Hyvin menneitä, hyvät muistot jättäneitä synnytyksiä?

Esikoistani (ja ainakin vielä ainokaistani) odottaessani en liiemmin pelännyt synnytystä, ainoa asia, joka pelko vähän aiheutti oli repeäminen ponniostusvaiheessa.



Synnytys käynnistyi supistuksilla rv 40+4. Muutaman tunnin odotin kotona ennen sairaalaan lähtöä ja sairaalaan saavuttua oli kohdunsuu 4 cm auki. N. 7 tuntia olin ilman lääkkeellistä kivun lievitystä, kestin supistukset hyvin suihkun, keinutuolin ja kaurapussin avulla.



Sitten kätilö ehdotti kalvojen puhkaisua, kun avautuminen oli melko hidasta (tässä vaiheessa muistaakseni 6 cm). Nyt jo vähän peläksin kivun voimistumista, mutta ihana (mies-)kätilö ehdotti, että " tilaa" anestesialääkärin valmiiksi laittamaan epiduraalin heti kalvojen puhkaisun jälkeen. Ja kun kalvot oli puhkaistu, supistukset todella koveni. Todellä kipeitä supistuksia ei kuitenkaan ehtinyt tulla kuin 3 ennen kuin sain epiduraalin, joka oli kuin pala taivasta :)



Siitä reilun 4 tunnin kuluttua alkoi ponnistuttaa. Olin jo kertonut kätilölle repeämisen pelosta ja siitä, e tä ennemmin toivoin välilihan leikkausta kuin repeämistä. Kätilö " toteutti toiveeni" ei leikkasi välilihan kun repeäminen näytti todennäköiseltä. Ponnistus kesti reilun puoli tuntia ja oli aika rankka.



Ponnistus ei itsessään mielestäni juurikaan sattunut, mutta oli niin väsynyt etten olisi jaksanut :) Myös vauva oli isokokoinen, en tiedä vaikuttiko se siihen, että tuntui ettei se tule sieltä ulos ollenkaan.



Vauvan synnyttyä oma vointini oli hyvä, helposti pystyi kävelemään osastolle. Kipulääkettä söin 2 päivää leikkaushaavan kipuihin, haava myös tulehtui heti, mutta sain siihen hyvät antibiootit, jotka tepsivät nopeasti.



2 päivää vauvan synnyttä pääsimme kotiin ja seuraava päivänä kävimme jo pienellä kävelylenkillä (hellekesä 2006). Istuminen ei tuottanut vaikeuksia kuin kahtena ensimmäisenä päivänä synntyksen jälkeen. Jälkivuotokin loppui vajaa pari viikkoa synnytyksen jälkeen, jolloin tunsin olevani jo entiselläni.



Kaiken kaikkiann synnytys oli todella postiivinen kokemus!!!!

mulla on näköjään tosi paljon kirjoitusvirheitä, sorry!

synnytyksiä on mullakin takana, 2 kappaletta ja toivottavasti tämä piakkoin edessäoleva on myös sellainen..



ensisynnytykseni (poika 04, 3360 gr)..laskettuna päivänä..meni kaikin puolin hyvin, suht pehmeästi (tottakai synnytyskipu on kovaa kipua,mutta kestettävissä) ilman kivunlievitystä (omasta tahdosta). 6,5 tuntia. ennen lapsen syntymää tuntui siltä että kuolen, että mikään ei voi sattua näin paljoa.mutta heti kun lapsen sai maailmaan kivut loppuivat kun seinään ja mielen valtasi niin suuri hyvänolontunne ja onni, etten ole vastaavaa muussa yhteydessä kokenut. paraneminen oli nopeaa (varmaan vaikutti sekin kun ei ollut tikkejä) ja olin seuraavat päivät ihan taivaissa. en saanut nukutuksikaan kunnolla vaan ihastelin pientä nyyttiä.



toinen synnytykseni (tyttö 06, 3690 gr) viikko lasketun ajan jälkeen..täysin erilainen kokemus, raju ja nopea, (1,5 h) mutta siltä yhtä ihana. ei taaskaan kivunlievitystä. (en kyllä sitä halunnutkaan vaikka jossain vaiheessa kävi mielessä että voiko tän vielä perua jotenkin..)

ja taas sama ihana tunne kun kaikki kivut loppuu lapsen syntymään..siinä sitä sitten saa pällistellä sellaista pirteää pientä tarkkaavaista olentoa, joka on niin läsnä ja niin täydellinen ja taas sitä sitten olikin muutaman päivän ihan ylikierroksilla kaikesta siitä endorfiinista mitä keho tuossa tapahtumassa tuottaa..



nyt siiis kolmatta odotellessa (la 17.3) luen näitä kertomuksia välillä tippalinssissä ja teki mieli jakaa omiakin tuntemuksia.



mulla ainakin noi synnytykset on ollut varmasti elämän hienoimpia kokemuksia, jotka ainakin kohdallani haluan kokea siten kun ne tulevat, kivunkin kanssa. en halua paheksua muita jotka haluavat kivunlievityksiä/ lääketieteellistä kontrollia, vaan ainoastaan tuoda julki omat ihanat kokemukseni niinkin hienosta asiasta kun synnytys.



pahoillani olen jos joillekkin tulee ikäviä kokemuksia asian tiimoilta.

ja kaikille toivon vaan hyvin sujuvia ja mukavia synnytyksiä.



joku ketjun aiempi kirjoittaja puhuikin välilihan öljyämisestä..sitä mäkin olen harrastanut noin 3 viikkoa ennen laskettua aikaa.. ja lisäksi olen ottanut homeopaattista arnicaa muutaman päivän ennen la:ta.voi olla että noista on ollut apua.repeämiä ei ainakaan ole tullut ollenkaan.vaikken mikään iso ihminen olekaan (tavallisesti 160/52)..

niin ja ehkä silläkin on oma osansa ettei lääketieteellisesti puuduteta.. tuntee kivun kautta ehkä ne asennot jotka on parhaita itselle..



näin siis mulla.onnekkaita ja mukavia kokemuksia kaikille.

oli kaikkein helpoin kokemistani synnytyksistä... Itse asiassa jopa niin helppo ja kivuton, että jollen sen alkaessa olisi jo muuten ollut sairaalassa tarkkailussa olisin aivan varmasti synnyttänyt joko kotiin tai ambulanssiin.



Raskausaika ei ollut ihan helppo, ennenaikaisia supisteluja, napakoitakin tuli jo rv16 alkaen ja silti ei suurta muutosta kohdunsuulla tapahtunut... Sairaalaan menin rv36+5 ja jäin tarkkailuun, kun oli mahdollisuus, että alkaisi tapahtua. Tuolloin kohdunsun tilanne oli kypsä, eli löysästi kahdelle sormelle auki ja vähän pehmeää kaulaa jäljellä.



Seuraavana päivänä, lauantaina, lääkäri oli passittamassa minua kotiin, mutta kieltäydyin vedoten 130km yhdensuuntaiseen matkaan ja nopeisiin aiempiin synnytyksiin. Istuessa ja kävellessä supisti niin kovasti, että olin varma etten kestäisi automatkaa vaan synnyttäisin tienvarteen. Lääkäri antoi jäädä vielä vuorokaudeksi muttei tehnyt mitään tutkimusta. Lähtiessään vain sanoi, että pitää valmistautua siihen, että sunnuntaina lähden kotiin.



No, sen päivän valuin limatulppaa ja supisteli säännöllisen epäsäännöllisesti... Yöllä sitten heräsin puoli kahden maissa ja supistukset olivat ihan napakoita. Skeptisesti niihin suhtauduin ja ajattelin, ettei siitä varmaan nytkään mitään kummempaa kehity, niin usein raskausaikana kotona kellotin öisiä supistuksia ja olin viittä vaille soittamassa ambulanssia kun supistuset aina lakkasivat. Kahden jälkeen yöllä kätilö kärräsi huonenaapurin synnytyssaliin ja samalla vain mainitsin noin kuuden minuutin välein tulevista tuntuvista supistuksista.



Kätilö laittoi käyrälle, joka piirsi tyypillisesti supistukseni vain pieninä nyppylöinä. Pian käyrän oton jälkeen kätilö lupasi kohta katsoa kohdunsuun tilanteen, mutta joutui muihin hommiin... eli jäin kaikessa rauhassa täyttelemään sanaristikoita. Supistelu jatkui ja joskus kolmen jälkeen kätilö palasi tekemään tutkimuksen.



Olin varma, että väärä hälytyshän tämä. Kyllähän ne supistukset tuntuivat mutta eivät ne niin pahalta tuntuneet! No, tilanne oli se, että kohdunsuu oli n.6cm auki ja toinen reuna katoamassa... Eli saliin! Kätilö lähti varaamaan salin ja minä soitin kotiin miehelle:"Se syntyy nyt! Lähde tulemaan, mutta älä kiirehdi, et ehdi kuitenkaan paikalle".



Tuon jälkeen sain peräruiskeen, kävin vessassa ja ajelin kärrykyydillä saliin. Matkalla kätilö kysyi miksi minulla ei edellisissä ole ollut kivunlievitystä. Sanoin, että kyllä ilokaasu on aina ollut, ettei muuta vain ole ehditty ja kyllä ilokaasua nytkin aion pyytää. Tiesin varmaksi, että kauan ei tule kestämään.



Salissa sain maskin ja salikätilö sanoi, että kun alkaa tuntua painetta niin pitää soittaa hänet paikalle ja saa alkaa ponnistamaan. Saliin ehdittyä supistukset olivat sen verran voimakkaita, että ihan tarpeeseen ilokaasu tuli, sitä sitten naukkailin ja hyvin taas tehosi. mitään muuta en olisi edes kaivannut, ei se niin kamalasti sattunut... Siinä meni ehkä vajaa puoli tuntia, kun ponnistuksen aika tuli. Ponnistusvaiheessa supistukset olivat hieman lyhkäisiä ja niitä vauhditettiin nenäsumutteella. 18 minuutin ponnistuksella sain pojan syliin aamulla klo 5.23, 3100g, 47cm ja rv37+0. Kokonaisketoltaan synnytys oli n2h50min... Ei tullut mitään repeämää tällä kertaa... tikkejä on kyllä muissa synnytyksissä ommeltu...



Isä ehti paikalle joskus kuuden jälkeen... Tullessaan ei heti huomannut vauvaa rinnalla ja ehtikin kysyä, eikö mitään ole tapahtunut. Tapahtunut oli, nopeasti ja helposti... Tuollaisia synnytyksiä kokisi mieluusti vielä lisääkin. Ja samanlaisia toivon kaikille muillekin.

Molemmat ihania, ekasta tajusin vasta myöhemmin, että paremminkin olisi voinut mennä. Rv 41+3 alkoi tapahtua, mutta kesti turhan kauan (23h) varmaan sen takia, etten osannut rentoutua ollenkaan, ja kun sain epiduraalin, niin se vei kaiken tunnon eikä alkanut ollenkaan ponnistuttamaan. Mutta siis silti jäi oikein hyvä mieli, on se niin mahtava juttu tuo synnytys!



Toka alkoi kun nukutin esikoista rv 42+3 ja kuulin masusta POKS kun kalvot meni rikki. Vauva oli hyvin tiukasti kiinnittynyt, ja lapsivesi tuli vasta supistusten myötä, ne alkoivat saman tien. Mies hieroi selkää, ja pohdittiin, että saakos tästä vielä lähteäkin. Puolen tunnin kuluttua kalvojen puhkeamisesta alkoi suoli tyhjentyä, neljä kertaa kävin vessassa ja sitten supparit olikin jo niin hurjia että alettiin tekemään lähtöä. Toivoin vain, ettei enää tulisi vessatarvetta matkalla. Sairaalassa pääsin ovesta sisälle niin kätilö tuli vastaan ja sanoi " jaahas, saadaankin mennä suoraan saliin" , naamasta vissiin näki että ei tarvi odotella. Heti ovesta päästyä vaadin ilokaasua ja sillä pärjäilin jonkin aikaa, ja sitten pyysin spinaalin. Se oli tosi hyvä juttu, vei pahimman terän mutta edelleen naukkailin ilokaasua suppareiden aikana. Väliajoilla jaksoin naureskella miehen synnytystakkia :)

Kätilö kävi pari kertaa kyselemässä ponnistustarvetta, ei ihan hirveästi ollut mutta pyysin kurkkaamaan alapäähän ja sitten tulikin kiire kun tukka näkyi jo! Lastenhoitaja taisi tulla ovesta samaan aikaan kun poika putkahti pöydälle, ja molemmat siinä ihailemaan potraa tulokasta, painoa 4260 g ja pituutta 53 cm. Että ei ole lapsen koolla ja synnytyksen helppoudella mitään tekemistä toistensa kanssa. Vähän reilu vuorokausi tuosta oltiin jo kotona.



Samanlaista kokemusta toivon tästä kolmannestakin kuin tuo kakkonen oli, saas nähä!



Maaria 32+5

On ihanaa kuulla tällaisia hyviä kokemuksia, kun synnytys taas alkaa pyöriä mielessä....



Itsellä nyt toinen raskaus, mutta edellisestä aikaa jo 8 vuotta. raskauden suhteen ollut ihan erilainen, joten saas nähdä miten synnytyksen suhteen sitten menee.... Nyt r.vkot 29+2



Ekasta synnytyksestä ei tullut sellainen kuin suunnittelin, mutta hyvät muistot on kuitenkin.

Ensimmäinen raskaus päättyi käynnistykseen. Jouduin sisälle sairaalaan kun r.vkot olivat 42+1 ja silloin yritettiin emättimeen asetettavilla puikoilla saada jotain aikaiseksi. Supistuksia tuli, mutta ei tarpeeksi. Aamulla sitten minut kärrättiin saliin, amnnettiin peräruiske, tippa ja lopuksi vielä puhkaistiin samalla kalvot. Sitten alkoikin tapahtua rytinällä. Olin todella kipeä, mutta olin päättänyt muka etten ota epiduraalia. Pelkäsin selkään pistämistä, koska minulla oli jäänyt huono kokemus joskus teininä koetetusta selkäydinnäytteen otosta.



Onneksi kätilö oli asiansa osaava, suostutteli epiduraaliin ja sitten taivas aukeni ja pystyin taas palaamaan tähän maailmaan. Kohta olinkin jo täysin auki, koska pystyin rentoutumaan. koko synnytys kesti hieman yli 5 tuntia ja kaikki meni hyvin.

Suosittelen epiduraalia, turhaa sitä on pelätä.

Ja turhaa peltä synnytystä.

nyt odotan innolla, että pääsisi luomuna ainakin alkuun ;)

...kun sain pienen vastasyntyneen lapsemme rintani päälle. Tunne oli valtaisa, kun katsoimme toisiamme silmästä silmään, kun itku loppui ja pieni rauhoittui sydämenlyöntejäni kuuntelemaan. Siinä aika pysähtyi, kun ihmettelimme minä, vauva ja mieheni. Se tunne ei ikinä poistu, tunnen vieläkin käsissäni vauvamme kimmoisan ja lämpimän ihon, se pieni ihminen, jota olin kasvattanut kohdussani 9 kuukautta oli vihdoin sylissäni.