Pakko-oireinen häiriö

Onkohan tuo Kerrasta Poikki-kirja tarkoitettu vain sellaisille keillä on pakkotoimintoja, vai voisiko se auttaa myös meitä keillä on enemmän pakkoajatuksia ja mielessä mietittäviä rituaaleja jne? Ajattelin kyllä tilata sen, jos siinä olisi pienikin mahdollisuus, että se auttaisi.

62: Onko Seronil auttanut sinulla ja jos, niin miten nopeasti alkoi auttaa? Miten kauan olet syönyt sitä? Itselläni ei lääke vielä ole auttanut, mutta en sitä tosiaan ole syönyt kuin tasan viisi viikkoa tänään, juuri eilen lääkäri soitti minulle ja sanoi että pakko-oireisiin lääke voi auttaa vasta monen kuukauden päästä, eli olen vielä toiveikas.

Haluaisin vielä kysyä, jos löytyisi muita joilla alkoholi pahentaa pakko-oireita? Olen nimittäin aina ihmetellyt tätä, kun luulisi nimenomaan että se rentouttaisi, mutta jokin siinä vain laukaisee "kohtaukset". Ja kun olen juonut alkoholia, vähänkin, oireet saattavat olla vieläpä tosi pahoina, eli en saa välttämättä lopetettua niitä millään vaikka kuinka yritän. Esimerkiksi uudenvuoden juhlinta meni aivan pieleen, kun alkoholi laukaisi pahan kohtauksen, ja kelasin asioita päässäni koko illan. Vasta kun olin saanut juotua pään ihan täyteen, kohtaukset (muistaakseni) loppuivat, mutta eihän se nyt hyvä ole niin humalassa olla. Krapulassa oireet ovat minulla ihan samanlaiset kuin normaalina päivänä. Työpäivänä oireita on paljon enemmän kuin viikonloppuisin, mutta se voi johtua pitkälti siitä, että työpäivinä on niin tietyt rutiinit ja asiat täytyy tehdä tietyllä tavalla, niin se tavallaan käynnistää "pakko-oireketjun", jota ei saa lopetettua. Onko teillä muillakin niin, että pakkotoiminnot tavallaan kiihdyttävät seuraavaan toimintoon, eli kun kerran aloitat ne, et saa niitä lopetettua ja tulee vain uusia ja uusia?

Niin siis 67 on ap :)

Ihan pikainen kommentti ap:lle - kyllä nousuhumala pahentaa monesti pakko-oireilua. Olen ratkaissut ongelman niin, että juon lisää ja loppujen lopuksi olen liian humalassa. Tämä toistuu lähes joka kerta, ja nyt olen mielummin juomatta kokonaan. Pahin angsti mulla on kuitenkin ennen kemuihin lähtemistä tai ennen kuin vieraat tulevat meille. Olo on silloin sietämätön. 

Sitten kysymys 65:lle - oletko milloinkaan avoimesti vihainen tai pahantuulinen? Minulle yksi psykiatri joskus sanoi, että pakkotoimintoja/-ajatuksia käytetään tukahduttamaan aggressioita. En tiedä, onko koko totuus, mutta kyllä siinä jotain perääkin saattaa olla. Monesti esim käsienpesujuntturassa ollessani olen tosiaan vihainen - joko jollekin muulle (esim miehelleni tai äitilleni) tai sitten itselleni (tunnen syyllisyyttä tai saamattomuutta tms). Ylipäätään ristiriitaiset tunteet saavat minut ritualisoimaan.

Ja sitten vielä yksi juttu - jännää että niin moni tässä ketjussa mainitsee hajut! Itse olen koko elämäni joutunut selittelemään sitä, miten eri tuoksut ja hajut vaikuttavat minuun voimakkaasti. Jotkut hajut ahdistavat paljon, toiset etovat yms.

Ja suosittelen kyllä kokeilemaan lääkkeitä pakko-oireisiin. Minulla on käytössä Optipar pienillä annoksilla (10 mg) enkä aio luopua lääkkeestä ikinä, ellen satu tulemaan raskaaksi. Mua se on auttanut todella paljon. Ei välttämättä vain pakko-oireiden suhteen, mutta paniikkikohtauksia en enää saa ja sosiaaliset fobiatkin ovat vähentyneet. 

Sinä, jonka eppuluokkalainen oireilee, saako hän apua? Jos ei, hae sitä heti. Terveyskeskuslääkäri kirjoittaa lähetteen eteenpäin.

Terveisin pakko-oireisen tytön äiti

[quote author="Vierailija" time="13.01.2014 klo 18:47"]Minulla on OCD. Lapsuuteni oli ihan normaali, ensimmäiset oireet on varmasti olleet jo ihan parivuotiaana. Useammalla serkullani on sama tauti, yhdellä yhdistyneenä syömähäiriöön. Itselläni on neljä lasta ja valitettavasti kaikilla on oireita (Iät 0-10v).

Paniikkikohtaukset ja masennusjaksot alkoivat 16-17-vuotiaana. Lopullisesti pankin räjäytti 19-vuotiaana raskaaksi tulemnen. Saatoin herätä yöllä klo 2-4 siihen tunteeseen että ovenkahvat ja valokatkaisijat on "saastaisia", kloriitillapa niitä sitten jynssäsin.

Voin itse vaikuttaa jonkin verran mm. nukkumalla tarpeeksi, syömällä oikein, liikkumalla jne.

Tällä hetkellä olen varmaan 99% erakoitunut, en juuri poistu kotoani eikä ystäviä ole jos ei miestäni ja lapsiani lasketa.

Pakonomainen sivoaminen ja asioiden loputon järjestely ja kontrollointi on pahimmat oireeni. Esim. keittiön tasoilla ei saa olla mitään ja joskus pakkomielteeni on niin pahana että matot ei saa olla lattialla sillä moppaan jatkuvasti. Vessaa pesen joka päivä. Tavaroita pitää olla ehdoton minimi, vien kaiken ylimääräisen UFFille tmv. Meidän koti näyttää kuulemma jollekin avaruussukkulalle, missään ei oikein ole mitään rojua. Esim. Avohyllyjä ei saa olla eikä seinillä mitään. Laskut on pakko maksaa tiettyinä päivinä ja ne on heti maksamisen jälkeen revittävä pieneksi silpuksi ja roskiin.

Aamut on pahimpia, herään aina tasan klo 6 ja teen samat asiat joka aamu eli syön puuroa, suihku, pyyhin keittiön tasot ja imuroin asunnon. Joskus klo on jo 11-12 kun selviän ovesta ulos. Joinakin päivinä kaikki vaatteet tuntuu pahalle enkä voi lähteä kotoa ollenkaan.

Minulla on valtavan terävät aistit, en kärsi melua enkä pidä kirkkaista valoista. Hajuvedet tekee todella pahaa. En voi pitää tavallisia sukkia sillä ne puristaa liikaa vaikka olisi 5 kokoa liian isot. Pidän vain villasukkia, miesten sellaisia. Ahdistun jos minua halaa tai ottaa kädestä, kampaajalla yms. en voi käydä sillä vihaan koskettelua. Matkusteleminen ahdistaa jo ajatuksen tasolla, samoin kaikki juhlat. En tykkää käydä kylässä enkä todellakaan halua ketään kotiani sotkemaan.

Teen vain n. 5-10h töitä viikossa, enempään en valitettavasti kykene. Ylianalysoin koko ajan kaikkea. En halua käyttää mitään lääkkeitä jne.

En voi kuvitella elämää ilman OCD:tä, miksi pitäisikään. Mitään tahtoa parantua ei ole.

Nainen 29v.
[/quote]

Hakisit apua ja yrittäisit parantua. Haluatko lapsillesi erakkoelämän ja pahenevat oireet?

Minkä ikäisiä olette ja minkä ikäisinä teillä sairaus diagnosoitiin?

Oletteko käyneet jonkinlaisissa vertaistukiryhmissä? Katsoin netistä, että sellaisiakin olisi, mutta kynnys osallistua on kauhean suuri. Tuntuu vaikealta ajatukselta ns. "paljastaa salaisuus", eli näyttäytyä jossain julkisesti, niin että siellä olevat saavat tietää sairaudesta.

Koko ajan löytää samanlaisia piirteitä ja juttuja muiden kirjoittajien teksteistä. Minäkin syön 100mg/vrk Sertralinia. Pelkään myös tulipaloja. Kerran en pystynyt anoppilassa vierailulla ollessa nukkumaan lähes ollenkaan, kun aloin pelkäämään tulipaloa ja että jos ei herätä alakerrassa olevaan palovaroittimeen. Päätin sitten valvoa. Minä en pureskele huuliani, mutta raavin kyllä ahdistuneena käsiäni ja naputtelen sormilla tai heiluttelen jalkaa. Esim. nukkumaan mennessä jalkaterä väpättää ja "poistaa ahdistusta".

Samalla kun kovasti haluaisi saada diagnoosin ja nimen oireilleen, niin tätä koko ajan leimaa juurikin se häpeä. On ihan mahdoton ajatus kertoa yhtään kellekään tästä. Joskus toivon, että olisinpa vaikka sairastunut johonkin fyysiseen sairauteen, sellaiseen missä ei olisi tällaista leimaa. 

[quote author="Vierailija" time="14.06.2015 klo 18:18"]

Vanhaa ketjua nostelen. Onko palstalla vielä pakko-oireisia henkilöitä? Mulla oli paha jakso kymmenisen vuotta sitten, saatiin kuriin lääkityksellä. Lopettelin viime vuonna lääkityksen ( koska koin oloni hyväksi), niinpä tämä kevät on ollut aivan kauheaa, sopivaa lääkitystä taas etsitään. Mitä lääkkeitä olette käyttäneet? Mulla vuosia Seronil 60 mg, nyt se taas ollut jonkin aikaa ja nyt lisätty Ixel 100 mg. Seronilia lääkäri suunnittelee vaihdettavaksi paroksetiiniin, koska ei oikein nämä lääkkeet nyt tehoa. Pakko-oireeni liittyvät siis tautien, sairauksien pelkooon ja pakonomaiseen pesemiseen.

[/quote]

Mulla käytössä Optipar (paroksetiini) ja se auttaa ihan kohtuullisesti. Mun ongelma on se, että suurilla annoksilla muutun maaniseksi. Nyt vain pieni annostus 5 mg, mutta talvella nostan varmaan 10 mg:aan. Voi syödä 60 mg asti

[quote author="Vierailija" time="16.08.2015 klo 22:08"]

Itse olen kärsinyt pakko-oireista alle kouluikäisestä lähtien. Nyt kolmekymppisenä ukkelina päätin alkaa pitämään aiheesta blogia, vaikka oireet hävettääkin. Jos ihmisiä kiinnostaa niin blogi löytyy osoitteesta: https://pakkooireilua.wordpress.com/

[/quote]

Mua kiinnostaa! Kiitos vinkistä! Aloitin itse noin viikko sitten myös pitämään blogia OCD:stä. Se löytyy osoitteesta: http://www.lily.fi/blogit/vaara-halytys

Tervetuloa keskustelupalstalle! ocd.keskustelu.info

Moikka!

Mulla on tosi samanlaisia oireita kun sulla! Oon 20 vuotias opiskelija jolla on ollut pakko oireita siitä asti kun oon koulun aloittanut. Myös äidilläni on nuorempana ollut pakko oireita. Lukio ikäisenä pakko oireet pahenivat ihmissuhde ongelmien myötä ja päätin että en halua enää kärsiä ja hain apua. En käynyt terapiassa kauaa mutta se helpotti suunnattomasti kun kuuli että hei elä huoli tämä on vain häiriö etkä ole epänormaali tai hullu. Nyt muutettuani omilleni oireet ovat pahentuneet paljon ja hakeuduin apuun uudelleen. Aloitin vasta lääke kuurin( seronil 10mg ) yleensä pakko oireita hoidetaan 20 mg mutta halusin aloittaa vähemmällä koska lääkkeet pelottivat minua suunnattomasti. Lääkkeet ovat ns. Tasoittaneet oloani mutta eivät lopettaneet oireita täysin. Annos tuplataan uskottavasti seuraavalla kontrollilla. Aloitan terapian tässä kuussa. Haluan löytää keinoja päästä jumeistani pois ja uskon että pystyn siihen vaikka pelottaa kamalasti etten pysty. Suosittelen kertomaan ocd:stä läheisille ja hakemaan apua. Lääkkeitä en vielä osaa suositella mutta kannattaa kiitäkin kokeilla. Mielestäni on parempi hakea apua kuin jäädä kärsimään. Haluan olla vahva ja kohdata tulevaisuuden pelkäämättä vaikka tiedän että tiettyjä asioita on edessä. Mielestäni olen velkaa sen itselleni että yritän päästä ocd yli. Jos tulevaisuudessa saan lapsia ja heillä on ocd haluan kertoa heille että sen kanssa selviää. Hyväksyminen ja puhuminen auttavat. Olen myös ohjeistanut läheisiä kuinka toimia kun ahdistun.

Vierailija kirjoitti:

Olen reilu 40v, lapset alakoulussa ja puolisoni on ihana. Olen oikeasti kai terve, niin kai ehkä myös muut perjeenjäseneni. Mutta ovatko - siinäpä se. Mietin kuolemaa, sairauksia ja sairaalassa riutumista, sitä hetkä, kun näen äitin/lapseni/puolisoni ruumiina/arkussa tai lyyhistneenä jonnekin kuolleena tai sitten sitä hetkeä, kun lääkäri kertoo, että minä tai joku läheiseni sairastaa jotain tautia, johon ei ole parannuskeinoa.

Näitä mietin aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä ja myös öisin. En pysty nauttimaan mistään, enkä uskalla ja voi suunnitella mitään, en edes seuraavaa päivää. En kykene iloon, kykenen vain kaihoamaan hetkiä, joita elän ja niiden katoamista - josta syntyy ahdistus ja pelko - ja taas näen ruumisarkut, kuolleet, kylmettyneet rakkaani ja mitään tulevaisuutta ei ole. On vain tämä hetki ja kas, nyt sekin on jo kadonnut.

Kävin kerran psykiatrilla ja hän sanoi minulla olevan juuri tuon pakko-oireisuushäiriön, mutta enpä tiedä? Mikä häiriö se on, että pelkää vääjäämätöntä, sitä että joku rakas kuolee? Tottahan se on. Millään muulla ei ole mulle väliä, en halua lähteä kotoa, koska pelkään, että jotain pahaa tapahtuu lapsilleni tai miehelleni, jos lähden. Haistan aivan kaiken ja kärsin siitä. Tietty valaistus tuo turvaa, kuten myös vessojen on oltava kodissani aina todella puhtaita. Päivällä ei saa laittaa valoja, nurkkaan tai seinän viereen ei saa laittaa nojaamaan mitään. Päässäni jankkaavat joko kauheat ajatukset tai sitten - ilmeisesti niitä pettämässä - jankkaa aivoissani jokin sana tai biisi, biisin jokin osa siitä loputtomasti edestakaisin, edestakaisin. Nukutan itseni laskemalla ykkösestä kymmeneen niin nopeasti, kuin pystyn. Muita numeroita ei saa edes ajatella - tai jotain kauheaa tapahtuu. Lapsena jouduin ajamaan pyörällä vesilätäköstä ja niin kauan, kuin renkaasta riitti kosteutta ja siitä jäi asfalttiin jälkeä, hoin rakkaitteni nimiä. Kenen kohdalla vesijälkeä ei enää näkynyt, "se kuolee ensimmäisenä". Olin kai aina aika ahdistunut ja olen edelleen. Jumitan tosi usein, en pysty tai voi tehdä mitään, en edes liikuttaa kättäni tai mennä vessaan.

Tässä nyt jotain ihan näitä perusjuttuja. Mutta näitä riittää ja näitä on valitettavasti vielä hyvin paljon lisää.

Lääkehoitoon en tämän asian suhteen usko, enkä lääkkeitä halua syödä. Terapiaan en mene, koska en usko kenenkään voivan minua auttaa - enkä siedä ihmisiä, jotka puhuvat itsestäänselvyksiä - ja pienen kokemukseni mukaan monet terapeutit ovat tyhjänpuhujia, jotka pyytävät sulkemaan silmät ja hengittämään. Haloo? En pysty, en halua. Lapsuudessani on yksi trauma, menetys, jota ei oikeastaan koskaan selvitetty minulle; kukaan ei koskaan puhunut siitä kanssani. Olen aina ollut kovin rakastettu ja ympärilläni oli silti aina turvallisia läheisiä. Huomaan toisella lapsistani olevan, valitettavasti, pakko-oireita liittyen mm. vaatteisiin, varsinkin sukkiin, kaulaliinoihin, tiettyihin väreihin ja hiuksiin. kyseessä on niin nuori lapsi, ettei mistään tyyliseikoista oikein voi olla kyse. Tämä samainen lapsi on myös ajoittain hyvin bakteerikammoinen ja muutenkin näen hänessä jotain selittämätöntä ahdistuneisuutta, jota hän otsekin ihmettelee ja josta hän ei kuitenkaan pääse eroon. ( on siis kuten äitinsä ).

Ai niin, mitään näitä ajatuksiani en häpeä, mutta häpeän sitäkin enemmän joitain muita asioita itsestäni, kuten kouluttamattomuuttani ja sitä, että "jään jumiin", etten yksinkertaisesti pysty välillä liikahtamaankaan paikoiltani. Voin istua vaikka 6h lähes täysin paikoillani ja ajatella hirveyksiä.

Moikka!

Mulla on tosi samanlaisia oireita kun sulla! Oon 20 vuotias opiskelija jolla on ollut pakko oireita siitä asti kun oon koulun aloittanut. Myös äidilläni on nuorempana ollut pakko oireita. Lukio ikäisenä pakko oireet pahenivat ihmissuhde ongelmien myötä ja päätin että en halua enää kärsiä ja hain apua. En käynyt terapiassa kauaa mutta se helpotti suunnattomasti kun kuuli että hei elä huoli tämä on vain häiriö etkä ole epänormaali tai hullu. Nyt muutettuani omilleni oireet ovat pahentuneet paljon ja hakeuduin apuun uudelleen. Aloitin vasta lääke kuurin( seronil 10mg ) yleensä pakko oireita hoidetaan 20 mg mutta halusin aloittaa vähemmällä koska lääkkeet pelottivat minua suunnattomasti. Lääkkeet ovat ns. Tasoittaneet oloani mutta eivät lopettaneet oireita täysin. Annos tuplataan uskottavasti seuraavalla kontrollilla. Aloitan terapian tässä kuussa. Haluan löytää keinoja päästä jumeistani pois ja uskon että pystyn siihen vaikka pelottaa kamalasti etten pysty. Suosittelen kertomaan ocd:stä läheisille ja hakemaan apua. Lääkkeitä en vielä osaa suositella mutta kannattaa kiitäkin kokeilla. Mielestäni on parempi hakea apua kuin jäädä kärsimään. Haluan olla vahva ja kohdata tulevaisuuden pelkäämättä vaikka tiedän että tiettyjä asioita on edessä. Mielestäni olen velkaa sen itselleni että yritän päästä ocd yli. Jos tulevaisuudessa saan lapsia ja heillä on ocd haluan kertoa heille että sen kanssa selviää. Hyväksyminen ja puhuminen auttavat. Olen myös ohjeistanut läheisiä kuinka toimia kun ahdistun.

Hei!

Mahdatkohan vierailla täällä vielä?

Olisin kiinnostunut kuulemaan mikä lääkitys sinulla on ja oliko sinulla lääke myös raskausaikana?

Itselläni on ollut hyvin lievää tarkistamista n. 20 vuotiaasta, mutta lapseni syntymän jälkeen minulle puhkesi synnytyksen jälkeinen masennus ja pakko-ajatuksia toisten satuttamisesta. :(

Minulla on Sertralin lääkitys joka on kyllä auttanut, mutta vieläkin kamppailen pelkojen ja ahdistuksen kanssa ajoittain.

Haavena olisi toinen lapsi, mutta en tiedä uskallanko koskaan enää. :(

Terapiaa on huonosti saatavilla ja kaipaisin kyllä terapeuttia jolle jutella. Kävin alkuaikoina psyk sh:lla, mutta koska tilanne ei ole enää akuutti niin nyt on pelkkä lääkitys.

Muutkin äidit voivat laittaa kokemuksiaan! Tämä on käsittääkseni hyvin yleinen ongelma synnytyksen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut ocd nyt noin 17 vuotta (olen nyt yli kolmenkymmenen). Kompulsioita ei ole koskaan ollut vaan erittäin lamauttavia ja ahdistavia pakkoajatuksia. Kävin terapiassa säännöllisen epäsäännöllisesti yli 10 vuotta, ja lääkitys mulla on ollut vuodesta 2002. Välillä, etenkin alle kaksikymppisenä, on ollut erittäin raskaita aikoja, vaikka esim. sairaalahoidossa en ole koskaan ollut. Nykyisin en tarvitse terapiaa ja lääkitys toimii ns. estolääkityksenä, joten oireet eivät vaivaa kuin muutaman kerran vuodessa hyvin lievänä.

 

Pidän itseäni täysin selväjärkisenä ja normaalina ihmisenä, jolla nyt vain sattuu olemaan pitkäaikainen sairaus, joka joskus aiheuttaa harmia. Elämäni on paremmassa kuosissa kuin monilla tutuilla, jotka eivät koskaan ole esim. terapiassa käyneet (tarvetta kyllä olisi). Ystävistäni ja perheenjäsenistä sairauteni on monien tiedossa, enkä ole koskaan saanut siitä (onneksi) huonoa palautetta. Oireet aiheuttivat haittaa eniten yläasteella ja lukiossa, mutta sen jälkeen olen opiskellut, valmistunut hyvään ammattiin ja perustanut perheen. Lasten hankintaa mietin pitkään, koska ocd on jonkin verran periytyvä (huomattavasti voimakkaammin periytyviäkin sairauksia löytyy, myös somaattiselta puolelta). Sen puhkeamiseen kuitenkin vaikuttavat myös monet muut tekijät kuin perinnöllinen alttius. Siinä tapauksessa, että lapseni sen saisi, osaisin kuitenkin tukea häntä erittäin hyvin ja tiedän, millaista hoitoa pitäisi hankkia. Useimmiten ocd kuitenkin tulee ihmiselle, jolla tällaista tietämystä asiasta perheessä ei ole, joten koen, että olen paremmin valmistautunut tähän asiaan kuin moni muu vanhempi.

 

Elämäni on nykyisin (ja on ollut jo vuosia) erittäin onnellista, mitä minun olisi ollut hyvin vaikea uskoa nuorena. Jos sinulla on oireita, hae rohkeasti apua ja vaadi itsellesi hoitoa. Terapia yhdistettynä lääkitykseen auttoivat minua erittäin paljon, ja monia muitakin hoitomahdollisuuksia on olemassa. Älä vaivu epätoivoon - toivoa paremmasta on, vaikka ei siltä tietyssä vaiheessa tunnu.

Up

Ihana huomata että teitä on muitakin, minulla on myös pakko ajatuksia. Lapsena minulla oli paljon eri kammoja vaikka lapsuuteni oli ihana ja turvallinen. Teini-iässä minulle tuli pakko ajatuksia pääosin rutiineina ja numero ajatteluna. Varhais aikuisuudessa oireet lievenivät, minulla oli yhä rutiinit mutta ne eivät häirinneet, toivat vain turvallisuuden tunteen. Nyt kolmekymppisenä nämä rutiinit ovat pahentuneet ja tuntuu ettei pääni enää "kuittaa" niitä tehdyksi ja ne jää junnaamaan paikalleen. Ikinä en ole lääkkeitä syönyt tai terapiassa käynyt, lähimmäiseni tietävät tästä kyllä, serkullani on myös pakko oireita mutta eivät liity numeroihin/rutiineihin. Joskus tulee paniikki kohtauksen kaltaiset oireet kun niissä ajatuksissa ei pääse eteenpäin. Jos on oikein paha päivä niin ajatukset menee siihen että ajattelen jo mitä ajattelen, vaikea selittää... Oletteko huomanneet vaikuttaako kuukautiskierto näihin oireisiin? Minulla stressi laukaisee sen mutta yleensä pystyn hallitsemaan ne, varsinkin kun tiedän että joku stressaava asia on tulossa (muutto, matka..) niin osaan siihen varautua jo etukäteen.

Äh, klo tulee kohta 23 ja huomasin tämän hyvän ketjun vasta nyt. :-( Koitan huomenna muistaa kirjoittaa lisää. Oon myös kärsinyt pakkajatuksista yhtäjaksoisesti noin reilu viisi vuotta ja aiemmin ollut myös joitain jaksoja elämässä. Nyt oon reilu kolmekymppinen ja joku kyseli vaikuttaako hormonit tähän. Samaa olen epäillyt ja mitä oon lukenut, niin ne voi hyvinkin liittyä monilla. Etenkin sukuhormonit.

Jatkuu, aika loppuu! :-)

Mulla on jaksottaisia pakkoajatuksia. Yleensä ne liittyvät siihen, että olen jotenkin ’saastunut’, eli toisin sanoen aiheuttanut itselleni jonkin vakavan taudin omilla tekemisilläni. Oireet kumpuavat siis syyllisyydestä. Näitä jaksoja tulee harvakseltaan, mutta pahimpien jaksojen aikana saatan ollakin sitten täysin toimintakyvytön parista viikosta muutamaan kuukauteen, koska en yksinkertaisesti pysty ajattelemaan mitään muuta. Ensimmäinen tällainen jakso tuli ollessani noin 12-vuotias, mutta olin sitä ennen kärsinyt jo vuosia voimakkaasta syyllisyydentunteesta ja siitä päästäkseni joutunut suorittamaan erilaisia rituaaleja.

Viimeisin paha jakso oli puolitoista vuotta sitten. Silloin yritin tietoisesti päästä eroon pakkoajatuksista altistamalla itseäni peloilleni. Sen sijaan, että olisin paniikissa jatkanut sen yhden ja saman kelan kelaamista, yritin rauhoittua ja kuvitella, millaista elämäni olisi, jos pahimmat pelkoni toteutuisivat. Luin sellaisten ihmisten tarinoita, jotka olivat kokeneet tuon asian ja mietin omaa elämääni asian kanssa hyvinkin yksityiskohtaisesti. Pikku hiljaa pelkoni alkoi helpottamaan, koska tajusin, että selviäisin tästä pahimmastakin vaihtoehdosta. Samalla pakkoajatukset hälvenivät.

Ilmeisesti tämä on Kerrasta poikki –kirjan idea (Olisin halunnut lukea sen tuon jaksoni aikana, mutta kirjaston varauslistalla oli noin 30 ihmistä!). Joku kyseli, voisiko peloille altistuminen auttaa myös pakkoajatuksista kärsiviä. Minua ainakin auttoi, vaikkakaan en tiedä, onko siitä pidempikestoista apua. Ovatko muut kokeilleet tälläistä metodia?

Olen myös huomannut stressin ja kuukautiskierron vaikuttavan oireiden esiintymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jaksottaisia pakkoajatuksia. Yleensä ne liittyvät siihen, että olen jotenkin ’saastunut’, eli toisin sanoen aiheuttanut itselleni jonkin vakavan taudin omilla tekemisilläni. Oireet kumpuavat siis syyllisyydestä. Näitä jaksoja tulee harvakseltaan, mutta pahimpien jaksojen aikana saatan ollakin sitten täysin toimintakyvytön parista viikosta muutamaan kuukauteen, koska en yksinkertaisesti pysty ajattelemaan mitään muuta. Ensimmäinen tällainen jakso tuli ollessani noin 12-vuotias, mutta olin sitä ennen kärsinyt jo vuosia voimakkaasta syyllisyydentunteesta ja siitä päästäkseni joutunut suorittamaan erilaisia rituaaleja.

Viimeisin paha jakso oli puolitoista vuotta sitten. Silloin yritin tietoisesti päästä eroon pakkoajatuksista altistamalla itseäni peloilleni. Sen sijaan, että olisin paniikissa jatkanut sen yhden ja saman kelan kelaamista, yritin rauhoittua ja kuvitella, millaista elämäni olisi, jos pahimmat pelkoni toteutuisivat. Luin sellaisten ihmisten tarinoita, jotka olivat kokeneet tuon asian ja mietin omaa elämääni asian kanssa hyvinkin yksityiskohtaisesti. Pikku hiljaa pelkoni alkoi helpottamaan, koska tajusin, että selviäisin tästä pahimmastakin vaihtoehdosta. Samalla pakkoajatukset hälvenivät.

Ilmeisesti tämä on Kerrasta poikki –kirjan idea (Olisin halunnut lukea sen tuon jaksoni aikana, mutta kirjaston varauslistalla oli noin 30 ihmistä!). Joku kyseli, voisiko peloille altistuminen auttaa myös pakkoajatuksista kärsiviä. Minua ainakin auttoi, vaikkakaan en tiedä, onko siitä pidempikestoista apua. Ovatko muut kokeilleet tälläistä metodia?

Olen myös huomannut stressin ja kuukautiskierron vaikuttavan oireiden esiintymiseen.

Ja vielä sen verran, että lapsuuteni oli turvaton ja epävakaa, mutta en osaa sanoa, johtuuko pakko-oireiluni siitä vai perintötekijöistä vai jostain ihan muusta.

Pakko-oireinen häiriö on kait usein monien tekijöiden aikaansaamaa ja tarkkaa syytähän ei kai vieläkään ole tiede saanut selville? Siihen voi vaikuttaa mm.

- perintötekijät (isäni kanssa olen nyt hiljan puhunut asiasta ja hänellä kai myös vähän vastaavaa pakkoajatusmurehdintaa milloin mistäkin)

- negatiiviset asiat lapsuudessa ja nuoruudessa (mulla oli myös joiltain osin turvaton ja epävakaa lapsuus, jonka olen paremmin tajunnut vasta nyt aikuisillä ja terapiassa käydessäni)

- ympäristötekijät / lähipiiri (esim. juurikin edellä mainittu isäni, häneltä taisin oikein oppia tämän kaikesta panikoinnin ja märehtimisen enkä perheessäni saanut mallia ajatteluun "kaikki järjestyy kyllä", vaan kaikesta aina kovasti oltiin varoittelemassa ja kauhistelemassa)

-  ravitsemus ja piilevät mahdolliset allergiat, joillain keliakia

- vitamiini- ja muut puutokset (ja epätasapainot)

- rasvahappopuutokset

- jostain luin muistaakseni, että yksi syy voisi olla raudan puute aivoissa, joka ei korjaudu rautalisillä / oli kai vaikeasti korjattavissa?

- rasittunut maksa (vaikka voi olla joillain silti hyvät maksa-arvot?, itsellä oli näin);

jotkut ovat saaneet myös avun milk thistle -nimisestä valmisteesta (=maarianohdake suomeksi)

- hormonit pielessä (esim. kilpirauhashormonit, sukuhormonit...)

- kuukautiskierron vaihtelu, pms, vaihdevuodet (kannattaa hoitaa edellä mainituilla tavoilla)

- stressi; toisaalta olen myös huomannut, että kun on elämässä tapahtunut rankkoja asioita aika paljon, niin sitten kun on ns. hyvä jakso, niin pakkoajatukset ottaa vallan. Mieli ei jotenkin enää osaa olla rauhassa, vaan se on tottunut, että aina oltava jotain murehdittavaa ja jos ei juuri nyt ole "oikeasti" mitään, se alkaa keksiä niitä sitten pakkoajatusten muodossa? Onko muilla tällaista?

- mitähän vielä, jotain vielä taisi olla, mutta en nyt muista? Tääkin on tainnut olla mun yks pakko-oire, että hirveellä vimmalla on ollut pakko ajoittain etsiä tietoa ocd:sta...

t. 176, jolla jäi eilen illalla viesti lyhyeksi

Vierailija kirjoitti:

Hei! Olen kahden lapsen äiti ja mulla on pakkooireinen häiriö. Aiemmin mulla oli tarkistelupakko ja nykyään se on poistunut ja tilalle on tullut ahistavat pakkoajatuksen lapsien vahingoittamisessta. Lääkitys mulla on ja käyn terapiassa mutta vertaistukea ois kiva saada. Laita yhteystietosi jos haluat yksityisesti vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia T:Hannele

Hei! Täällä kohtalotoveri. Useampi lapsi ja pakkoajatukset väkivaltaispainotteisia. Ikinä en heitä satuttaisi, nämä ovat vaan niin inhottavia/ahdistavia ajatuksia. Lääkitys oli aiemmin ja se auttoi ihan hyvin. Puoli vuotta meni suht hyvin ja taas sama homma.. Ei tahdo jaksaa, mutta toivottavasti löytyisi jälleen toimiva lääke.

Minulla on ollut niin kauan kuin muistan. Oireet vaan ovat vaihdelleet laidasta laitaan. On ollut käsien pesemistä, rukoilua, pakkotarkistamista, kauheita ajatuksia jne.... Kävin 2vuotta psykologilla ja oireet helpottuivat aika paljon. Lääkkeitä en halunnut syödä. Olen aika avoimesti kertonut kaikille tutuille tästä.