Pääsin 34-vuotiaana pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. YESS!!

ja työelämä olisi suunnaton rasite, niin varmasti olisin onnellinen jos eläkkeelle pääsisin. Mutta onneksi olen terve ja haluan tehdä töitä. En missään nimessä haluaisi jäädä edes. työttömyyskorvauksen varassa kotia, vaan ennemmin teen vaikka huonommin palkattua työtä.



Mutta onnea sinulle!

sä noin kauan jaksoit odottaa? johan toi nyt onkin passeli eläkeikä.mun mies sentäs pääs jo 27 vuotiaana! siistii.

jos nyt peruskoulua koskaan loppuun saavat

Ilmoittaudu seuraavaksi Hesariin artikkeliin, miten olet köyhä ja kipee.



Tosi pelottava yhdistelmä muuten, mt-ongelmat, persoonallisuushäiriöt ja kamppailulajit... kohtahan ne käsiaseetkin kielletään eikä niitä myönnetä mt-ongelmaisille... niin pitäs varmaan kamppailulajienkin harrastaminen estää hulluilta.

Lisää koulutappajia kasvaa kun vanhemman etu menee lapsen edun edelle

Ilmoittaudu seuraavaksi Hesariin artikkeliin, miten olet köyhä ja kipee.

Tosi pelottava yhdistelmä muuten, mt-ongelmat, persoonallisuushäiriöt ja kamppailulajit... kohtahan ne käsiaseetkin kielletään eikä niitä myönnetä mt-ongelmaisille... niin pitäs varmaan kamppailulajienkin harrastaminen estää hulluilta.

Pelottavaa...

Vaikka en ole mitenkään urakeskeinen ihminen olen sitä mieltä että jokaisella tulisi olla oikeus työhön. Ja vaikka olisi kuinka mielenterveysongelmainen, ei 34v:lle saisi antaa pysyvää työkyvyttömyyseläkettä vaan jonkunlainen työtoimintapaikka vastineeksi eläkkeestä.



Jos pystyy netissä juhlimaan eläkepäätöstä pystyy tekemään jotain muutakin siis jotain järkevää.

Lisää koulutappajia kasvaa kun vanhemman etu menee lapsen edun edelle

Ei kaikki persoonallisuushäiriöiset sentään kelvottomia ole vanhemmiksi. Minullakin on pershäiriö, mutta voin ihan hyvin kun ei tarvi olla töissä. Niinkuin joku sanoi osuvasti, että ollaan stressi-invaliideja. Eikä sen stressin tarvi olla edes mistään negatiivisesta asiasta. Minun on esim. hirmu vaikea ylläpitää sellaista normaalia viretilaa. Parin tunnin asiakaspalaveri, jossa on hirmu _kivaa_ ja hilpeää, vaatii älyttömän palautumisajan. En jännitä ennen palaveria, palaverissa kukaan ei varmasti huomaa mitään outoa ja ihan aidosti viihdyn, mutta sitten kun pääsen kotiin se alkaa... Koko loppupäivän tulee inhottavia ahdistus- ja itseinhopiikkejä.

Kas kun mulla on ongelmia siinä, miten syntynyt tunne pääsee tietoisuuteeni. Jos vaikkapa tunnen ikävää jotain ihmistä kohtaan, se tieto ei koskaan pääse tietoiseen mieleeni. Saattaa olla, etten koskaan voinut ilmaista ikävääni vanhemmilleni siinä pelossa, että olisin kuormittanut heitä ja ollut ei-kiltti. Niinpä ikävään tarttui tunteita, jotka kertovat siitä vaillejäämisen kokemuksesta - koska jään vaille, olen huono. Toisin sanoen kun minussa viriää ikävän tunne (jota alitajunta ei uskalla päästää tietoisuuteeni), siitä ikävästä tulee minulle asti vain itseinhon tunne. Sen sijaan että kävisin läpi tunneprosessin "voi että minulla on ikävää X:ää", koen vain itseinhoa ja pahaa oloa. Mikä on sikälikin surullista, että ikävässä on paljon positiivisiakin asioita. Kaipaus, rakkaus, jälleennäkemisen ilon odotus... Ne kaikki ovat silloin myös pois tietoisuudestani.

Kun monet positiivisetkin tunteet toimivat tällä periaatteella, maailma on miinakenttä, jossa ei voi koskaan tietää mitä reaktioita mistäkin tilanteesta seuraa ja miten tuskallisia ne on. Väkisinkin siinä eristäytyy. Ja sitten joskus niin turhauttaa kun täällä vaan puhutaan sossunpummeista ja laiskuudesta ja ÄH.

Selkä tosin renkkaa, mutta olisi täysi katastrofi joutua nyt jo eläkkeellä, aika pienellä rahalla saisi lopun elämäänsä elää. En oikein osaa onnitella ap:ta. Tälläkin hetkellä on paljon töissä sellaisia 50-60 vuotiaita jotka todella ansaitsivat jo sen eläkkeen, mutta eivät ole tarpeeksi sairaita kelan mielestä.

Katselin tuossa mainosta: osta kolme The Simpsons-sarjakuvaa, saat kalenterin kaupan päälle. Seuraava asia mikä tuli mieleen oli helVETIN idiootti. Siis itseeni kohdistettuna ja todella isolla intensiteetillä. :o. Helvetin idiootti? Ookeii..... Miten The Simpsoneista päästiin siihen että olen helvetin idiootti, ei mitään hajua. Kun koetin miettiä asiaa, havaitsin että juuri ennen tuota ajatusta tunsin jotain pahaa oloa.



En tiedä onko muilla ihmisillä tällaista ja kuinka paljon.... Olis kyllä joka tapauksessa ihan kiva tietää mistä haukkuu itseään, jos haukkuu =). En jaksa tuota asiaa sen enemmpää miettiä, mutta jos joku tuollainen ihme juttu rupeaa kestämään useamman tunnin ja tuntumaan TODELLA kamalalta ja ahdistavalta, istun alas ja rupean tunnustelemaan, että mikä tunnejumi siellä oikein kiristää. Usein se tunne sitten löytyykin, ja aito tunne tuntuu aivan sanoinkuvaamattomalta. On hienoa tuntea jopa rankoiksi miellettyjä tunteita, surua, epätoivoa, vihaa, pelkoa, jos niitä vertaa siihen mikä on fiilis silloin kun tunne näkyy vaan pahana olona.

hauskaa :-) Vai että persoonallisuushäiriöinen ja kamppailulajeja, sehän hyvin keksitty yhdistelmä. Mahtaa olla ap:lla hilpeää lukea vastauksia.

En kyllä laittaisi vastaan minäkään.

ratsastusta ja krav magaa joka on siis taistelulaji jonka päämäärä on oikeastaan ihmisen tappaminen.

hauskaa :-) Vai että persoonallisuushäiriöinen ja kamppailulajeja, sehän hyvin keksitty yhdistelmä. Mahtaa olla ap:lla hilpeää lukea vastauksia.

Noin nuorena jos joutuu sairaseläkkeelle, niin kk-tulot ovat niin pienet, ettei niistä kannata riemuita.

Entinen koulukaveri on eläkkeellä epilepsian takia ja ei hyvin mene, on mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä, syöpöttelyä ja sitäkautta kymmeniä kiloja ylipainoa jne. kun ei ole työelämässä eikä ole säännöllistä päiväohjelmaa& kavereita.

Hyvä puoli tässä asiassa on se, että voin tulevaisuudessa keskittyä päätoimisesti entisiin harrastuksiini eli voimanostoon ja kamppailulajeihin.

-ap-

taspainoiset eväät niiden omien tunnteuidn kavulle? Oikeasti kiinnsotaa, kun kuitenkin puhutaan niin paljon vurovaikutuksesta ja siitä, että lapsen kavu kehittyy pikälti heidän peilatessa omia tunteita vanhemmalta saamaan tunnepalautteeseen.



Ei kaikki persoonallisuushäiriöiset sentään kelvottomia ole vanhemmiksi. Minullakin on pershäiriö, mutta voin ihan hyvin kun ei tarvi olla töissä.

=( Vaan eipä ole edes ehdotettu että voisin jäädä eläkkeelle, vaikka esim. pers.häiriöni ei ole "parantuvaa" sorttia (tullut lapsuudessa, kun äitini laiminlöi minua uhmaikäisenä ja myöhemmin nuoruudessa ei kestänyt murrosiän kapinaa; tietty kehitysvaihe jäi kokonaan välistä ja jouduin aikuistumaan muutenkin liian aikaisin, tästä on mustaa valkoisella) ja itsemurhariski on siinä 10-15%. Tällä hetkellä ahdistukseni on niin paha, että kuukautiseni ovat jääneet pois, ruokahaluni mennyttä ja väsyneenä alan näkemään harhoja (kaapista hyökkää joku). ='( Kävin päivystyksessä, mitä sanoivat? "Ota nämä ja mene kotiin nukkumaan"; sain lääkkeitä (sellaisia joita ei voi syödä kauan putkeen) ja nuku nyt siinä kun yksikin kolaus rappukäytävässä saa aikaan sen, että luulen jonkun tunkeutuvan kotiimme...viime aikoina olen myös nähnyt painajaisia siitä että taaperomme kuolee tavalla tai toisella (hukkuu, lyö itsensä johonkin...).



VOISIKO JOKU JO TAJUTA ETTÄ EN JAKSA KAUAA??? En aina voi lähteä edes ulos, koska pelkään ihmisiä vähän ja vatsani menee sekaisin ajatuksesta liikkua julkisella paikalla...

Minä en millään haluaisi luopua työstä vielä tässä iässä! Se on just se henkireikä!

Minä en kyllä ole paska äiti, en ole vaikka mitä väittäisitte!! Tajusin pahan oloni ajoissa ja saimme järjestettyä niin että mies jäi kotiin lapsen kanssa. Osallistun päivittäin lapsen hoitoon ym. MUTTA omien voimieni mukaisesti.

Pidän huolen että lapsi saa 5 kertaa päivässä monipuolista ruokaa, pääsee ulos kahdesti ja sekä nukkuu päiväunet+menee iltaunille sopivaan aikaan. Lasta hellitään paljon, kehutaan, sylitellään, viedään välillä kylään muille lapsille...ehkäpä olen siksi niin lukossa että vaikka voin todella huonosti, teen kaikkeni että lapsella olisi hyvä olla? =/ Mieheni ei ole koskaan osannut hakea minulle apua, ei esim. tajua koska olen niin huonossa kunnossa että on hengenlähtö lähellä...koen että joudun tänäkin päivänä huolehtimaan itsestäni JA muista, eikä siitä tule loppua...vanhemmistani huolehdin jo lapsena, kun ryyppäsivät ja sammuivat pitkin asuntoa.



Voi luoja...huoh. Minä olen parikymppinen, aivan rikki ja väsynyt. Nippanappa sain peruskoulun käytyä, yritin jopa pärjätä amiksessakin mutta kiusauskierre jatkui (vaikka menin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan) ja sitten en enää jaksanut. Viiteen vuoteen en tehnyt muuta kuin maannut kotona, kirjaimellisesti. Sitten sain tietää että olin raskaana ja onnellinen aika elämässäni alkoi =), pieni ihana lapsi syntyi terveenä ja antoi puhtia mutta...vuoden jälkeen alkoi taas tämä olo. Tämä epätoivoisuus.