yksipuolinen vauvakuume
vaikken ihan tänne kuulukaan enää. Mutta vuoden verran pehmittelin mieltä ja meillä on yrityslupa hellinnyt, mutta vaikeaa on ollut.
Mutta halusin tulla sanomaan tuohon vauvan saamisen plus/miinus listaan, että sellainen asia, mitä moni mies (eikä välttämättä nainenkaan) ei tule ajatelleeksi on se, että kyseessä ei ole vain pieni vauva nyt, vaan kaikki siihen liittyvä vuosien saatossa. Kaverit saa lapsia, niiden elämä muuttuu perhe-elämäksi, vietetään juhlia yhdessä perheiden kanssa. Jos lapsia ei ole, voi jäädä aika ulkopuoliseksi, muita ei kiinnosta ravintolaelämä. Eikä kaikki tämä pääty omaan lapseen, vaan myös siinä vaiheessa, kun muista tulee isoäitejä ja isosisiä ja puhutaan ihanista lapsenlapsen palleroista, voi ulkopuolisuus jälleen yllättää.
Miehiin saattaa vedota se, jos maalailee perhe-elämää pidemmällä tähtäimellä ja jättää vauvapuheet vähemmälle. Pienet vauvat on useimmiten naisten juttu, miehillä hoivavietti ei ole niin suuri. (Joillakin, mutta ei näillä meidän miehillä.) Uskon, että oma mieheni nauttii lapsista enemmän nyt, kun ovat isompia, niiden kanssa voi pelailla, käydä lenkillä, tehdä retkiä Puuhamaahan ym. hauskaa. Kun ne juoksevat ovelle vastaan ja huutavat isiä...
Miehet tuntee usein olevansa vastuussa laumastaan ja heitä hirvittää, jos tuntuu, että ei pysty elättämään tai muuten hoitamaan perhettään. Jotenkin pitäisi saada myytyä ajatus, että elämä kantaa, ollaan hyviä ihmisiä, jotka selviävät. Ja että muutkin ovat selvinneet, päivä kerrallaan, asiaa ei kannata analysoida kuoliaaksi.
Tsemppiä kaikille käännytykseen!
Hilpsu
Kommentit (159)
Meillä sujui tuo jutustelu odotettua paremmin.
Juteltiin ainakin noin tunnin, ja kyllä oli helpottunut olo sen jälkeen.
Mieskin on alkanut lämmetä ajatukselle, että ensi keväänä meillä saattaisi olla vauva.
Vielä en kuitenkaan uskalla hehkuttaa liikaa, jos vaikka hänellä mieli muuttuisi. Toisaalta taas oon tosi onnellinen, että sain kerrottua asiasta.
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!
Kovin on hiljaista täällä.. Oletteko jo päässeet onnellisesti yrittämisen alkuun?
Menkat ovat taas myöhässä, mutta ei todellakaan ole sitä vaaraa, että olisin raskaana -mikä luonnollisesti tekisi minut maailman onnellisemmaksi ihmiseksi. Töissä on ollut onneksi sen verran kiirettä ja hektistä, että yhden työkaverin vauvamasun sekä toisen pojan syntymän ja ristiäisten hehkutukselle ei ole ollut hirveästi aikaa. Nuo pari postia sitten mainitsemani asiat ovat aika ajoin hyvin pinnalla, kun näkee päivittäin, miten onnellisena toinen silittelee pallovatsaansa ja sen pikkuista salamatkustajaa. Nähtävästi yksi hienoimmista ja isoimmista asioista, mitä ihmisen elämässä voi olla. Voi vain toivoa, että saisin kokea tuon saman joku päivä. Onneksi tapaan tänään kurssikaverini joka on tietysä mielessä samassa tilanteessa. Puhuminen samoja asiosta läpikäyneen/-käyvän kanssa helpottaa edes vähän.
..Ja sit tää lähtis töihin :)
Kuin minun kynästä olisi tuo sun teksti tullut, Merit! Tuntuu että tää raastava vauvakuume todella tekee mut hulluksi ja vaikuttaa mun ja miehen suhteeseen liikaa.
Mies ei halua vauvaa,ei vielä.. Koskas sitten?!? Mun pääsiäinen meni täällä vauva sivuilla ja itkiessä. Mikään muu ei kiinnosta.. Opiskelut, opinnäytetyö, mitä ne on???
Koulu seisoo eikä mua vois vähempää kiinnostaa! Välillä tuntuu et oonkohan oikeesti tulossa hulluksi tän asian kans.. Pitäis vaan unohtaa tää kuume. Ajattelin et tänään en tuu näille sivuille, mutta missäs sitä ollaan :|
Oletteko Merit molemmat vielä opiskelijoita vai työelämässä? Olis kiva vaihtaa ajatuksia, joku joka ymmärtäis omat fiilikset :) Omat kaverithan pitää mua suurin piirtein hulluna :D
Ollaan molemmat työelämässä ja ihan vakituisissa työsuhteissa. Mun työ on vielä hieman poikeavaa ja pystyn järjestämään asiat vaikka vauva tulisi ja vaikka tekemään sillon tällöin töitä, jos tarve vaatisi. Opiskelen iltaisin amk:ssa, jos vaikka joskus sais parempaa palkkaa :) Mutta ei mulla ole mikään kiire. Mä oon koko elämän yrittänyt mennä vaan eteenpäin, että en sitten ole loppu elämääni duunissa, joka ei pätkääkään kiinnosta. Nyt mä oon jotenkin jumiutunut eikä mua kiinnosta valmistua edes.
Mites teillä? Sä oot ilmeisesti koulussa, mutta entä sun mies? Minkä ikäsiä te ootte?
Olo on vähän helpottunut tässä, kun en ole käynyt missään vauvasivuilla ja muilla, mutta joka kerta kun näen kummipoikaa (1v), niin mun tekis mieli varastaa se. Ja sit kaikki pyörii taas enemmän ja enemmän vauvan ympärillä. Ja mistä kaikki noi ulkona liikkuvat ihanat pikku lapset on oikein yhtäkkiä ilmestynyt tonne?! Ei ne siellä ennen ole ollut :)
Mun kaverit on alusta asti ollut kyllä sitä mieltä, että mikäs siinä, jos vauvan teette. Kaikki muut näyttää vihreää valoa ja kyselee, paitsi se ratkaiseva osapuoli. :|
Mustakin olis kiva vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, joka ihan oikeesti ymmärtäis. Mun kavereilla on jo vauvat tai ne on tulossa (tai sit niitä on tulossa lisää), ei ne taida aina ihan ymmärtää mitä mä tarkoitan.
Josko olisi muitakin? Jotka tahtoisivat vauvan, mutta mies ei?
Meillä tilanne se, että kolme lasta on ja aikaisemmin olen ollut itsekkin sitä mieltä, että meidän perhe on nyt tässä. Väliin on tullut ajatus vauvasta, mutta melko pian on mennyt ohitse. Mutta nyt sitten! En tiedä, mistä tämä tunne tuli aivan yhtäkkiä, mutta todella voimakas se on! Tai ehkä se on ollut jo tulollaan pitemmän aikaa, pelko/järki vain pistänyt vastaan. Nyt tuntuu, että kaikki ne syyt, joiden takia en olisi ennemmin tahtonut neljättä, ei merkitsekkään enää mitään sen rinnalla, kuinka ihana asia vauva olisi!
Mies vain ei innostu vauva ajatuksesta. Ei ollenkaan. Hän tahtoo nauttia elämästä, nyt kun lapset ovat kasvaneet isommiksi ja on helpompaa.
Toisaalta ymmärrän ajatuksen - tai tosi hyvinkin ymmärrän, noinhan minäkin ajattelin! Kunpa vain hänenkin ajatuksensa muuttuisivat samoin kuin omanikin!
Hän on kyllä niin ihana isä, ja tykkää kovasti lapsista, että en taas toisaalta ymmärrä, kuinka voi olla niin järkähtämätön mielipiteessään.
en vain tiedä, mitä nyt teen tämän vauvakuumeen kanssa, kun se vain pahenee! En tahtoisi sitäkään, että siitä tulisi meidän avioliitossa sellainen riitaa aiheuttava asia, jonkalainenkin siitä voi tietenkin tulla, jos minulla vain kuume nousee ja miehellä taas ei. Nyt vauvahaaveet tuntuvat ihanilta, mutta tiedän, että tästä ei ole enää pitkä matka siihen, kun vauva-asiat alkavat satuttaa. Oikeastaan nytkin jo sydäntä riipaisee pienten vauvojen näkeminen. Raskaana olevien näkeminen taas saattaa saada minut itkemään. Tulee niin kaihoisa mieli, kun muistaa omat raskaudet ja vastasyntyneen ihanuuden. Sitä ajattelee, että enkö enää milloinkaan saa tuota kokea.
Tuntui kuin itse tosiaan olisin kirjoittanut Hannaleena76 viestin!!!! Aivan samoilla linjoilla ollaan.... Tosin mulla oli heti kolmannen jälkeen vahva tunne, että vielä yhden haluaisin. Sitten "unohdin" asian, mutta nyt viimeisen puoli vuotta on kyllä ollut tosi kova kaipuu saada oma nyytti kainaloon!! Kirjoittelin jo tuonne neliapiloiden puolellekin.
Toisaalta pitää kyllä olla onnellinen näistä jo olemassa olevista ipanoista. Mutta jatkan miehen pehmittämistä - tosin hän pitää sitä jankkaamisena eikä jaksa enää kuunnella saati sitten edes keskustella asiasta... Katsotaan!
Voimia kaikille!!!!
Lohdullista, että meitä on edelleen muitakin, jotka yksin vauvasta haaveilee!
Itse olen nyt koittanut ajattelemalla ajatella kaikkia huonoja puolia raskaudesta ja vauva-asiasta. Toivonut, että tämä toivoton kuume hellittäisi. Mutta ei. Toisaalta niitten ajatusten kanssa olen painiskellut jo kauan aikaa, ja tämä kuume sitten ne voittanut. Miksipä nyt sitten kävisi toisin päin!
Mulla oli riskiraskauksia kaksi edellistä, ja nuorimmaisella oli useampi sairaala reissu heti vastasyntyneenä. Ne osaltaa piti mun vauvakuumeen poissa tähän asti. Mutta nyt tuntuu, että kuitenkin voisi vielä yrittää. Kun ei ainakaan lääkärit ole raskautumista kieltänytkään ja loppujen lopuksi molemmat raskaudet olivat normaalipituisia ja vauvat terveitä..Nuorimmaisen sairaalareissut eivät johtuneet raskauden kompilaatioista, vaan ihan perinnöllisistä jutuista, jotka eivät nekään edes mitään vaarallisa, kun ne hoidetaan.
Meillä mies vain naureskelee, kun yritän hänelle vauvasta puhua. Sitten tuumaa, että ei enää meille tule vauvoja. Kerran tokaisi äkäisemmin asian, mutta silloin oli kyllä jokin muu asia juuri mielenpäällä, eli huono ajoitus oli minulla.. Muutoin ymmärrän hänen mielipiteensä, ja toisaalta tiedän hänen tuntevan minut niin hyvin, että hänkin ymmärtää minun mielipiteen. Ikävä kyllä ne ei tunne tässä asiassa ainakaan toistaseksi kohtaavan. Jospa vielä joskus!
Mutta ei ole kiva yksin kuumeilla ja vauvasta haaveilla! Meillä oli ensimmäinen vauva vaikea saada, oli muutama keskenmenokin ensin. Silloin kävin monenlaisia ajatuksia läpi. Tuntui niin pahalle, kun toiset saivat niin helposti vauvoja, ja meillä ei onnistunut. Siihen nähden pitäisi olla kovasti kiitollinen näistä jo olemassa olevista! Ja siitä, että jo kolme kertaa olen saanut kokea raskauden, synnytyksen ja vauvan hoidon ihanuuden!
Mutta toivottavasti kevät aurinko sulattaisi miestemme mielen!
Täälä sellainen tilanne, et äidiksi tahtovalla ei ole parisuhdetta :( Vaikkakin eräänlainen suhde hyvään ystävään onkin. Sinkkuja molemmat ja mies puoli vuotta sitten eronnut. Nyt me sitten pidetään omia ilonpitoja viikonloppuisin. Ehkäisyä ei ole mutta ei se mies sisällekään suostu tulemaan. Joten todennäköisyys tulla raskaaks oviksesta on aika pieni.
Kysyin tätä miestä lapseni isäksi, kun tiedän että hän haluaisi lapsen. Mutta ei, kun haluaisi sen sellaisen kanssa jota todella rakastaa ja jonka kanssa viettää loppu elämä. Noh, ymmärränhän minä. Haluaisin itsekin sellaisen, mutta eipä ole moneen vuoteen sopivia näkynyt.
Mies ei kuitenkaan painostaisi aborttiin, ainakin pari päivää sitten kysyttyäni sanoi näin. Eli yrittää hän ei aio, muttei näe ehkäisyäkään tarpeelliseksi.
En kyllä oikeastaan tiedä että miten todennäköistä raskaaksi tuleminen olisi, mutta en nyt elättele mitään suuria toiveitakaan. Jos se mies voisi edes yhtenä kuukauten yrittää kanssani. Mutta pakottaahan ei voi :(
Sinkkuna tämä tilanne on turhauttava, sillä jos olisimme yhdessä, suostuisi mies yrittämään lasta.. Aika näyttää.
Sama tilanne meidän perheessä. Ehkä ainoa asia, josta tulee riitaa vähän turhankin usein. Mies jo oli myöntyväinen viime syksynä (ihme), mut nyt on vetänyt sanojaan takas... :(
Meillä on 2 lasta, esikoinen 4.5 v. ja kuopus 1v. 5 kk. Ja miehen mukaan menoa ja ääntä on jo nyt ihan tarpeeksi... Väsyttää jo nyt (kumpikin herättelee jonkin verran öisin, esikoinen toki vähemmän ja nukahtaa uudelleen helposti) ja kinastelua tulee sit meille vanhemmille väsystä johtuen. Että ei tiedä, miten jaksais sen kolmosen... Lisäksi mies on huolissaan mun kropan jaksamisesta raskausaikana (aikamoiset alakertakrempat ollu aiemmissa raskauksissa) ja synnytyksessäkin (se muistaa liika hyvin, mitä vannoin ja vannotin mieheen muistamaan viime synnytyksessä -ei enää ikinä...)
No, toivon, että se muuttais mieltään täs kevään aikana... Oon aatellu, et ois ihan kiva antaa vauvalle mahdollisuus tulla joskus huhti-toukukuusta alkaen. Katsellaan. Täytyy olla oikein kiltti ja kiva miestä kohtaan, niin jospa se huomais taas, miten mukavaa meillä on...
Todella ahdistavaa, varsinkin oviksen aikaan ihan surkea olo...
Minulla on aivan kamala vauvakuume, miehellä ei. Vastaus vauvakyselyihin on aina ei vielä, joskus myöhemmin. Ymmärrän hyvin, että toinen ei ole vielä valmis, mutta mitä jos hän ei olekaan ikinä? Väittää kyllä, että haluaa lapsia sitten joskus. Lapsia harvoin saa sormia napsauttamalla, joten voi olla mahdollista, että kun mies vihdoinkin päättää, että on valmis, menee lasten tekemiseen kymmenen vuotta. Mies sanoo vain, ettei näin käy...
Oloa ei helpota yhtään se, että ystävät ympärillä tuntuvat kaikki saavan vauvoja ja se tuntuu niin epäreilulta. :( Olen tietysti tavallani onnellinen heidän puolestaan, mutta kuitenkin valtavan kateellinen.
Pelkään, että tämä alkaa vaikuttaa meidän suhteeseemme, koska minä ajattelen koko ajan vain vauvaa. Vauvauutisia kuullessa tulen aina todella surulliseksi. Eikä vauvasta voida puhua aikuisten tavalla, koska jossain vaiheessa minulle tulee olo, etten ikinä saa omaa lasta ja lopetan kaiken puhumisen. En siis harrasta mitään viikkokausien mykkäkoulua, mutta seuraavat pari tuntia olen hiljaa, etten alkaisi itkemään.
Miksi kukaan ei ole keksinyt vauvakuumeeseen lääkettä? Edes sellaista "tasottavaa", joka siirtäisi vauvakuumetta hetken. Minä stressaaja numero ykkönen, en jaksa enää ottaa stressiä mistään. Minua ei enää kiinnosta koulu eikä työt. Minulle on ihan sama saanko kursseja läpi. Vain vauvalla on väliä...
Aikoinaan meni viitisen vuotta kamalassa vauvakuumeessa, kunnes mies viimein oli suostuvainen. Siihen saakka vastaus oli "ei vielä".Toisen hänkin halusi heti perään. Kolmannesta olen aina itse vähän haaveillut, mutta mies haluaa vain nämä kaksi... nyt kun kuopus ei enää ole vauva, on ajatus kolmannesta toisinaan mielessä, ja pelkään, että jonain päivänä se paisuu kunnon vauvakuumeeksi!! Mies tuntuu olevan niin ehdoton tuon EI ikinän kanssa...
Meritin tunnot ovat tuttuja. Minä taas koitin lopulta keksiä vaikka mitä täytettä elämään, että en koko aikaa ajattelisi vauvoja. Meillä onneksi lapset saivat alkunsa ihmeen helposti, pelkäsin sitäkin, että yrittämiseen menee sitten kauan. Ja nyt tuntuu, että hitusen ja pikkuisen tuo sama vauvakuume on TAAS alkamassa! Miksi muuten tällä palstalla seikkailisin... vaikka järki sanoo, että ei nyt ainakaan tähän samaan putkeen kahden ensimmäisen kanssa, niin tunnetasolla olisin varmaan jo täydessä yritystoiminnassa, mikäli mies olisi asiasta innostunut... HÖH!
Hei!
Löytyykö kohtalotovereita tai muita, joilla olisi muutama auttava sana asiaani?
Ongelmani on, että poden kovaa vauvan kaipuuta ja mieheni ei todellakaan halua enää yhtään lasta. Meillä on ennestään kaksi lasta, joista vanhempi jo koulussa. Oma tunteeni " vielä yhdestä" ei ole mikään viikon tai kuukauden vanha juttu, vaan olen pian vuoden yrittänyt hyvällä ja välillä kai pahallakin saada toiveeni läpi, mutta ei:(
Nyt tilanne on jo se, että tämä asia häiritsee joka päiväistä elämääni ja käytän aivan liikaa aikaa asian pohtimiseen. En osaa nauttia mistään, en edes olemassa olevista lapsista, mikä on todella väärin heille.
Olen aivan onneton ja yksin asiani kanssa, enkä todella tiedä mitä teen. Ikääkin alkaa jo olla, eikä edellisetkään raskaudet ole alkaneet sormien napsautuksella.
Osaatteko sanoa mitä tehdä? Välillä tuntuu, että pitääkö tosiaan eroon asti mennä ja toivoa löytävänsä vielä jonkun, jolla samanlaiset haaveet, kuin itsellä. Se tuntuu silti mahdottomalta ja hullultakin, kun muuten parisuhde hyvä. Olen vain niin väsynyt ja surullinen:(
Minulla on myös samanlainen tilanne sillä erotuksella, että lapsia on ennestään vain se yksi. Tuon yhdenkin saaminen oli työn ja tuskan takana suostuttelun kannalta - mies kun ei olisi halunnut yhtään. Olen itse ajatellut, että kaksi lasta olisi sopiva määrä. Nyt lapsen kasvaessa tiedostan yhä enemmän sen, kuinka olisi aivan ihanaa, jos lapsella olisi sisarus, jonka kanssa leikkiä.
Olen puhunut asiasta noin puolen vuoden ajan useaan kertaan - tuloksetta. Mies on asiaa tosissaan vastaan, ei suostu edes harkitsemaan. Syyksi hän on ilmoittanut, että ei halua elää vain " lapsiperhe-elämää" ja elämä yhdenkin kanssa on hänen mielestään osoittautunut odotettua raskaammaksi.
Tiedän, että olen onnellisessa asemassa, kun minulla on jo tämä yksi lapsi, joka sai alkunsa vielä hyvin helposti. Omille tunteille ei kuitenkaan voi mitään. Olenko ehkä lopun ikäni katkera siitä, että en toteuttanut unelmaani? Vai sopedunko vain tilanteeseen ajan myötä?
Tämä alkaa kuitenkin tuntua jo todella isolta asialta. Näistä lähtökohdista tuntuu ihan uskomattomalta ajatukselta, että joku mies todella haluaa lapsia.
meillä on kaksi lasta ennestään, joita molempia sain lahjoa, uhkailla ja kiristää että mies lähti leikkiin mukaan. kummallisia nuo miehet kun ei vauvakuume heitä vaivaa!! en ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, toivon että muuttaisi kevään aikana mielensä! tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville, ette ole ainoita!
minulla myös aivan kamala vauvakuume! kestänyt todella kauan, enkä saa miestä suostumaan, sitten millään! meillä on yksi lapsi ja haluaisin hänelle kaverin. aina kun näen vauvoja, kyynel silmässä mietin miksi minä en saa toista lasta!! haluan sitä todella todella paljon, että ensimmäinen saisi leikkikaverin ja minulla on vahva tunne siitä että minun lapset ei ole vielä tehty.
olen miettinyt pääni puhki miten vain saisin miehen suostumaan, koska luulen että jossain vaiheessa pääni räjähtää enkä haluaisi erota vain koska halusin lisää lapsia!
voimia teille kohtalotovereille!
tilannetta ei auta yhtään raskaana olevat tai juuri vauvan saaneet kaverit! tunnen vääryyttä! (vaikka olen todella iloinen kaikkien vauvan saaneiden puolesta!!!)
Hei vaan!
Mulla yksipuolinen vauvakuume vaivasi vuosia. Yksi lapsi on jo (99) ja toista kovasti olisin työstämässä. Vasta nyt on mies lämmennyt ajatukselle, tosin epäilen välillä onko hän tosissaan. Nyt tuntuu olevan myötämielinen, mutta tavallaan pelkään kommenttia, että eiköhän vielä katsota. Minä otin isännän haastatteluun tosissani sen jälkeen kun lääkäritäti totesi, että ikäkello raksuttaa sikäli paljon yli kolmekymmentä, että nyt ois viimeistään aika yrittää tai muuten voi tulla oikeesti vaikeuksia. Tätä mieltä olin itsekin jo pitkään ollut. Kovin kauan kun ei voi sanoa, että " katsotaan sitten parin vuoden päästä..." Sitä minäkin mietin, että mikä tuohon vauvavastaisuuteen on syynä? Tiedäpä häntä, mutta nyt toivon, että koululaisemme saisi yhteisesti toivotun pikkusisaruksen. Ja samalla pelkään, josko olen iän lisääntymisen takia menettänyt mahdollisuuden saada enää lapsia. Toisaalta mietin, onko mieheni suostunut yritysmatkalle painostettuna. Kylläpä on mieli mutkalla. Tärkeintä olisi, että lapsi saisi syntyä odotettuna...
Lohduttavaa kuulla, etten ihan yksin kuitenkaan ole. Tosin surullinen tilanne teillä muillakin:( Itsekin huomaan jo useasti itkeväni, kun näen televisiossa vauvoja ja aina ottaa päähän, kun kuulee muiden raskausuutisia, vaikka haluaisi olla heidän puolestaan iloinen. Tässä yksi päivä ajattelin, että olen tulossa hulluksi, kun meinasin ahdistukseeni tukehtua ja aloin vaatekaupassa itkeä, kun olin ostamassa ystäväni vauvalle jotain vaatetta. Oli pakko lähteä kaupasta ulos ilman mitään. Olen varmaan jo hoidon tarpeessa... Pahimmalta tuntuu, kun ei ole ketään kelle puhua. Ajattelen, että jos kerron asiasta ja jos joskus tapahtuisi ihme ja mieheni suostuisi edes yrittämään lasta, niin muut ajattelisivat, että olen pakottanut. Miestäni ei pysty kyllä edes pakottamaan, enkä sitä haluakkaan. Voi, voi. Kyllä tuntuu vaikealta.
Toivotaan kuitenkin kaikille onnea tähän yksinäiseen ja yksipuoliseen yritykseen. Jospa ne miesten mielet jollain ihmeellä muutettaisiin.
Minulla on ollut tosi kova vauvakuume oikeastaan aina. Muutama vuosi sitten kärsin ihan fyysisesti, varsinkin kuukautisten aikaan, vauvan kaipuu kun oli niin kova. Vauvauutiset saivat aina minut suunniltaan ilosta, mutta myös surusta:" Miksei meille enää KOSKAAN?"
Kihloihin mennessämme sovimme kolmesta lapsesta, kompromissi miehen toiveen (2) ja minun toiveeni (4) välillä. Kun toinen lapsemme oli syntynyt, mieheni totesi: " Nythän on poika ja tyttö" ja meni vastoin tahtoani sterilisaatioleikkaukseen!
Parisuhde on muuten ollut niin hyvä, että eroa en tosissani lastenkaan takia edes harkinnut. Mutta voimakkaana oli pussiin joutumisen tunne. Mies oli saanut haluamansa 2 lasta ja totesi vain: " En vain olis jaksanu, en vaan jaksais" . Siis ilmeisesti pelkästä laiskuudesta ja omasta nautinnonhalusta johtuen hän halusi siis päästä helpommalla. Pahinta oli tunne siitä, että mies väheksyi tunteitani (tuskaa, ahdistusta, kaipuuta) eikä ymmärtänyt yhtään, kuinka merkittävä asia minulle oli. Keskustelu oli siis aina samaa jankkaamista.
Mutta sitten sanoin miehelleni, että meidän on mentävä perheneuvontaan, koska tämä asia kalvaa minua jatkuvasti ja tuskin hän haluaisi, että vaimo olisi hänelle loppuikänsä katkera. Tästä alkoi jotain uutta, mieheni ilmeisesti ymmärsi, että asialle oli pakko kuitenkin tehdä jotain. Emme kerinneet perheneuvontaan asti, kun mies sanoi, että " Jos ihminen elää 80 vuotta ja niistä on rankkoja vauvavuosia yhteensä 3 (jos 3 lasta), niin se on mitätön osa elämästä. Vauvavuosina mennään rankasti miinukselle, mutta pikku hiljaa se helpottaa ja kouluiässä alkaa päästä plussalle. Eli onnellisen vaimon kanssa yhtälö on loppuen lopuksi selvästi plussalla loppu elämää ajatellen."
Olin ällikällä päähän lyöty, kun hän kaikkien vuosien jälkeen lupasi mennä sterilisaation purkuun! Purku ei kuitenkaan enää onnistunut ja mieheni hommasi meidät koeputkihedelmöitykseen. Minulle hormonipiikitykset yms. olivat raskaat, mutta jotakin miehen halusta saada vauva, kuitenkin kertoi se, että hänkin jouitui piikitettäväksi siittiöiden saamiseksi kiveksistä. Minä olen ollut aina myös sitä mieltä, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja oikeus syntyä kaikin puolin toivottuna. Koskaan en edes väitttänyt: " Kyllä minä sitten yksin hoidan vauvan." Kyllä sitä kahta tarvitaankin vauvanhoidossa yövalvomisineen.
Niin sitten onnellisesti heti tärppäsi ja uskomatonta oli nähdä tikussa kaksi viivaa, kun eihän sen enää KOSKAAN pitänyt olla mahdollista. Raskausaikana mies nautti täysillä muodoistani, kolmas synnytys oli helppo ja vaikka vauva-aika oli varsinkin aluksi tosi rankkaa, oli upeaa huomata, että 4-kymppisenä mieheni osasi ottaa vauvan hoitamisen niin paljon rennommin kuin nuorena, että jopa osasi nauttia vauvasta! Minä itsekin olen nykyään niin paljon suurpiirteisempi, etten nipota ja nalkuta pienistä, kuten ehkä nuorempana. Asioita osaa ottaa huumorilla.
Ja vaikka olemme olleet väsyneitä, mies on moneen kertaan sanonut: " Hyvä kun tämä vauva vielä hankittiin." . Parisuhteemme on jotenkin " puhdistunut" entisestään, kun en joudu hautomaan vauvakuumetta sisälläni. Läheisyys on laadukkaampaa. Ja minä koen, että nyt saan olla " minä" , toteuttaa perimmäistä kaipuutani ja se tekee minut vahvemmaksi ja perustyytyväiseksi. Positiivisestihan tämäkin parisuhteeseen vaikuttaa!
Hassuinta on, että nyt mieheni kuumeilee neljättä... Siis jo siitä asti, kun vauva oli 7kk eli ei se alkukaan sitten niin kauheaa ollut. Aikataulussa olen miestä vähän toppuutellut, että pikkuinen hieman kasvaisi vielä.
Ihana kuulla, että näinkin voi käydä. Luetutin viestisi miehellänikin, joka vaan hymähti, eikä muuten sanonut mitään. En usko, että kohdallani käy yhtä onnellisesti, kuin sinulle kävi, mutta toivossa elän. Mieheni mielestä lapset olisi pitänyt tehdä kaikki kerralla, eikä jättää montaa vuotta väliin. Nyt ei halua enää vauva-arkea, kun isompien kanssa jo niin helppoa. Itse ajattelen täysin toisin, mutta kohta ikäeroa alkaa kyllä olla aika paljon. Minkä ikäiset sinun vanhimmat lapset ovat?
Alexandra85? Mä taidan olla tämän ketjun vakioasiakas :D. Mutta joo, oli ihana käydä kullan kanssa ulkona; kaupungilla, syömässä ja leffassa. Sain jopa miehen _kaksi_ kertaa mukaani Bebesiin.