Mä en ihan oikeasti pysty käsittämään

pitää pikkupoikansa suojassa pahalta maailmalta ihan vaan äidin kanssa kotona.

se vain on osoittautunut turhaksi. Masokisti olen kyllä ja ilmeisesti idioottikin kun en enää meinaa pysyä tässä kärryillä.



Kiitokset teille jotka vastasitte oikeasti! ap

Ahaa. Sen takia pitää siis viedä lapsi mahdollisimman nuorena hoitoon, ettei lapsesta vaan tulisi hullua murhaajaa?

Oletkohan katsonut liikaa noita Psyko-leffoja, kun se vaikuttaa jo äitiyteesikin?

pitää pikkupoikansa suojassa pahalta maailmalta ihan vaan äidin kanssa kotona.

Nykyään monet naiset opiskelevat vuosikaudet hankkiakseen itselleen hyvän ammatin ja hyvän työpaikan. Siihen vaaditaan kunnianhimoa. Pitäisikö kaiken sen puurtamisen jälkeen heittää koko ura hukkaan ja ryhtyä vain ja ainoastaan kotiäidiksi. Lasten hankkiminen kun tulee yleensä ajankohtaiseksi vasta sitten kun elämän perustukset on kunnossa. Ja jos/kun on töistä pois 10 vuoden ajan niin johan sitä on pudonnut kelkasta ja aika pahasti. Hanttihommiin kyllä pääsee kuka vaan, se on selvää. Kotiäiteinä viihtyykin yleensä ne kaikkein kouluttamattomimmat tapaukset ja lapsia lykätään tulemaan liukuhihnalta.



Kyllä työssäkäynnin ja lapset voi yhdistää aivan hyvin. Tuskin kukaan lapsi itkee joka aamu kun joutuu tarhaan (aluksi ehkä joo). Päinvastoin. Sieltä on löydetty ne parhaat kaverit ja ne parhaat kaverit auttavat lasta sitten koulutaipaleen alussakin ettei tarvitse yksin koulun pihalla värjötellä.

"miten sä pystyt menemään sinne avantoon" se ei tarkoita että "miksi, oi minkä takia sä menet sinne avantoon, perustele, puolustele, väittele, en voi hyväksyä sitä että menet sinne koska itse en mene. Sen sijaan se tarkoittaa että "miten sä pystyt menemään sinne avantoon"

Niin just, tätä olen minäkin yrittänyt tässä selittää!!

"miten sä pystyt menemään sinne avantoon" se ei tarkoita että "miksi, oi minkä takia sä menet sinne avantoon, perustele, puolustele, väittele, en voi hyväksyä sitä että menet sinne koska itse en mene. Sen sijaan se tarkoittaa että "miten sä pystyt menemään sinne avantoon"

Meillä on lapsella erinomainen hoitopaikka, johon hän menee mielellään. Tämä on nyt ap.n keino korostaa sitä, että hän tekee arvokasta työtä, hakea hyväksyntää, muita alentamalla.

1,5v jäi itkemään ja monena päivänä soittelin perään, että ei kai se enää itke jne. Täti sanoi, että itku loppuu saman tien kun lähden ja totesin se itsekin, kun kerran jäin kuuntelemaan korva ovessa. Poika alkoi pian jäädä hoitoon ongelmitta, puheli kotimatkalla kuinka kivaa oli, oli kavereita ja ihana hoitotäti. Joka päivä oli silti haikeaa jättää toinen hoitoon ja aina oli yhtä kivaa nähdä iltapäivällä.



Kun jäin äitiyslomalle, poika siirtyi taas kotihoitoon ja sitten vasta haikeaa olikin, kun hyvästelimme kaverit ja tädit ja mukavan päiväkodin.



Kaikessa on puolensa, Nyt olen kolmen pienen kotiäitinä ja KAIPAAN töihin ja omaa elämää. En ole "kotiäitityyppiä", päivät tuntuvat tosi pitkiltä ja haluaisin ihan hirveästi päästä tekemään jotain älyllisesti haastavaa, jossa saisi keskittyä pidempään, kuin 3 minuuttia kerrallaan, eikä olisi koko ajan muiden käytettävissä. Tietyssä mielessä on myös jopa helpotus antaa osa kasvatusvastuusta muualle. En jaksaisi olla aina se ainoa, joka huolehtii näistä kolmesta. Kun tuntuu, että minä olen ainoa, joka huolehtii ja tekee lastenhoidollisen "käsityön", isä ja isovanhemmat sitten nauttivat lasten seurasta ja tekevät kaikkea kivaa yhdessä.

Aivan helposti, siten, että ajattelen omaa, lasteni ja perheeni elämää ja nyt tehtyjen ratkaisujen vaikutuksia pitkän aikavälin perspektiivillä, enkä vain tätä ja huomista päivää. On aivan selvää, että minun kannattaa viedä pienikin lapsi hoitoon, JOS ja KUN on ihan selvää, että lapsi ei mitenkään kärsi hoidosta.



Toinen syy lienee, että olen aina saanut ja ottanut vastaan paljon apua sukulaisilta ja ystäviltä. Mieheni on ollut alusta asti täysillä mukana lastenhoidossa, pitänyt omat vapaansa eikä pienen lapsen kanssa olo ole mikään minun yksinoikeus tai velvollisuus. Siksi vastuu hoitoon viemisestä ei liioin ole vain minun riippani vaan yhdessä tehty päätös, joka perustuu koko perheen etuun.



Näillä eväillä siinä varsinaisessa hoitopaikkaan viemisessä ja lapsen sinne jättämisessä ei ole koskaan ollut mitään vaikeaa. Ikinä ei ole perään itketty. En kyllä siinä aamulla eron hetkellä ole tehnyt mitään numeroa, että hei hei, nyt äiti menee, hei hei, niin kuin jotkut tekevät ja sitten ihmettelevät, kun lapsi jää itkemään perään.

ei mikään ihme että noita kaiken maailman hulluja on maailma pullollaan jos ollaan sitä mieltä että lapset pois jaloista pyörimästä ja lapset hoitoon ja muualle.... Lapsen perusturvallisuuden kannalta kannattaa olla kotona hoitamassa lapsia. ja kuka on muka on väittänyt että lapset mummoksi asti pidetään kotona äidin helmoissa??!! Ihme meininkiä, taas varmaan kateellisten syyllisyyttä tuntevien äitien panettelua..

jos vaikka ihmettelee miten muut pystyvät vaikkapa ajamaan autolla jos itse ei syystä tahi toisesta pysty. Herranen aika! Ja totta hitossa AP tekee arvokasta työtä!!

t. toinen kolmen lapsen kotiäiti joka kauhulla odottaa ensimmäistä tarhapäivää

Meillä on lapsella erinomainen hoitopaikka, johon hän menee mielellään. Tämä on nyt ap.n keino korostaa sitä, että hän tekee arvokasta työtä, hakea hyväksyntää, muita alentamalla.

hanki elämä.

mutta itseäni joskus ahdistaa, kun lapsi hoitoon mennessä innoissaan selittää tätille jotain, niin tädit eivät kuuntele, touhottavat vain omiaan. Muistan omasta lapsuudesta, kuinka nolo olo siitä tuli, kun jollekin esikuvalle oli välissä kuin ilmaa.

Jos lapsi on kotihoidossa tai kotona on heillä oma hoitaja, on hoitajalla luonnollisesti aikaa enemmän jokaiselle lapselle ja lapsia voi kohdella yksilöinään.

Lapsi lähti hoitoon kun oli 1,5-vuotias. Löytyi erinomainen pph, jolle pystyimme jättämään lapsen hyvillä mielin lyhyiksi hoitopäiviksi. Itkuja ei juurikaan ole itketty, tietysti huonojakin aamuja on joukkoon sattunut.



Varahoitoon vieminen on ollut kamalaa, sillä lapsi on vierastanut uutta paikkaa ja kova itku on tullut. Ne työpäivät ovat olleet hirveitä mutta onneksi niitä ei ole kovin montaa vielä sattunut sillä olemme onnistuneet pitämään lomiamme melkein samoihin aikoihin hoitajan kanssa. Jos aina olisi tuollaista niin varmasti miettisimme muita ratkaisuja.



Kun on työ odottamassa ja luotettava hoitaja tiedossa niin se hoitoon viemisen kynnys on paljon matalampi. Kun ei ole erityisesti mitään odottamassa, se kotiin jääminen on helpompaa ja se lapsien hoitoon vieminen tuntuu aina vaan hankalammalta ajatukselta. Niin varmaan ap:n tapauksessakin.

Ensin se on vaikeaa. Se on suurta tuskaa itselle, kirpaisee syvältä. Se on luopumista monesta asiasta. Se on hyväksymistä, etten voi äitinä olla ainoa joka pystyy heitä hoitamaan ja kasvattamaan. Se prosessi vie jokaisella oman aikansa. Isien ei tarvitse miettiä moisia asioita. Me äidit teemme aina väärin vaikka tekisimme miten.

Itse hoidin lapseni kotona kun isompi oli 3,5 vuotias. Kivuttomasti kuitenkin lasten osalta hoitoon meneminen meni - he nauttivat siellä vaikka varmasti joskus kaipaavat minua!! Sehän on normaalia.



Vaan eipä tullut joskus miehelle mieleen kun velkataakkansa perheemme päälle pani, mitä siitä seuraa. Meni tuon äitituskan edelle taloudellinen epävakaus joka oli korjattava minun töihin menolla. Oli pakko, että koti pysyy, että lapsien yksi perusturvista säilyy.



Saamalla etäisyyttä omiin lapsiin huomasi myös sen, että sen eronkin kestää vaikka kipeää teki. Voikin tuntea olevansa ihan hyvä äiti, enkä koe riistäneenä heiltä pois. Se oli aika. Aika kaikille siirtyä uuteen elämänvaiheeseen.

Jokainen toimii kuten parhaaksi näkee, ja joku voi ihmetellä sinun marttyyriasennettasi.

painat hoitopaikan oven kiinni, hymyilet tyytyväisenä ja lopetat marttyyrinä kituuttamisen.

minut on viety pienenä hoitoon aluksi pph:lle ja sitten päiväkotiin. Ja kyllä minä olen siitä kärsinyt ainakin. Mua kiusattiin päiväkodissa kun olen uusperheestä (siihen aikaan(-70-80-luku niitä ei todellakaan ollut niin paljon kuin nykyään). Ikinä siihen ei puututtu vaan hoitajien asenne oli varmaan sama, olin huonommasta perheestä lähtöisin. Ja itse omia lapsiani vie päiväkotiin ennen esikoulua. Ei siellä ehditä puuttua joka kiusaamiseen ja hyssytellään asioita jne. Ja silti minusta osa päiväkodin tädeistä oli kivoja... Siis vaikka ne anto sen tapahtua. Silti ne oli mulle mukavia. Ja kavereita oli kyllä kotona sitten, ettei yksin tarvinnu kouluun lähteä vaikkei päiväkodista niitä koulukavereita tullutkaan.



Lisäksi en ole läheinen vanhempieni kanssa, aina on työ ja raha ollut liian tärkeitä. Rahan takia on töihin lähdetty ja lapset laitettu hoitoon. Ja sitten työajan jälkeen on kuitenkin ollut kotitöitä niin ettei lasten kanssa oo ehditty pelata ja leikkiä.

Enkä ole kärsinyt siitä millään tavalla. En ole koskaan ennen av-palstaan tutustumistani tullut edes ajatelleeksi, että päivähoito olisi jotenkin paha asia. Olen pitänyt sitä täysin normaalina, samoin kuin sitä, että molemmat vanhemmat käyvät töissä.



Olen läheinen vanhempieni kanssa, olen aina saanut heiltä tukea ja rakkautta. Rahan takia hekin ovat töitä tehneet - tietysti?! Kotihommia on ollut, mutta meidän lasten kanssa on myös ehditty olla. Viikolla ehkä vähemmän, viikonloppuisin enemmän. Se on ihan tavallista elämää.

Että yhteiskunta Suomessa kustantaa kaikille lähes ilmaisen ammattikoulutuksen ja 50% väestöstä (naiset) jäävät lopulta kuitenkin kotiin hoitamaan omia lapsiaan? Alkaisi muun maailman malli käydä paremmin järkeen, että koulutuksesta maksetaan jos kerran yhdellä väestön puolikkaalla koulutus menee ihan harakoille.