Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Pakko-oireinen häiriö
11.01.2014 |
Onko täällä ketään muita joilla kyseinen sairaus on? Kun sen sanotaan olevan niin yleinen (jostakin luin että 4 % väestöstä sairastaisi), mutta tuntuu ettei siitä puhuta koskaan kuitenkaan missään, aivan kuin se olisi suuri tabu.
Itsekään en toki sairaudestani kellekään tykkää huudella, kyllä se jotenkin hävettää, vaikka tiedän ettei sille itse mitään voi. Kielsin sairauden pitkään, mutta nyt olen "hyväksynyt" sen joten kuten.
Ajattelin vain että voitais yhdessä jutella asiasta ja saada vaikkapa vertaistukea toisiltamme, todella raskastahan tämä on.. Itse olen hakeutunut nyt terapiaan, joka alkaa parin kuukauden päästä, nyt olen käynyt kuukauden ajan keskustelemassa psykologin kanssa. Myös lääkehoidon olen aloittanut kuukausi sitten (Seronil 20 mg). Vielä ei ole ainakaan apua ollut, edes lääkkeestä, mutta olen toki vielä aivan alussa.
Kiva jos joku vastaisi! :)
Kommentit (187)
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 15:46"]
Mulla on ollut ocd nyt noin 17 vuotta (olen nyt yli kolmenkymmenen). Kompulsioita ei ole koskaan ollut vaan erittäin lamauttavia ja ahdistavia pakkoajatuksia. Kävin terapiassa säännöllisen epäsäännöllisesti yli 10 vuotta, ja lääkitys mulla on ollut vuodesta 2002. Välillä, etenkin alle kaksikymppisenä, on ollut erittäin raskaita aikoja, vaikka esim. sairaalahoidossa en ole koskaan ollut. Nykyisin en tarvitse terapiaa ja lääkitys toimii ns. estolääkityksenä, joten oireet eivät vaivaa kuin muutaman kerran vuodessa hyvin lievänä.
Pidän itseäni täysin selväjärkisenä ja normaalina ihmisenä, jolla nyt vain sattuu olemaan pitkäaikainen sairaus, joka joskus aiheuttaa harmia. Elämäni on paremmassa kuosissa kuin monilla tutuilla, jotka eivät koskaan ole esim. terapiassa käyneet (tarvetta kyllä olisi). Ystävistäni ja perheenjäsenistä sairauteni on monien tiedossa, enkä ole koskaan saanut siitä (onneksi) huonoa palautetta. Oireet aiheuttivat haittaa eniten yläasteella ja lukiossa, mutta sen jälkeen olen opiskellut, valmistunut hyvään ammattiin ja perustanut perheen. Lasten hankintaa mietin pitkään, koska ocd on jonkin verran periytyvä (huomattavasti voimakkaammin periytyviäkin sairauksia löytyy, myös somaattiselta puolelta). Sen puhkeamiseen kuitenkin vaikuttavat myös monet muut tekijät kuin perinnöllinen alttius. Siinä tapauksessa, että lapseni sen saisi, osaisin kuitenkin tukea häntä erittäin hyvin ja tiedän, millaista hoitoa pitäisi hankkia. Useimmiten ocd kuitenkin tulee ihmiselle, jolla tällaista tietämystä asiasta perheessä ei ole, joten koen, että olen paremmin valmistautunut tähän asiaan kuin moni muu vanhempi.
Elämäni on nykyisin (ja on ollut jo vuosia) erittäin onnellista, mitä minun olisi ollut hyvin vaikea uskoa nuorena. Jos sinulla on oireita, hae rohkeasti apua ja vaadi itsellesi hoitoa. Terapia yhdistettynä lääkitykseen auttoivat minua erittäin paljon, ja monia muitakin hoitomahdollisuuksia on olemassa. Älä vaivu epätoivoon - toivoa paremmasta on, vaikka ei siltä tietyssä vaiheessa tunnu.
[/quote] Onpa ihanaa kuulla, että apua on olemassa ja kaikki voi vielä olla paremmin, kiitos viestistäsi! :) -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kirjavinkeistä, olen tosiaan havainnut ettei asiasta suomenkielistä tietoa hirveästi ole. Harmi etten välttämättä osaa englanniksi lukea, mutta voisinhan yrittää! Onko muuten kukaan lukenut sitä Kerrasta poikki-kirjaa, olen sitä miettinyt tilata? -ap
Ootteko miettiny että vaivoihin on aina jokin syy?
Ei se niin mene että jokin sairaus sattumalta tipahtaa päällenne.
Mulla on kaikkiin oireiluun löytyny aina syy.
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 16:09"]
Ootteko miettiny että vaivoihin on aina jokin syy?
Ei se niin mene että jokin sairaus sattumalta tipahtaa päällenne.
Mulla on kaikkiin oireiluun löytyny aina syy.
[/quote]No sitä olen kyllä miettinyt, että onkohan ocd:lle aina jokin syy.. Vai voiko se vain tulla, koska se on jo lapsena ollut minulla, ainakin lievänä. -ap
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 16:21"][quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 16:09"]
Ootteko miettiny että vaivoihin on aina jokin syy?
Ei se niin mene että jokin sairaus sattumalta tipahtaa päällenne.
Mulla on kaikkiin oireiluun löytyny aina syy.
[/quote]No sitä olen kyllä miettinyt, että onkohan ocd:lle aina jokin syy.. Vai voiko se vain tulla, koska se on jo lapsena ollut minulla, ainakin lievänä. -ap
[/quote]
No, mun veljellä oli kans jo lapsena toimintoja ja kas
kun ollaan samasta perheestä jossa niitä traumoja oli!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Numero 21 jatkaa vielä kerran:
Jos tätä ketjua sattuu tällä hetkellä lukemaan joku, joka ajattelee kärsivänsä pakkoajatuksista, tässä joitain pikaisia huomioita lähinnä Baerin kirjan perusteella:
- kaikki luulevat, että kukaan ei ajattele samalla tavalla
- todellisuudessa kaikilla ihmisillä on outoja ajatuksia, mutta tavallisesti ne eivät jää pyörimään mieleen eikä niitä enää hetken päästä muista
- ocd:n takia ihminen tulkitee ajatuksen väärin ja päättelee, että hänessä on jotain pahasti vialla ja hän on vakava uhka itselleen/muille
- hyvin tavallisia pakkoajatuksia ovat mm. pelko jonkun toisen ihmisen satuttamisesta tahallaan tai tahattomasti, pelko vakavien rikosten tekemisestä (murha, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö jne.), pelko seksuaalisen väkivallan tekemisestä, pelko eläinten tahallisesta vahingoittamisesta, pelko väkivaltaisten/outojen/sopimattomien tekojen tekemisestä julkisesti esim. töissä tai koulussa, pelko jumalanpilkasta tai siihen rinnastettavien tekojen tekemisestä (tämä etenkin uskonnollisilla ihmisillä mutta myös muut voivat ajatuksista kärsiä), pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu jossain muodossa itselle tai lähimmäisille (huolimatta siitä, että tapahtuman todennäköisyys on erittäin pieni tai se on oikeasti täysin mahdoton), pelko siitä, että itse tai läheinen sairastuu vakavasti tai on jo sairas tietämättään
- näiden lisäksi pakkoajatuksia voi olla lähes mistä tahansa - todennäköisesti pelkkäät sitä, mikä sinusta on kaikkein pahinta maailmassa ja mitä et todellakaan halua tapahtuvan itsellesi tai muille
- ocd:stä kärsivät ihmiset eivät erittäin, erittäin todennäköisesti koskaan tee mitään pelkäämistään asioista (rikokset, toisen satuttaminen ym.)!
- tilastollisesti ocd:stä kärsivät tekevät vähemmän rikoksia kuin keskivertoihminen
- pakkoajatukset ovat pelottavia, ahdistavia, lamaannuttavia ja ne voivat aiheuttaa erittäin kovaa henkistä tuskaa, mutta ne eivät johda täyteen sekoamiseen tai siihen, että esim. jonain päivänä alat toteuttaa pelkäämiäsi asioita
- jos kärsit pakkoajatuksista, niihin voi saada apua, niitä voidaan hoitaa ja ne voivat helpottaa!
- hae apua, sinua voidaan auttaa! Ota yhteyttä esim. lääkäriin, mielenterveystoimistoon ja kerro rohkeasti ongelmastasi!
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 16:24"]
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 16:21"][quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 16:09"]
Ootteko miettiny että vaivoihin on aina jokin syy?
Ei se niin mene että jokin sairaus sattumalta tipahtaa päällenne.
Mulla on kaikkiin oireiluun löytyny aina syy.
[/quote]No sitä olen kyllä miettinyt, että onkohan ocd:lle aina jokin syy.. Vai voiko se vain tulla, koska se on jo lapsena ollut minulla, ainakin lievänä. -ap
[/quote]
No, mun veljellä oli kans jo lapsena toimintoja ja kas
kun ollaan samasta perheestä jossa niitä traumoja oli!
[/quote]
Pakko-oireisen häiriön varsinaiset aiheuttajat eivät nykyisin ole tiedossa, mutta ilmeisesti kyseessä on geneettisen alttiuden yhdistyminen joidenkin ympäristötekijöiden kanssa. Mahdollisia syitä on paljon: streptokokki-infektiosta aina siihen (epäonniseen) tosiasiaan, että pakko-oireiseen häiriöön taipuvaisessa suvussa sen jäseniä usein kasvattavat ihmiset, joilla itsellään on sama häiriö, jota ei ole koskaan hoidettu tai jota ihminen ei edes tunnusta itselleen. Tällöin lapsi oppisi vahingossa jo nuorena toiminta- ja reagointitapoja, jotka toimivat itse asiassa häntä vastaan.
Oman kokemukseni mukaan pakko-oireinen häiriö iskee aina ihmisen heikoimpaan kohtaan ja ikään kuin käyttää sitä hyväkseen. Jos pelkäät sairauksia, häiriö lisää pelkoa kymmenkertaiseksi, ja sitten joudutaan kierteeseen, jossa ihminen yrittää keinolla millä hyvänsä välttää vaaraa. Ahdistusta sitten lisää se, että tietää pelon täysin ylimitoitetuksi ja omat tekemiset absurdeiksi. Niille ei vain voi itse mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä se vaan on niin psyykkistä alkuperää.
Tiedän kokemuksesta.
Se, että sairaus oireilee psyyken kautta, ei tarkoita, että sen syntymekanismi ei olisi osaksi biologinen. Ihminen on kokonaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä minun tarinani (kirjoitan nopeasti, jote saattaa vaikuttaa kömpelöltä); olen 33-vuotias kahden lapsen äiti. N. 10-vuotiaana suvussani kuoli vanhoja ihmisiä lyhyen ajan sisään ja aloin pelätä kuolemaa ja sairastumista. Asiaa ei oikein käsitelty ja selitetty minulle ja aloin jollakin lapsen tavalla uskoa, että voisin itse vaikuttaa sairastumiseen ja kuolemaan. Minusta tuli 'luulosairas': pelkäsin kaikkea...verenmyrkytystä, syöpiä jne. Pesin käsiä jne. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että luin paljon ja sain käsiini lehtiä, joissa asioita reposteltiin. Herkkä olin ollut aina ja soppa oli valmis. Vaikka itse veisin oman lapseni lääkäriin tällaisilla oireilla, ei oma äitini tuolloin kuitenkaan näin toiminut; ehkä aika oli erilainen silloin. Pakkoajatuksia minulla oli jonkun verran myös.
Teini-iässä pakko-oireisuuteen yhdistyi ongelmat ruoan kanssa. Jojoilin ja minäkuvani oli huono, samoin itsetunto. Aloin käyttää alkoholia ja poltin paljon tupakkaa. Sain kuitenkin suoritettua ammattikoulussa tutkinnon, kirjoitin ylioppilaaksi ja menin töihin....tätä jatkui n. 27-vuotiaaksi, jolloin tapasin mieheni ja rakastuin ensimmäistä kertaa elämässäni.
Mieheni on todella tasapainoinen ja ymmärtäväinen ja pikkuhiljaa hänen tuellaan vointini alkoi kohentua. Alkoholi ja tupakka jäivät, kun aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Lapsemme synnyttyä toimin kuin autopilotilla; äidin rooli oli vieras (oma äitini antama malli ei ehkä ollut paras mahdollinen) ja koetin vain selviytyä päivästä toiseen. Arki tuntui rankalta (vaikka ulospäin varmasti pärjäsimme hienosti), vaikka en oikein osannut nimetä, miksi minulla oli niin hankala olla. Jotenkin ahdisti, syyllistin itseäni selittömästä 'huonoudesta' ja tarkastelin hellanlevyjä, johtoja ja pelkäsin tragedioita. Aloitin urheilun ja vointini parani hieman. Jossakin kohtaa kävin terveysasemalla juttelemassa ja omalääkärini ehdotti, että söisin kevyttä mielialalääkettä, koska terapiaan minulla ei kuulemma ole mahdollisuutta päästä(monilla kun meni kuulemma vielä kovin paljon huonomminkin). Otin lääkkeet, mutta en huomannut vaikutusta ja muutaman kuukauden jälkeen jätin ne. Näin meni useampi vuosi ja kun toinen lapsemme oli 2, päätin hakea kouluun ja koettaa löytää uutta suuntaa elämälleni.
Pääsinkin sisälle yliopistoon ja opiskeltuani muutaman kuukauden hakeuduin yths:lle. Minut otettiin heti vakavasti; minulle määriteltiin voimakas ahdistuneisuus, masentuneisuutta ja pakko-oireisuutta. Tämä tapahtui 2011 syksyllä.
Alkoivat säännölliset käynnit yths:n psykologilla viikoittain ja psykiatrilla. Testejen perusteella erotuin selvästi keskimääräistä älykkäämpänä yliopisto-opiskelijoiden joukosta ja yht'äkkiä minulle alkoi selkeytyä, miksi juuri minä olin lapsena alkanut ahdistua. Nyt hyppäys tähän päivään. Keväällä 2013 aloitin Kelan tukeman psykoterapian ja se on auttanut minua huimasti. Tuntuu kuin koko persoonani järjestyisi aivan uudella tavalla ja ymmärrän ja osaan olla itselleni armollinen. Pakko-oireet ovat lievittyneet. Mitään lääkitystä minulla ei ole vieläkään. Urheilua harrastan ja pystyn keskittymään perheeseeni ja opiskeluun koko ajan enenevässä määrin paremmin. Edelleen minullakin on 'synkkiä päiviä'(huomaan yhä oireiston pahenevan ennen kuukautisia), mutta tavoitan itseni yhä useammin ja useammin olemasta iloinen ja onnellinen ja ennen minua vaivanneet asiat ovat alkaneen irrottaa otettaan yksi kerrallaan. Ehkä tämä minun tarinani antaa toivoa sellaiselle, jota tälläkin hetkellä ahdistaa niin, että tuntuu ettei saisi henkeä. Minäkin muistan vielä, millaista se oli.
Olen huomannut, että pakkotoiminnot ja pakkoajatukset eivät oikeastaan varsinaisesti eroa toisistaan. Pakkotoimintoihin liittyy paljon aikaavieviä rituaaleja. Pakkoajatuksissa se vatvominen ja asioiden pyörittely on yhtä lailla rituaalinomaista ja aikaa vievää kuin pakkotoiminnot. Näin on ainakin omalla kohdallani.
10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.01.2014 klo 14:21"]Olen huomannut, että pakkotoiminnot ja pakkoajatukset eivät oikeastaan varsinaisesti eroa toisistaan. Pakkotoimintoihin liittyy paljon aikaavieviä rituaaleja. Pakkoajatuksissa se vatvominen ja asioiden pyörittely on yhtä lailla rituaalinomaista ja aikaa vievää kuin pakkotoiminnot. Näin on ainakin omalla kohdallani.
10
[/quote]
Mun on pakko kerätä tiettyjä juttuja...jopa vintilläkin niitä.
[quote author="Vierailija" time="12.01.2014 klo 14:25"]
[quote author="Vierailija" time="12.01.2014 klo 14:21"]Olen huomannut, että pakkotoiminnot ja pakkoajatukset eivät oikeastaan varsinaisesti eroa toisistaan. Pakkotoimintoihin liittyy paljon aikaavieviä rituaaleja. Pakkoajatuksissa se vatvominen ja asioiden pyörittely on yhtä lailla rituaalinomaista ja aikaa vievää kuin pakkotoiminnot. Näin on ainakin omalla kohdallani.
10
[/quote]
Mun on pakko kerätä tiettyjä juttuja...jopa vintilläkin niitä.
[/quote]
Kerätä juttuja? Oletko hamstraaja? Kuulemma hamstraaminen on yksi ocd:n muoto, tai ainakin sukua ocd:lle.
10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos näistä kertomuksista! Näitä on ihana lukea, kun itsekin olen tämän asian kanssa liiankin tuttu. Lääkitys on ollut nyt putkeen useamman vuoden. Sitä ennen olin syönyt lääkkeitä yhden jakson, mutta tilani paheni uudestaan enkä enää aio lopettaa lääkitystä ainakaan näillä näkymin. Terapiassa olen myös käynyt useaan otteeseen.
Aika on tehnyt sen, että huomaan huononevan tilanteen aiempaa helpommin enkä jää odottelemaan. Olen hyväksynyt sen, että tämä on osa elämääni ja ilman lääkitystä uusiutuu. Syy on lapsuudessa ja äidin erittäin runsaassa alkoholinkäytössä ja siitä juontaneissa ongelmissa, joihin kukaan ei puuttunut.
Olkaa itsellenne armollisia ja muistakaa, että ette ole yksin tämän asian kanssa! Tuska on aivan hirveä huonoina aikoina, mutta kun tila paranee, osaa sitä olla taas eri tavalla kiitollinen "normaalista" arjesta.
Sanon vielä että ei ne vaivat taivaasta tipu sattumanvaraisesti. Tiedän neljä henkilöä jotka oireilevat. On masennusta, ahdistusta jne.
Ja kaikilla on lapsuuden aikaista traumaa (hyväksikäyttöä).
Ja minä olen kehittänyt myös pakkotoiminnot.
Esim ystävälläni ei ole mitään vastaavaa koska hänen lapsuus oli
normaalimpi.
Aion kyllä saada oikeaa terapiaa vielä.
Olen 38-vuotias nainen. Mulla on pakko-oireita liittyen peseytymiseen ja tarkisteluun. Ekat pakko-oireet oli jo tarha-ikäisenä, mutta vaikeimmat oireet puhkesivat lukioaikoina. Pahimmat oireilut mulla oli 18-24-vuotiaana ja kävin silloin 3 vuotta terapiassa. Lääkkeitä olen kokeillut monenlaisia, nyt mulla on käytössä Optipar 10 mg ja Ketipinor 25 mg. Annokset ovat pieniä, koska mulla on vauvahaaveita ja jos tulisin raskaaksi, niin ehkä lääkitys pitäisi purkaa kokonaan pois. Olen muutamaan kertaan purkanut nykyisen lääkityksen nollille huonoin menestyksin.
Mun lapsuus oli kaoottinen: isä alkoholisti, äiti epävakaa ja veli pahoinpiteli mua. Lisäksi rahasta oli tosi tiukkaa. Asuttiin kaupungin kämpässä. Jouduin pelkäämään paljon pienenä ja olemaan ns varpaillaan, etten suututtanut ketään. Koulussa olen kuitenkin pärjännyt ihan ok, tai oikeestaan keskimääräistä paremmin. Niin ja kasvatusmenetelmänä meillä oli syyllistäminen.
Mutta sitten siihen pääpointtiin: minkälaisia apukeinoja teillä on liittyen rituaaleihin? Mulla on myös turvalukuja (tällä hetkellä kaikki parittomat) ja muutenkin pitkä lista sääntöjä, miten esimerkiksi käsienpesu pitää hoitaa, mutta niiden lisäksi mulla on digikamera ahkerassa käytössä. Koska mun on niin tavattoman vaikeeta vakuuttaa itselleni pesseeni käteni, niin haalin itselleni todistusaineistoa. Tässä elintärkeessä(?!!) prosessissa kamera on kätevä. Tosin digikuvakaan ei saa mun oloa turvalliseksi/vakuuttuneeksi silloin, kun ahdistus on tosi rankkaa. Tänään join liikaa kahvia aamulla ja ruokailujen väliin jäi liian pitkä aika, plus mulla on just menossa PMS = takuuvarma jumitusyhdistelmä.
Toinen mitä käytän on kännykkä. Esimerkiksi sähkölaitteita tarkistellessa saatan lähettää itselleni tekstiviestin, että kaikki on suljettuna. Siten mulle jää sitä todistusaineistoa, että olen tarkistanut kyseiset asiat.
Mulla on myös paljon koputtelua, papereiden repimistä ja myttäämistä, lukuja, taikasanoja ja kirjaimia käytössä, mutta nyt noi digitaaliset on korvannut näitä ns perinteisempiä menetelmiä.
Yhtenä hyvänä keinona on mulla toiminut ainakin tauottaminen. Eli esim aamulla pesen käsiäni kotona paljon, jotta mun ei tarvitsisi pestä niitä töissä ja etten olisi töissä niiden puhtaudesta huolissani yms (eli yritän estää/ehkäistä ahdistusta). Olen huomannut, että sen sijaan että yrittäisin saada ne ykkösellä riittävän puhtaaksi, jaan käsienpesun 4 eriin kertaan aamun aikana.
Onko teillä muilla jotain vinkkejä pakkotoimintoihin? Tai yleensä oireiden tai ylipäätään arjen hallintaan? Entä mikä teillä auttaa ahdistukseen?
Ei pakko-oireiden taustalla välttämättä ole hyväksikäyttöä...ei edes välttämättä sen suurempaa traumaa. Minulla (32) lapsuudessa oli 'vain' (yh-äiti, joka oli itse nuori ja vielä etsi itseään) turvattomuutta jälkeenpäin ajatellen ihan turvallisessa ympäristössä. Oma herkkyyteni (ja älykkyyteni) tavallaan kehitti kaiken suojellakseen minua, mutta se meni överiksi ja alkoi toimia ns. väärään suuntaan.
Jos laittaa hellan kiinni, niin auttaa, kun sanoo ääneen, että hella on kiinni.
Kun lähden yönylimatkalle, niin mulla on ruksauslista ,johon laitan tyyliin: hella on kiinni, ikkunat on kiinni, valot on sammutettu, tietyt pistokkeet on irti jne,. Eli ei sitten stressiä matkalla, että jäikö joku tekemättä.
Alue: Aihe vapaa
Numero 21 jatkaa vielä:
Pakkoajatuksina ilmenevä ocd on itseasiassa erittäin yleinen, jostain muistelen lukeneeni, että se saattaa olla jopa yleisin taudin muoto. Sen yleisyys on kuitenkin pysynyt aiemmin hyvin salassa, koska monet pakkoajatuksista kärsivät eivät koskaan kerro asiasta kenellekään hulluksi leimautumisen pelosta. Pakkoajatukset eivät kuitenkaan todellakaan merkitse vakavaa, psykoottista mielisairautta, vaan kyse on todennäköisesti lievä aivoissa oleva häiriö tai muutos, joka saa pakkoajatuksista kärsivän antamaan niille liian suuren painoarvon. Kaikilla ihmisillä on kummallisia, pelottavia, "sairaita" ajatuksia, mutta useimmat ihmiset ohittavat ne täysin, kun taas ocd-ihminen alkaa epäillä, että hänessä on jotain pahasti pielessä, kun tuli tuollainen ajatus mieleen.
Ei ole.
Valitettavasti suomeksi tästä aiheesta ei ole oikeastaan saatavilla paljonkaan tietoa. Itse olen saanut kuitenkin paljon apua mm. näistä kirjoista:
Baer, Lee, 2002. The imp of the mind - Exploring the Silent Epidemic of Obsessive Bad Thoughts
Osborn, Ian, 1999. Tormenting Thoughts and Secret Rituals: The Hidden Epidemic of Obsessive-Compulsive Disorder
Ensimmäinen keskittyy täysin obsessiivisen ocd:n muotoon, toisessa on myös asiaa pakkotoiminnoista. Kummassakin kirjassa on myös selkeitä ohjeita siitä, miten itse voi muuttaa ajatteluaan ja käytöstään ja siten helpottaa oloa, joten niistä saa hyötyä myös niissä tilanteissa, joissa ei ole saatavilla terapeutin tai lääkärin apua. Kumpaakin kirjaa näyttää löytyvän esim. Amazonista pehmeäkantisena ja elektronisena. Kannattaa todella tutustua!