Miedan perhe lehden lapsen yllattavasta kuolemasta juttu jarkytti minua kovasti. Miten elama voikaan olla epareilua. Uusi vauva pitaa elamassa kiinni, mutta syntyi kovin akkia suu

Vierailija:

vaikuttaa kovin epävarmalta ja haparoivalta olemiselta

Serkun esikoinen kuoli 2vuotiaana samalla viikolla kuin pikkuveli syntyi. Esikoinen oli sairastanut syöpää lähes koko ikänsä eikä toivoa parantumisesta ollut, joten kuolema ei tullut yllätyksenä mutta oli silti suuri järkytys koko suvulle.

Tuosta lehtijutusta muistui liikaa mieleen serkun lapsen kuolema :(

Minun lapseni on kuollut. Olen kohdannut monenlaista suhtautumista asiaan. Jotkut ovat olleet jopa sitä mieltä, etten saa kertoa kenellekään missään, että lapseni on kuollut, koska se ahdistaa niin kovasti.



Se on kuitenkin minun elämääni, oleennainen osa omaa historiaani, saanko olla vain puolikas?



Ylenpalttiset säälit, ylenpalttiset empatiat (kuolemasta on jo kuitenkin 7 vuotta), tai hervottomat itkukohtaukset (aivan kuin olisin jokin kävelevä alttari tai itkumuuri) tai sitten tekokiva, " aina sä voit tehdä lisää lapsia" jutut, voi että.



Elämässä kuollaan. Näin vain käy, se on kurjaa, mutta sen kanssa täytyy pystyä elämään. Niidenkin, joiden läheiset ovat toistaiseksi saaneet elää.



En mainosta lapseni kuolemaa, mutta ei se myöskään ole tabu itselleni, mutta ympäristölle tuntuu olevan. Se on ahdistavaa, ettei ole mitään tavallista, normaalia tapaa, sanoa, että silloin kun meidän se ja se kuoli tai näin joulun alla oli tilanne, että puhuttiin hautalyhdyistä, ja kun sanoin nimeltä meidän haudan, ja kysyttiin että kuka se on ja kerroin että lapseni, niin sen jälkeen ei enää mitään puhuttukaan. Välillä tulee sellainen olo, että minua pidetään täysin epäonnistuneena, kun lapseni on kuollut.



Suomessa kuolee noin 140-160 lasta lapsivuodeaikana, 3 lasta viikossa, plus ne lapset, jotka kuolevat lapsuus aikanaan. Tässä maassa, missä lapsikuolleisuus on maailman pienintä, kuolee kuitenkin merkittävä määrä lapsia joka vuosi. Oletteko ymmärtäneet sen?

Vierailija:

Minun lapseni on kuollut. Olen kohdannut monenlaista suhtautumista asiaan. Jotkut ovat olleet jopa sitä mieltä, etten saa kertoa kenellekään missään, että lapseni on kuollut, koska se ahdistaa niin kovasti.

Se on kuitenkin minun elämääni, oleennainen osa omaa historiaani, saanko olla vain puolikas?

Ylenpalttiset säälit, ylenpalttiset empatiat (kuolemasta on jo kuitenkin 7 vuotta), tai hervottomat itkukohtaukset (aivan kuin olisin jokin kävelevä alttari tai itkumuuri) tai sitten tekokiva, " aina sä voit tehdä lisää lapsia" jutut, voi että.

Elämässä kuollaan. Näin vain käy, se on kurjaa, mutta sen kanssa täytyy pystyä elämään. Niidenkin, joiden läheiset ovat toistaiseksi saaneet elää.

En mainosta lapseni kuolemaa, mutta ei se myöskään ole tabu itselleni, mutta ympäristölle tuntuu olevan. Se on ahdistavaa, ettei ole mitään tavallista, normaalia tapaa, sanoa, että silloin kun meidän se ja se kuoli tai näin joulun alla oli tilanne, että puhuttiin hautalyhdyistä, ja kun sanoin nimeltä meidän haudan, ja kysyttiin että kuka se on ja kerroin että lapseni, niin sen jälkeen ei enää mitään puhuttukaan. Välillä tulee sellainen olo, että minua pidetään täysin epäonnistuneena, kun lapseni on kuollut.

Suomessa kuolee noin 140-160 lasta lapsivuodeaikana, 3 lasta viikossa, plus ne lapset, jotka kuolevat lapsuus aikanaan. Tässä maassa, missä lapsikuolleisuus on maailman pienintä, kuolee kuitenkin merkittävä määrä lapsia joka vuosi. Oletteko ymmärtäneet sen?

Meidänkin lapsen kuolemasta on jo reilu 7 vuotta. Ajattelen asiasta aika paljon samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja.

Luin isän blogia, todella koskettavaa ja surullista, erittäin rehelliseltä tekstiltä tuntuu myös. Ostan kirjan heti, jos isä saa sen julkaisuun asti.