminkin kävely ja istuminen onnistui, kun otti rauhallisesti. Eka kätilö oli aivan huippu ja vuoronvaihdon jälkeen tulleet kätilö ja kätilöopiskelija samoin. Aivan huippuja. Imetys heti salissa oli ihanaa, niin kuin kaikki muukin siinä hormonipöllyssä!



Avoimin mielin eteenpäin ja tilanteen mukaan pelaten - se on minun neuvo synnytykseen. Ei kannata pelätä kun kaikki voi mennä ihan hyvin :-) ja tosiaankin Suomessa on todella turvallista synnyttää, kannattaa luottaa sairaalan henkilökunnan ammattitaitoon.



t. Fiikus

Esikoinen syntyi jo yli 7 v sitten. Synntys kesti vain 6,5 tuntia ja alkoi spontaanisti vesien menolla. Vesien menosta kului noin 4 tnita kun alkoi säännölliset supistukset ja lähdettiin sairaalaan. Jos jotain huonoa pitää keksiä synnytyksestä niin ehkä se että olin tosi kipeä kun kohdunsuu oli 2 cm auki ja jouduin odotteleen epiduraalin saantia melkein 2 tuntia. Kun sen sain ei menny kahta tuntiakaan kun alkoi jo ponnistuttaan ja olin 10 cm auki. Epiduraali oli kuin taivas ja kaikki kivut katosivat. Pystyin rentoutumaan ja näin ollen kohdunsuu aukesi nopeasti 10 senttiin. Ponnistusvaihe kesti 20 min mutta epiduraalin vaikutuksesta se ei tuntunut kovin kivuliaalta eikä tuntunut edes noin pitkältä. Tuloksena oli ihana tyttö. Mitään ei jäänyt synnytyksestä hampaan koloon ja jo seuraavan päivänä siitä tiesin että palaan vielä uudestaan näihin hommiin ; )



Toinen synnytys tapahtui ensimmäisestä 2,5 vuoden päästä. Tällöinkin synnytys alkoi vesien menolla yöllä. sairaalaan soitettuani kehuivat ettei tarvitse heti lähteä kun lapsivesi oli kirkasta. Niimpä odottelin aamuun ja lähdettiin näytille vaikka supistuksia ei kuulunut. Esikko vietiin matkalla hoitoon. Lääkäri ultrattuaan oli sitä mieltä että voisin vielä lähteä kotiinkin mutta itse anelin etteikö voitas käynnistää kun olin niin loputtoman kyllästynyt olooni ja tiesin että esikkoa vietäis vielä saman päivän aikan uudestaan hoitoon sillä enhän voisi kauaa olla ilman lapsivetta kotona. Vettä oli kuitenkin kohdussa vielä vähän mutta silti..Lääkäri olikin ymmärtäväinen ja antoi puolikkaan sytotecin suuhuni. Ei tapahtunut mitään ja kahden tunnin päästä sain toisen puolikkaan. Vähän sen jälkeen alkoi säännölliset ja erittäin kipeät supistukset. Kipeämmät kuin esikkoa synnyttäessä. Kohdunsuu oli taas noin 2 cm auki ja olin todella kipeä. Pääsin saliin ja sain melkein heti toivomani epiduraalin. Ihana tunne taas valtasi kehoni ja kipu katosi täytsin. Taas kesti reilun tunnin vain niin johan alkoi ponnistuttaa. Ja olin täysin 10 cm auki. Siis samalla tavalla kuin esikon synnytyksessä. Ponnistin 15 min eikä taaskaan ponnistaminen tuntunut pahalta ja niin oli poika maailmassa. Synnytys kesti vain 3,5 tuntia. Todella kipeä olin sen ekat 2 tuntia supistusten alettua. Johtui varmaan käynnistyksestä tuo kipeys ja nopeus. Ei taaskaan silti jäänyt mitään hampaan koloon. Hyvät muistot jäi.



Kolmas syntyi siitä 3 vuoden päästä ja täyttää pian 2 vuotta. Olin varautunut nopeaan synnytykseen edellisen kestettyä vain 3,5 tuntia, mutta näin ei käynyt..ihan.. Taas alkoi synnyts vesien menolla yöllä klo 4. Nousin ylös ja soitettiin lastenhoitaja paikalle. Lähdettiin miehen kanssa soittamatta sairaalaan vähän ennen klo 5 aamulla vaikka ei ollut supistuksia. Pelkäsin niin sitä nopeaa synnytystä. Vasta 8 lta lääkäri teki tutkimuksen ja olisi taas lähettänyt minut kotiin odottelemaan. lapsivettä oli jälleen vähän jäänyt kohtuun. Halusin kuitenkin varuiksi jäädä sairaalaan jos alkaisi tapahtua rytinällä. Siirryin osastolle odottelemaan. Vasta klo 16 alkoi säännöllisesti supistukset eli 12 tuntia vesien menosta. niitä tuli heti 5 min välein ja peräruiskeen jälkeen jo 3 min välein noin klo 16. Siinä vaiheessa olin jo levoton ja kipeä. Kätilön tutkittua olin 3 cm auki ja lähdettiin kohti salia. Sain siellä melkein heti epiduraalin joskin vasta kolmannella yrittämäälä saatiin se laitettua sillä jännitin niin kovasti ja kivuiltani en kyennyt olemaan paikallaan. Kun se oli laitettu taivas aukeni taas ja kivut katosi. jälleen kerran meni vaan tunti kun tuntui että joko nyt alkaa pää tulla. Kohdunsuu oli 9 cm auki ja piti odotella hetki. Meni 5 min ja sain alkaa ponnistella kun siltä tuntuu. Muutaman ponnistuksen tehtyäni loppui ponnistus tarve mutta paino oli alapäässä kova joten väkisin ponnistelin kun vähänkin siltä tuntui. Kätilö antoi supistuksia vauhdittavai tippoja nenääni että sain ponnisteltua ; ) Nytkään ei ponnistus tuntunut erityisen kipeältä mutta vaikeaa se oli kun ei kunnolla ponnistuttanut. Silti vajaan 10 min uurastuksen jälkeen sain toisen poikamme maailmaan. Synnytys kesti tällä kertaa 5 tuntia eli ei kauaa mutta ei lyhentynytkään edellisestä. Jällen jäi hyvät muistot synnytyksestä. Minusta tämä kolmas synnytys oli kaikkein paras. En kokenut missään vaiheessa kovaa kipua ja ehkä kokemuskin auttoi jo synnytyksessä ja sen koki sentakia parhaaksi.



Kaikki synnytykset siis mennyt hyvin ja säännöllisesti. kestänyt vain lyhyen ajan. kätilöt olivat ihania. Lääkärit saattoivat olla hieman leipiintyneitä mutta niitä ei juuri synnytyksessä näkynyt. Pääasia minusta että kaikki muu meni hienosti ja tuloksena oli ihanat ja terveet lapset.



Vannomatta paras etten vielä joskus kävisi synnyttämässä vaikka ei juuri nyt ole suunnitteilla ; )



Toivotan kaikille hyvää synnytystä ja suosittelen epiduraalia jos mahkut siihen on.



T. Lyytikki sekä 7 v tyttö, 5 v poika ja pian 2 v poika

Alkuvoimaista ja upeaa... Kokemus on niin ainutlaatuinen että siitä kannattaa tosiaan ottaa kaikki irti. Minä olen sellainen " luomuhörhö" , että aloin tutustumaan aiheeseen aika pian raskauduttuani ja luin kaiken mahdollisen, varsinkin lempeään syntymään liittyvät jutut. Mies ei ollut kovin kannustava, totesi että " munkin työkaverin vaimo oli sanonut ettei halua epiduraalia mutta oli heti kättelyssä pyytänyt sitä" jne.



Eka synnytys oli nopea 5t5min, olin 10cm auki kun tultiin sairaalaan ja paineltiin suoraa ponnistamaan. Ponnistusvaihe jakkaralla kesti 5min eikä mitään tikattavaa tullut. Imetys takkusi aluksi matalien rinnanpäiden vuoksi enkä saanut vauvaa rinnalle salissa. Imetys alkoi sitten kuitenkin sujumaan ja imetin 2v4kk! Alku aina hankalaa. Toka synnytys oli nopeampi, kipeitä supistuksia oli vain n.1,5t mutta kun samat asiat tapahtuvat niin nopeasti niin olin paljon kipeämpi. Ponnistuksenkestoksi taisivat merkata 3min, nopsaan tuli, seisoin ja nojasin käsillä sänkyyn. Ekassa synnytyksessä pärjäsin kun sain olla koko ajan pystyasennossa ja liikkua ja hengitellä, tokassa käytin ääntä aika reippaasti. AAAAA auttaa ihan oikeasti saamaan kipua pois ja rentoutumaan.



Synnytys sattuu eikä mikään ihme, mutta olemalla aktiivinen moneen asiaan voi vaikuttaa. Kipu on " hyvää" kipua,siihen on selkeä syy. Musta on mahtavaa miten tämä kroppa osaa toimia, itse vaan keskityin supistuksiin. Aika menettää merkityksensä ja sitä kääntyy sisäänpäin omaan " kuplaan" . Elimistön viestejä kannattaa kuunnella, ne neuvoivat minua liikkumaan, pystyyn yms., aina parhaimpaan mahdolliseen asentoon vauvan kannalta.



Öljyilin ja venytin välilihaa ennen synnytyksiä, ehkä se auttoi ettei mitään vaurioita tullut. Pystyasento auttaa myös. Vesialtaasta olen haaveillut mutta en ole ehtinyt sinne kun nämä synnytykset ovat olleet niin nopsia. Toisaalta kiva olla mahd. pitkään kotosalla kun saa olla ihan kaikessa rauhassa, liikkua tai valita oman asentonsa. Onnea synnytykseen, se on hieno kokemus!