Lue keskustelun säännöt.
Pakko-oireinen häiriö
11.01.2014 |
Onko täällä ketään muita joilla kyseinen sairaus on? Kun sen sanotaan olevan niin yleinen (jostakin luin että 4 % väestöstä sairastaisi), mutta tuntuu ettei siitä puhuta koskaan kuitenkaan missään, aivan kuin se olisi suuri tabu.
Itsekään en toki sairaudestani kellekään tykkää huudella, kyllä se jotenkin hävettää, vaikka tiedän ettei sille itse mitään voi. Kielsin sairauden pitkään, mutta nyt olen "hyväksynyt" sen joten kuten.
Ajattelin vain että voitais yhdessä jutella asiasta ja saada vaikkapa vertaistukea toisiltamme, todella raskastahan tämä on.. Itse olen hakeutunut nyt terapiaan, joka alkaa parin kuukauden päästä, nyt olen käynyt kuukauden ajan keskustelemassa psykologin kanssa. Myös lääkehoidon olen aloittanut kuukausi sitten (Seronil 20 mg). Vielä ei ole ainakaan apua ollut, edes lääkkeestä, mutta olen toki vielä aivan alussa.
Kiva jos joku vastaisi! :)
Kommentit (187)
Pyydän tytärtäni osallistumaan tähän ketjuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:40"]
Täällä yksi pakko-oireinen. Eihän tätä kehtaa kellekään myöntää, eikä ihmisillä löydy ymmärrystä.
[/quote] Ihan totta, jotenkin se vaan hävettää! Oletko sitten kertonut kellekään? Itse olen kertonut vain kolmelle läheisimmälle ihmiselleni, jotka ovat kyllä suhtautuneet ymmärtäväisesti.
Käytätkö mitään lääkettä tai käytkö terapiassa?
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:41"]
Pyydän tytärtäni osallistumaan tähän ketjuun.
[/quote] Juu pyydä ihmeessä! Varmasti jonkinlainen vertaistuki voisi auttaa meitä kaikkia, joilla tämä sairaus on. -ap
Minulla ei ole mutta sisaruksellani on ja yhdellä kaverilla myös. Heillä ei tosin niin näkyviä oireita ole enää (ovat käyneet terapiassa ja ovat lääkityksellä). Kaveri kertoi aika alussa ystävystyessämme, että hänellä on ko. häiriö ja olin että jaa, minun sisaruksellanikin on se. Kaveria ilmiselvästi hiukan jännitti reaktioini, mutta ilahtui siitä, että minulle se ei ole mikään The juttu ja siitä, että saa kuulla muistakin joilla se on.
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:48"]
Minulla ei ole mutta sisaruksellani on ja yhdellä kaverilla myös. Heillä ei tosin niin näkyviä oireita ole enää (ovat käyneet terapiassa ja ovat lääkityksellä). Kaveri kertoi aika alussa ystävystyessämme, että hänellä on ko. häiriö ja olin että jaa, minun sisaruksellanikin on se. Kaveria ilmiselvästi hiukan jännitti reaktioini, mutta ilahtui siitä, että minulle se ei ole mikään The juttu ja siitä, että saa kuulla muistakin joilla se on.
[/quote] Okei, itse en ole uskaltanut kertoa kellekään ystävälleni asiasta, jotenkin sitä ajattelee että sitten leimautuisi ihan hulluksi eivätkä he kuitenkaan ymmärtäisi, vaikka tuskinpa asia niin oikeasti olisi. Varmasti sekin auttaisi, että uskaltaisi kertoa heille ja jutella asiasta. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:48"]
Minulla ei ole mutta sisaruksellani on ja yhdellä kaverilla myös. Heillä ei tosin niin näkyviä oireita ole enää (ovat käyneet terapiassa ja ovat lääkityksellä). Kaveri kertoi aika alussa ystävystyessämme, että hänellä on ko. häiriö ja olin että jaa, minun sisaruksellanikin on se. Kaveria ilmiselvästi hiukan jännitti reaktioini, mutta ilahtui siitä, että minulle se ei ole mikään The juttu ja siitä, että saa kuulla muistakin joilla se on.
[/quote]
Jännitti reaktiotani.
Mulla on. Tavallinen terapia ei auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin yksi ocd-henkilö. Olen kärsinyt erilaisista pakko-oireista ja -ajatuksista jo parikymmentä vuotta. Nyt olen 33. Itse olen kertonut sairaudestani oikeastaan vain seurustelukumppaneille. Perheelleni en ole vaivautunut selittämään asiaa, koska en tiedä ymmärtäisivätkö he. Sain lähinnä naureskelua osakseni, kun käsienpesupakko puhkesi ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. He tietävät minun kärsivän masennuksesta, mutta ihan kaikkia diagnoosejani he eivät tiedä.
Jollain tasolla minäkin olen oppinut hyväksymään tämän, vaikka en kovin avoimesti tästä puhukaan. Mielestäni minun ei tarvitse selitellä tätä vieraille ihmisille. Häiriön toiminnallinen puoli on pysynyt minulla suht hyvin kurissa - kaikkein raskaimpana koen ahdistavat ajatukset, jotka pyörivät päässä ja joista on joskus vaikeaa päästä eroon.
Syön Efexoria, Lyricaa ja aloitan ehkä terapian taas uudestaan. Kysy, jos voin olla jotenkin avuksi :)
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:42"]
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:40"]
Täällä yksi pakko-oireinen. Eihän tätä kehtaa kellekään myöntää, eikä ihmisillä löydy ymmärrystä.
[/quote] Ihan totta, jotenkin se vaan hävettää! Oletko sitten kertonut kellekään? Itse olen kertonut vain kolmelle läheisimmälle ihmiselleni, jotka ovat kyllä suhtautuneet ymmärtäväisesti.
Käytätkö mitään lääkettä tai käytkö terapiassa?
[/quote]Mua on pakkohoidettu aikoinaan, joten sukulaiset tietävät ja pitävät seinähulluna ja oireeni ovatkin erittäin invalidisoivia, mutta silti en tunnusta että minulla niitä on jatkuvasti, ja mitä ne aiheuttavat, koska saisin vain paheksuntaa ja käskyn lopettaa skitsoilut.
Oikeastaan nykyisin en tapaa ollenkaan uusia ihmisiä, joten ei tule tilanteita joissa joutuisi kertomaan, ystäviä ja kavereita mulla ei olekaan.
Mulla on muitakin mt-ongelmia, ja olen eläkkeellä. Sain tarpeettomasta "terapia"-lätinästä sairaudesta tietämättömien mt-hoitajien kanssa tarpeekseni vuosikausien pakkokäynneillä, samoin turhista lääkkeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:56"]
Täälläkin yksi ocd-henkilö. Olen kärsinyt erilaisista pakko-oireista ja -ajatuksista jo parikymmentä vuotta. Nyt olen 33. Itse olen kertonut sairaudestani oikeastaan vain seurustelukumppaneille. Perheelleni en ole vaivautunut selittämään asiaa, koska en tiedä ymmärtäisivätkö he. Sain lähinnä naureskelua osakseni, kun käsienpesupakko puhkesi ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. He tietävät minun kärsivän masennuksesta, mutta ihan kaikkia diagnoosejani he eivät tiedä.
Jollain tasolla minäkin olen oppinut hyväksymään tämän, vaikka en kovin avoimesti tästä puhukaan. Mielestäni minun ei tarvitse selitellä tätä vieraille ihmisille. Häiriön toiminnallinen puoli on pysynyt minulla suht hyvin kurissa - kaikkein raskaimpana koen ahdistavat ajatukset, jotka pyörivät päässä ja joista on joskus vaikeaa päästä eroon.
Syön Efexoria, Lyricaa ja aloitan ehkä terapian taas uudestaan. Kysy, jos voin olla jotenkin avuksi :)
[/quote] Itselläkin on juuri noita pakkoajatuksia, ei niinkään -toimintoja. Ovatko lääkkeet auttaneet sinulla? Pelottaa juuri se, että entä jos tämä ei koskaan helpotakaan, ja koko elämän ajan joutuu olemaan kuin "vankilassa" näiden oireiden kanssa, eikä ikinä saa olla rauhassa niiltä. Olen 23-vuotias, oireet ovat alkaneet jo lapsena, mutta viime aikoina pahentuneet todella paljon. -ap
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:51"]
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:48"]
Minulla ei ole mutta sisaruksellani on ja yhdellä kaverilla myös. Heillä ei tosin niin näkyviä oireita ole enää (ovat käyneet terapiassa ja ovat lääkityksellä). Kaveri kertoi aika alussa ystävystyessämme, että hänellä on ko. häiriö ja olin että jaa, minun sisaruksellanikin on se. Kaveria ilmiselvästi hiukan jännitti reaktioini, mutta ilahtui siitä, että minulle se ei ole mikään The juttu ja siitä, että saa kuulla muistakin joilla se on.
[/quote] Okei, itse en ole uskaltanut kertoa kellekään ystävälleni asiasta, jotenkin sitä ajattelee että sitten leimautuisi ihan hulluksi eivätkä he kuitenkaan ymmärtäisi, vaikka tuskinpa asia niin oikeasti olisi. Varmasti sekin auttaisi, että uskaltaisi kertoa heille ja jutella asiasta. -ap
[/quote]
Kyllä se varmasti auttaisi jos puhuisi ystäville, eivät he varmasti sinua tuomitsisi. Ja voihan olla, että ystävät ovat hiukan ihmetelleet asiaa (jos ovat nähneet "rituaalikäytöstäsi") mutta eivät ole kehdanneet asiasta sinulta kysyä. Ehkä voisi olla myös hyvä idea antaa heidän luettavakseen joku artikkeli tai joku pätkä joka käsittelee pakko-oireista häiriötä.
Itse siis en tosiaan tuomitse enkä leimaa hulluksi ihmisiä tuon(kaan) perusteella koska OCD on vaan häiriö jota nämä ihmiset eivät ole itselleen valinneet ja nämä ihmiset eivät ole häiriö itse vaan heissä on niin paljon muuta kuin tämä häiriö. Lisäksi harvalla ihmisellä on täysin ongelmaton koko elämä, ja kavereista, sukulaisista ja tuttavista löytyy ihmisiä joilla on muitakin häiriöitä sekä ongelmia. Jotenkin sitä ei siis kauhistele itsekunkin ongelmia, oli ne sitten jotain häiriöitä tai muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:57"]
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:42"]
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 14:40"]
Täällä yksi pakko-oireinen. Eihän tätä kehtaa kellekään myöntää, eikä ihmisillä löydy ymmärrystä.
[/quote] Ihan totta, jotenkin se vaan hävettää! Oletko sitten kertonut kellekään? Itse olen kertonut vain kolmelle läheisimmälle ihmiselleni, jotka ovat kyllä suhtautuneet ymmärtäväisesti.
Käytätkö mitään lääkettä tai käytkö terapiassa?
[/quote]Mua on pakkohoidettu aikoinaan, joten sukulaiset tietävät ja pitävät seinähulluna ja oireeni ovatkin erittäin invalidisoivia, mutta silti en tunnusta että minulla niitä on jatkuvasti, ja mitä ne aiheuttavat, koska saisin vain paheksuntaa ja käskyn lopettaa skitsoilut.
Oikeastaan nykyisin en tapaa ollenkaan uusia ihmisiä, joten ei tule tilanteita joissa joutuisi kertomaan, ystäviä ja kavereita mulla ei olekaan.
Mulla on muitakin mt-ongelmia, ja olen eläkkeellä. Sain tarpeettomasta "terapia"-lätinästä sairaudesta tietämättömien mt-hoitajien kanssa tarpeekseni vuosikausien pakkokäynneillä, samoin turhista lääkkeistä.
[/quote] Tuo paheksunta-juttu on kyllä tosi harmi, koska ihan kun tälle itse jotakin voisi ja ihan kuin voisi vain "käskystä lopettaa skitsoilut"! Eiköhän sitä jos itse saisi valita, niin olisi vain aivan terve. -ap
Pojallani on, sama lääke käytössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 vastaa:
Uskoisin, että lääkkeet ovat auttaneet jonkin verran. Nuorempana (n. 10 vuotta sitten) siivosin aivan hirveästi. Efexorin myötä ylenpalttinen siivoaminen väheni. Nykyään olen vähän liiankin laiska... En tiedä onko Efexor tehnyt minusta jokseenkin välinpitämättömän joidenkin asioiden suhteen vai onko kyse jostain muusta. Pakonomaisia ajatuksia minulla on kyllä edelleen, ja toisinaan ne ryöpsähtävät ihan hallitsemattomiksi, etenkin jos olen masentunut tai stressaantunut. En tiedä, onko Efexor menettänyt tehoaan vuosien varrella vai olisinko vieläkin ahdistuneempi ilman sitä. Vaikea tietää.
Minulla on myös sosiaalinen fobia, ja viime psykiatrikäynnillä lääkäri mainitsi jotain mahdollisesta persoonallisuushäiriöstä... Onnistun välillä sotkemaan asiani todella omituisesti, eikä pelkkä masentuneisuus tai pakko-oireinen häiriö riitä selittämään sitä.
Iän myötä jotkut asiat ovat helpottaneet hieman, mm. tuo etten häpeile tätä häiriötä enää samalla tavalla kuin nuorempana eli jollain tasolla hyväksyn sen että minulla on ocd. Toisaalta esim. pakkoajatusten kanssa minulla on vielä todella paljon tekemistä.
Onko sinulla muita oireita tai diagnooseja, ap? Minä nimittäin luulen, että minun kohdallani hoitoa ovat vaikeuttaneet nuo muut samanaikaiset häiriöt, etenkin tuo persoonallisuushäiriö jota lääkäri epäili. Minulla on ollut vaikeuksia sitoutua terapiaan tai mihinkään pitempiaikaiseen hoitoon. Ehkä sinulla tuloksia syntyy nopeammin, jos sinulla on "vain" pakko-oireinen häiriö (siinäkin on kyllä riittävästi kestämistä, mutta ehkä ymmärrät mitä tarkoitan!).
Mulla puhkesi n. 20 v. pakkoajatuksia. Minun äidillä,isällä ja veljillä on toiminnallisia oireita, mutta pitävät niitä normaaleina. Olen ainut joka on asian kanssa käynyt hoidossa ja syö lääkkeitä. Ne pahimmat oireet meni kognitiivisen terapian avulla ohi puolessa vuodessa, silloin en syönyt lääkkeitä edes.
Uskon, että jokin perinnöllinen taipumus minulla on ja syyllistävä/tuomitseva kasvatus yhdistettynä traumaattiseen kokemukseen.
Kyllä tän ongelman kanssa oppii elämään, ja oireet lievittyy heti kun ei enää tuomitse itseään niistä ajatuksista.
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 15:13"]
10 vastaa:
Uskoisin, että lääkkeet ovat auttaneet jonkin verran. Nuorempana (n. 10 vuotta sitten) siivosin aivan hirveästi. Efexorin myötä ylenpalttinen siivoaminen väheni. Nykyään olen vähän liiankin laiska... En tiedä onko Efexor tehnyt minusta jokseenkin välinpitämättömän joidenkin asioiden suhteen vai onko kyse jostain muusta. Pakonomaisia ajatuksia minulla on kyllä edelleen, ja toisinaan ne ryöpsähtävät ihan hallitsemattomiksi, etenkin jos olen masentunut tai stressaantunut. En tiedä, onko Efexor menettänyt tehoaan vuosien varrella vai olisinko vieläkin ahdistuneempi ilman sitä. Vaikea tietää.
Minulla on myös sosiaalinen fobia, ja viime psykiatrikäynnillä lääkäri mainitsi jotain mahdollisesta persoonallisuushäiriöstä... Onnistun välillä sotkemaan asiani todella omituisesti, eikä pelkkä masentuneisuus tai pakko-oireinen häiriö riitä selittämään sitä.
Iän myötä jotkut asiat ovat helpottaneet hieman, mm. tuo etten häpeile tätä häiriötä enää samalla tavalla kuin nuorempana eli jollain tasolla hyväksyn sen että minulla on ocd. Toisaalta esim. pakkoajatusten kanssa minulla on vielä todella paljon tekemistä.
Onko sinulla muita oireita tai diagnooseja, ap? Minä nimittäin luulen, että minun kohdallani hoitoa ovat vaikeuttaneet nuo muut samanaikaiset häiriöt, etenkin tuo persoonallisuushäiriö jota lääkäri epäili. Minulla on ollut vaikeuksia sitoutua terapiaan tai mihinkään pitempiaikaiseen hoitoon. Ehkä sinulla tuloksia syntyy nopeammin, jos sinulla on "vain" pakko-oireinen häiriö (siinäkin on kyllä riittävästi kestämistä, mutta ehkä ymmärrät mitä tarkoitan!).
[/quote] Juu, kyllä minulla on myös paniikkihäiriö ja masennusta, mutta kai nuo kaikki sitten vähän kuin liittyvät samaan asiaan. Toivotaan tosiaan että tuloksia syntyisi mahdollisimman nopeasti!
[quote author="Vierailija" time="11.01.2014 klo 15:22"]
Mulla puhkesi n. 20 v. pakkoajatuksia. Minun äidillä,isällä ja veljillä on toiminnallisia oireita, mutta pitävät niitä normaaleina. Olen ainut joka on asian kanssa käynyt hoidossa ja syö lääkkeitä. Ne pahimmat oireet meni kognitiivisen terapian avulla ohi puolessa vuodessa, silloin en syönyt lääkkeitä edes.
Uskon, että jokin perinnöllinen taipumus minulla on ja syyllistävä/tuomitseva kasvatus yhdistettynä traumaattiseen kokemukseen.
Kyllä tän ongelman kanssa oppii elämään, ja oireet lievittyy heti kun ei enää tuomitse itseään niistä ajatuksista.
[/quote] Hei minullakin on eräs traumaattinen kokemus taustalla, onhan sekin voinut tietysti oireita pahentaa, ei kuitenkaan varmasti aiheuttaa koska oireita oli jo ennen tuota tragediaakin. Onko sinullakin sellaisia pahempia jaksoja ja sitten parempia jaksoja, tuntuu että minulla ainakin oireet menevät vähän kuin aaltoillen? -ap
Mulla johtuu pakkotoiminnot lapsuuden vakavista
traumoista. En ole saanut vielä oikeaa apua:(
Mulla on ollut ocd nyt noin 17 vuotta (olen nyt yli kolmenkymmenen). Kompulsioita ei ole koskaan ollut vaan erittäin lamauttavia ja ahdistavia pakkoajatuksia. Kävin terapiassa säännöllisen epäsäännöllisesti yli 10 vuotta, ja lääkitys mulla on ollut vuodesta 2002. Välillä, etenkin alle kaksikymppisenä, on ollut erittäin raskaita aikoja, vaikka esim. sairaalahoidossa en ole koskaan ollut. Nykyisin en tarvitse terapiaa ja lääkitys toimii ns. estolääkityksenä, joten oireet eivät vaivaa kuin muutaman kerran vuodessa hyvin lievänä.
Pidän itseäni täysin selväjärkisenä ja normaalina ihmisenä, jolla nyt vain sattuu olemaan pitkäaikainen sairaus, joka joskus aiheuttaa harmia. Elämäni on paremmassa kuosissa kuin monilla tutuilla, jotka eivät koskaan ole esim. terapiassa käyneet (tarvetta kyllä olisi). Ystävistäni ja perheenjäsenistä sairauteni on monien tiedossa, enkä ole koskaan saanut siitä (onneksi) huonoa palautetta. Oireet aiheuttivat haittaa eniten yläasteella ja lukiossa, mutta sen jälkeen olen opiskellut, valmistunut hyvään ammattiin ja perustanut perheen. Lasten hankintaa mietin pitkään, koska ocd on jonkin verran periytyvä (huomattavasti voimakkaammin periytyviäkin sairauksia löytyy, myös somaattiselta puolelta). Sen puhkeamiseen kuitenkin vaikuttavat myös monet muut tekijät kuin perinnöllinen alttius. Siinä tapauksessa, että lapseni sen saisi, osaisin kuitenkin tukea häntä erittäin hyvin ja tiedän, millaista hoitoa pitäisi hankkia. Useimmiten ocd kuitenkin tulee ihmiselle, jolla tällaista tietämystä asiasta perheessä ei ole, joten koen, että olen paremmin valmistautunut tähän asiaan kuin moni muu vanhempi.
Elämäni on nykyisin (ja on ollut jo vuosia) erittäin onnellista, mitä minun olisi ollut hyvin vaikea uskoa nuorena. Jos sinulla on oireita, hae rohkeasti apua ja vaadi itsellesi hoitoa. Terapia yhdistettynä lääkitykseen auttoivat minua erittäin paljon, ja monia muitakin hoitomahdollisuuksia on olemassa. Älä vaivu epätoivoon - toivoa paremmasta on, vaikka ei siltä tietyssä vaiheessa tunnu.
Täällä yksi pakko-oireinen. Eihän tätä kehtaa kellekään myöntää, eikä ihmisillä löydy ymmärrystä.