Lue keskustelun säännöt.
Mä en ihan oikeasti pysty käsittämään
05.11.2008 |
miten vanhemmat voivat viedä lapsensa lähes koko päiväksi jonkun toisen hoidettavaksi. Ymmärrän kyllä että joidenkin on pakko, mutta MITEN he pystyvät siihen? Mulla on kolme pientä ja on raskasta ja vali vali, mutta vaikka noita tulisi toinen mokoma lisää, en voisi heitä mihinkään pois viedä. Koen velvollisuudekseni hoitaa omat lapseni itse vaikka en aina välttämättä jaksaisikaan. Enkä ole mikään hermoraunio jonka lapsilla on todella kurjat oltavat.
Kommentit (103)
Siinä kuralätäkössä on vaan turha kieriskellä jäädä miettimään miltä tuntuu.
Ja siinä kun olet sen päätöksen tehnyt lapset hoitoon ja yrität elää sen tosi asian kanssa ei kuule kauhean kivalta tunnu jonkun "täydellisen" kauhistelut kuinka sä voit siis mä en koskaan tottakai kaikki saa tehdä niin kuin haluaa, mutta minä kuolisin jos joutuisin olla lapsista erossa.
Jokaisella on omat syyt töihin menoon eikä kenelläkään ole helppoa viedä lasta hoitoon vaikka olisi tilanne, että nauttii töihin menosta silti on olemassa se kaipuu lapseen.
Minusta tässä hommassa toimii sama miten olen toiminut hautajaisissa. Heitän oman surun nurkkaan ja tuen surevaa lasta. Minä pystyn käsittelemään asiat toisaalla, mutta lapsi tarvitsee sitä tukea siinä hetkessä. Joten hoidon alkaessa äiti unohtaa omat tunteet jotta sen on helpompi tukea lapsen hoidon alkua.
Anteeksi meni sekavaksi,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen kuin vein ensimmäisen lapseni hoitoon, olin ihan varma siitä että päiväkodit ovat kammottavia paikkoja, joissa lapset ovat heitteillä ja ... en edes oikein tiedä mitä kuvittelin, mutta siitä olin varma etten halua lastani sinne. Suunnittelin epätoivoissani jopa toista lasta heti perään, jottei tarvitsisi viedä lasta hoitoon. Eli pahalta tuntui. No, meillä oli kuitenkin nuo yllä luetellut perinteiset syyt. Eikä mitään mahdollisuutta jäädä kotiin.
Ensimmäisen kerran puhuessani päivähoidon ohjaajan kanssa itkin puhelimessa, kun paikkaa ei löytynytkään juuri valitsemastani hoitopaikasta. Pahalta tuntui siis. Pari viikkoa ennen hoidon aloitusta valvoin, itkeskelin ja olin ahdistunut. Ensimmäinen hoitoon vienti oli ihan tuskaa. Odottelin nurkalla kuullakseni, koska itku loppuu. Käyttäydyin muutenkin ihan sekopäisesti, hormoonien vaikutuksesta varmaan.
Nyt on sitten useampikin lapsi ehditty laittaa tälle taipaleelle ja tällä hetkellä enää pelkästään hyvältä tuntuu. Se ensimmäinen kerta oli minulle (ja vähän miehellenikin) kriisin paikka, mutta nyt jälkeen päin katsottuna täytyy sanoa että sen kokemuksen myötä kasvoin myös äitinä huomatessani, miten muistakin aikuisista voi tulla lapsille tärkeitä ja läheisiä, ja miten hyvää se heille teki.
Miksi näistä tunteista ei saisi sitten yleisesti puhua? Esim tällä palstalla on usein ketjuja, joissa on läheinen kuollut tai avioero, tai jotain muita huolia ja suruja. Kyllä näissä asioissa tukea haetaan ja myös saadaan. Tässä hoitoon viemisessä on joku tabu, että äiti ei saisi tuntea surua, kun vie pienen lapsensa vieraalle hoitajalle ja siitä lähtien näkee huomattavasti vähemmän hänen elämäänsä.
Ja eikös esim tämä palsta ole juuri sitä varten, että saa sitä vertaistukea eikä nimenomaan tarvitse kieriskellä kuralätäkössä ja kaataa tunteitaan lapsen niskaan.
Siinä kuralätäkössä on vaan turha kieriskellä jäädä miettimään miltä tuntuu.
Ja siinä kun olet sen päätöksen tehnyt lapset hoitoon ja yrität elää sen tosi asian kanssa ei kuule kauhean kivalta tunnu jonkun "täydellisen" kauhistelut kuinka sä voit siis mä en koskaan tottakai kaikki saa tehdä niin kuin haluaa, mutta minä kuolisin jos joutuisin olla lapsista erossa.
Jokaisella on omat syyt töihin menoon eikä kenelläkään ole helppoa viedä lasta hoitoon vaikka olisi tilanne, että nauttii töihin menosta silti on olemassa se kaipuu lapseen.
Minusta tässä hommassa toimii sama miten olen toiminut hautajaisissa. Heitän oman surun nurkkaan ja tuen surevaa lasta. Minä pystyn käsittelemään asiat toisaalla, mutta lapsi tarvitsee sitä tukea siinä hetkessä. Joten hoidon alkaessa äiti unohtaa omat tunteet jotta sen on helpompi tukea lapsen hoidon alkua.
Anteeksi meni sekavaksi,
minä olen kaukana täydellisestä.. Ja ennemminkin kuolen jos EN saa ikinä olla lapsistani erossa, mähän meinaan välillä tulla hulluksi noiden kanssa. Siitä huolimatta en pystyisi viemään heitä hoitoon. Tai tietysti pakkohan se olisi jos tilanne niin vaatisi, mutta hemmetin lujille se ottais. Mulla on ihan oikeesti ulosanti vähän rajoittunut tässä mökkihöperöityessäni, en osaa aina ilmaista itseäni oikein.
Onko täällä ketään joka olisi esim. tehnyt benjihypyn? Itse en ikimaailmassa maksustakaan uskaltaisi enkä todellakaan suostuisi hyppäämään. Jos ihmettelisin että "miten sä voit tollasta tehdä", niin eiköhän siinä piile aikamoinen läjä kateutta. Kun itse ei pysty/ uskalla. Jollekin toiselle on helppoa. ap
Paljastuuhan se perimmäisin totuus lopulta! AP on siis kateellinen niille joiden ei tarvitse olla päivät pitkät lastensa kanssa. Mutta marttyyrinä esittää arvokasta työtä tekevää "kotiäitiä"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaaha, luehen vielä ne pari viimeistäkin virkettä. Ei kannata aina lopettaa lukemista siihen kateus-sanaan, vaikka siitä usein luullaankin sen ratkaisun löytyvän). Vai etkö ymmärrä lukemaasi? Siis mille tässä nyt oltiinkaan kateellisia(pieni harjoitus)?
Paljastuuhan se perimmäisin totuus lopulta! AP on siis kateellinen niille joiden ei tarvitse olla päivät pitkät lastensa kanssa. Mutta marttyyrinä esittää arvokasta työtä tekevää "kotiäitiä"...
Paitsi mielestäni marttyyri ei ole sellainen, joka tekee niinkuin sydän sanoo. ap
Paljastuuhan se perimmäisin totuus lopulta! AP on siis kateellinen niille joiden ei tarvitse olla päivät pitkät lastensa kanssa. Mutta marttyyrinä esittää arvokasta työtä tekevää "kotiäitiä"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin se ei tuntunut oikein missään, minulle oli itsestäänselvää että lähden takaisin töihin ja en ollut koskaan ajatellut, että päiväkoti olisi jotenkin karmea paikka. Eikä ollutkaan, päinvastoin, oikein mukavaa ja lämminhenkistä siellä oli.
Jälkeenpäin olen näitä juttuja lukiessani ajatellut, että olinpa karmea äiti, kun laitoin lapsen hoitoon, vaikka ei se ilmeisesti lapseen ole millään tavalla vaikuttanut. Nyt olen uudestaan äitiyslomalla ja vauvan ja esikoisen kanssa kotona. Esikoinen on ihan samanlainen kiukkupussi, vaikka onkin nyt kotihoidossa ja elon pitäisi olla auvoisaa ja lapsen tasapainossa.
Koska olen tullut palstailun myötä siihen tulokseen, että vain itsekkäät ja huonot äidit pistävät lapsen alle 3-vuotiaina päiväkotiin, niin vauvan kanssa varmaan olen nyt sitten pitempään kotona, jotta omatuntoni olisi puhtaampi. Välillä on tosi hermoja raastavaa, mutta kestettävä on. Myös taloudellisesti on selvittävä tavalla tai toisella, onneksi olemme muuttamassa maalle, missä asumme melko edullisesti. Sieltä ei taida löytyä työpaikkaakaan, joten kotona ollaan joka tapauksessa kun ei vaihtoehtoja ole.
ei kai sun sen takia tarvi olla laittamatta lastasi hoitoon, jos joku muu pitää lapsensa kotona..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pointtini oli vain se, että jos joku on vienyt lapsen juuri hoitoon niin hänen olo ei siitä toisen jeesustelusta parane.
En ymmärrä muutenkaan, että miksi toisen asioita pitää ääneen kauhistella. Niistä voi itsekseen puhista jos siihen tarvetta tuntee.
Vai onko tullut koskaan mieleen semmoinen, että joku äiti ei ehkä halua ruotia tunteitaan juuri sinun kanssa. Se ei tarkoita tunteiden olevan tabu vaan hänellä on luultavasti toinen foorumi niille tunteille.
Vaikka minä en käsittele omia tunteita silloin kun lapselle on suurempi hätä se ei tarkoita sitä, että meillä ei tunteita näytettäisi. Sureva lapsi ei saa tukea hätäänsä nyyhkivältä äidiltä hänen pitää tuntea tilanteen olevan hallinnassa.
Tästä johtuen äiti pitää tunteet salassa hoidon alkaessa siellä nurkantakana voi sitten itkeä, mutta ei lapsen nähden. Jos minä olisin aikanaan töissä alkanut yleisesti ruotimaan miltä tuntuu kun lapset on hoidossa olisin luultavasti murtunut siihen paikkaan ja paha olo olisi lisääntynyt.
nro 81 tai jotain sinnepäin
hoitoon vieneiden äitien tunteista sen vuoksi, että hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa meidänkin lapset lähtevät päiväkotiin. Haluaisin siis valmistella itseäni siihen koitokseen, koska tiedän, että moni asia helpottuu kun niitä saa aikansa päässä pyöritellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös täällä ole jo aika monta vastausta, pahalle tuntuu alussa jne.. Mitä muuta vielä odotat(te) kuulevasi?
No mutta vilkaisehan tätäkin ketjua. Kukaan ei ole pakottanut ketään ruotimaan tunteitaan ap:n kanssa ja silti ap:ta haukutaan uuden Norman Batesin äidiksi ja puolustellaan vastaamatta kuitenkaan itse kysymykseen. Käsitin, että aloituksen tarkoitus oli kysellä juuri niitä tuntemuksia ja kokemuksia, kun se tilanne suurimmalle osalle (myös ehkä ap:lle) kuitenkin on väistämättä edessä.
Miksei niitä tunteita saa ruotia tällä palstalla ilman, että joku tulee haukkumaan työtä vieroksuvaksi psykopaatiksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se ei onnistu tuilla eläessä kovin pitkään, eikä mies tienaa niin paljoa että voisin kotimammaksi heittäytyä.
Kyllä monia vastauksia jo onkin, mutta suurin osa (ainakin alkupäässä) puhuu tunteistaan tasan sen verran, että "pahalta tuntuu, mutta..."
En ole ap, mutta asia kiinnostaa itseäkin sen verran ja suututtaa, kun monet jankuttaa vaan, että töissäkäynti on normaalia, ihan kuin se jotenkin tekisi tämän aiheen turhaksi.
Eikös täällä ole jo aika monta vastausta, pahalle tuntuu alussa jne.. Mitä muuta vielä odotat(te) kuulevasi?
että taustalla leijuu enankko-oletus, että nainen, joka huoletta jättää lapset hoitoon on jotenkin huono äiti. Ihan kuin hoitomuodosta voitaisiin päätellä kuka oikeasti rakastaa lapsiaan.
En minäkään haluaisi mennä töihin eikä mieskään, - ei töissä mitään järkeä ole - vaan milläs sitä sitten kustantaisi oman elintasonsa? Kaikilla ei ole perintöjä taustalla.
Nimittäin.. Se tuntui pahalle alussa, mitä lisää osaisin sanoa.. Jälkeenpäin olen ajatellut että enää en ehkä kuitenkaan veisi 10 kk vanhaa lasta hoitoon (odottaisin ainakin pari kk pidempään). Sen enempää en noita tunteita osaa/halua eritellä täällä.
Nyt tuntuu ihan hyvälle viedä lapsi (se 2v vanha) hoitoon. Lapsi on iloinen ja viihtyy hoidossa. Olen onnellinen että meillä on hyvä hoitaja. That's it.
Nro 91 ja joku sieltä ketjun alkupäästä.
joka ihmettelee että miten joku voikin tehdä lapselleen jotain niin kamalaa mitä hän ei koskaan pystyisi tekemään. Mutta tässä haettiinkin syvällisempää pohdintaa, mutta me emme aluksi sitä tunnistaneet koska se on av:lla niin kovin harvinaista ;)
Itsellä vaihtelivat tunteet todella paljon hoitopäätöstä tehtäessä. Oli aluksi helppoa päättää päivämäärä ja palauttaa lomakkeet. Mutta kun asia alkoi konkretisoitua ja viikot vierivät, iskikin paniikki. Joka suunnalta tuli viestiä että hoitopaikat on täynnä, ei ole sijaa majatalossa täälläkään. ne viikot olivat kamalia. Mitäs jos ei löydykään kelvollista paikkaa? Jos on pakko vaan ottaa jotain ja lapsi kärsii? Että olen sittenkin huono äiti ja lapsesta tulee ihan sairas? Jos hän ei oikeasti sopeudukaan hoitoon.... Mitä jos pitääkin viikkoa ennen töihin paluuta vaan ilmoittaa että empäs tulekaan, ei onnistu. Kenkää tulee että heilahtaa. Ne viikot olivat aivan hirveitä.
Sitten saimme päätöksen paikasta ja se paljastui aivan erinomaiseksi :) Helpotus oli aivan valtava kun suunnitelma alkoi oikeasti tuntua toteutuskelpoiselta.
Silti ne ensimmäiset päivät ja viikot olivat vaikeita. Varmaan aika moni äiti on paniikissa ja vesiripulilla nuo ekat päivät. Vähitellen siihen ajatukseen vaan tottui että lapsi on hoidossa, hän saa siellä erinomaista hoitoa koko päivän ja hän viihtyy. Meillä ei ollut juuri mitään ongelmia tuossa hoidon aloituksessa ja nykyään työpäivät menee niin, että lapsen tekemisiä ei juuri mieti päivän aikana. Aluksi sitä katsoi kelloa koko ajan ja mietti mitä nyt on meneillään....
Tuo sama paniikki tulee joka kerta kun lapsi on ollut varahoidossa. Kaikki on mennyt aina hienosti :)
Lukekaas nyt vaikka vielä vaikka tuo avanto-esimerkki ja vastatkaa oikeasti ap:n kysymykseen. Kaikki jankuttaa vain tuosta työn ja rahan merkityksestä perheelle ja yhteiskunnalle, eikä kukaan vastaa varsinaiseen kysymykseen.
Siis eikö kenelläkään ole kirpaissut tuo hoitoon vieminen? Tuli jo selväksi, että töissä on pakko käydä ja eläkekertymät ja blaa blaa. Sitä ei tarvitse enää selittää. Nyt yritetään puhua niistä tunteista, mitä tuohon hoitoon viemiseen liittyy.