Heitin 3,5-vuotiaani ulos sukkasillaan

Ap kyseli vaihtoehtoista rangaistusta, ja täällä on ehdotettu jäähyä ja lelutakavarikkoa. Kumpikaan ei toimi tippaakaan 4-vuotiaaseeni. Leluista hän ei piittaa, ne saa vaikka kaikki heittää pois hänen puolestaan (leikkii roolileikkejä, juoksuleikkejä, liikunnallisia leikkejä, mielikuvitusleikkejä eikä kaipaa niihin leluja). Jäähyistä puolestaan alkaa noidankehä: jäähyn jälkeen käyttäytyy entistä huonommin, jne.



Meillä ainoa tehoava " rangaistus" on tiukka ja tuima puhuttelu. Otan lasta käsistä kiinni ja katson niin tuimasti kuin osaan. Totean suuremmin saarnaamatta ja selittelemättä että ei saa lyödä, koska se sattuu. Jos lyö uudelleen, usein riittää pelkkä katse ja kulmien kurtistus. Tuntuu, että tällä saan pojan paremmin tajuamaan, että en todellakaan hyväksy hänen toimintaansa. Lyömistä meillä esiintyykin aniharvoin (viimeksi ehkä kolmevuotiaana) vaikka temperamenttia riittää.



Ylipäätään vältän rangaistuksia ja pyrin kasvatuksessa ennakoivaan ja ennaltaehkäisevään tyyliin. Tietysti joskus raivari tulee kaikesta huolimatta, mutta aika paljon voi tehdä sillä, että luovii hankalien tilanteiden ohitse, kiinnittää huomiota johonkin muuhun, antaa jatkuvasti paljon huomiota ettei lapsi hae sitä huonoin keinoin, järjestää sopivasti ohjelmaa ja syliaikaa jne jne.

mutta haluan vain sanoa jäähyjen puolustelijoille että onhan jäähy vaikka omassa huoneessa " hylkäämistä" tai paremmminkin eristämistä. Ei vain ulkorappusilla käynti ole sellaista. Jäähyn teho rangaist.. anteeksi : seuraamuksena perustuu just siihen että lapsi joutuu " perheen ulkopuolelle" . Oli se sitten huoneessa tai ulkorappusilla. Ehkä kovapäisempi lapsi tarvii astetta tuntuvamman " eristämisen" .



Mikä on kasvatuskeinona mielestäni ihan ok. Kidutusta ei toki sallita!!!!

talvipakkasella 4 vuotiaan poikansa parvekkeelle aivan alasti aina kun sattui pissavahinko. Pissas jostain syystä välillä housuihinsa. Useamman kerran tuli nähtyä.

Ja julmaa se on tuollaista naapurista sallia!

voi myös siitä inhon tunteesta kotiolojaan kohtaan tehdä oman lapsensa kanssa asiat täysin toisin. Eli joskus ketju voi myös katketa, siihen, että itse ymmärtää, ettei lasta kohdella kaltoin vaan taimena josta tulee huolehtia hellästi ja viisaasti tekoaa harkiten ja ymmärtämällä niiden seuraukset.



Lapsen laittaminen pihalle sukillaan pakkaseen on henkistä sekä fyysistä väkivaltaa. Tuo jo vielä pakkasi repunkin mukaan, olen pahoillani todella pahoillani puolestasi ja huolissani lapsesi tulevaisuudesta.



T. kaltoinkohdeltu

.. mutta olennaistahan tässä ei ole rangaistus, vaan siihen johtanut toiminta.



Miksi 3,5-vuotias lyö?



Vanhempiahan ei tietenkään saa ikinä syyllistää - eli liekö vika sitten vaikka päiväkodissa tai kaveripiirissä? ;)



Mutta ei ole normaalia, että 3,5-vuotias lyö.

Eli kyllä lapsen normaalia käytöstä voi olla myös lyöminen, se miten siihen puututaan tässä on nyt oleellista.



Onko sulla " ei ole normaalia että 3,5v lyö" omia lapsia tai kokemusta edes lapsista? : )

Laitoin pojan ulos, parvekkeelle kylläkin (ja seisoin itse oven takana vahdissa, ettei satu mitään). Annoin karjua siellä kunnes hiljeni, avasin sitten oven ja kysyin, onko jo rauhoittunut ja osaako kertoa minulle, miksi joutui jäähylle. Hetken aikaa oli taas rauha maassa sen jälkeen. En koe tehneeni mitään väärää. Samaa tehtiin kesällä mökillä; poika kuistille, jos ei muuten mennyt puhe perille.



Meidän 3.5-vuotias on kehittänyt itselleen alter egon, jonka turvin voi tehdä pahojaan. Eli laittaa itselleen kaulaliinasta " hännän" ja muuttuu leopardiksi. Sitten saa roikkua kattolampuissa, hyökkäillä karjuen pikkuveljen kimppuun, rikkoa paikkoja ja raivota mielin määrin. Jos häntä kieltää tai komentaa, toteaa pikkumies siihen: " En mä ole Onni, mä olen leopardi. Leopardit tekee näin."

Mitäpä jos lapsella tuli kylmä ja varmasti tulikin ja kipeäksi tulee?

ja mitäpä jos hän olisi karannut???

Aika ikävää ettei aikuinen saa lapselleen kuria muutoin kun noin :( sääliksi käy lastasi.

paha olo heijastuu lapsiin ja purkautuukin lapsiin ja lapsi vastaa sillä tavalla miten osaa, pahaan oloonsa. Itselläni on pinna kasvanut todella paljon, sen jälkeen kun huomasin pahan oloni ja aloin käymään terapiassa. Nyt meillä hermoillaan todella harvoin. Älä siis kosta lapseen mahdollista omaa pahaa oloasi, vaan ilmoittaudu perheneuvolan asiakkaaksi.

No, minulla ei ole mitenkään paha olla. Ne, jotka lukivat aloitukseni ja muita viestejäni, tietävät, että talutin lapsen ulos enkä ollut mikään raivohullu. Lapsi löi useita kertoja minua ja laitoin jäähylle useita kertoja, jossa ei pysynyt. Pitäisikö mun muka joidenkin mielestä palkita lyöminen halailulla?! Sehän on palkinto. " Jos lyön äitiä, saan halin" . Järjetöntä.



Toisekseen, lapsi oli ulkona sen 10 sekuntia, jonka itse olin oven toisella puolella vieressä. Tuossa ajassa ei ehdi mihinkään karkaamaan, mutta jos olisi edes yrittänyt, niin olisin sen huomannut.



Kyllä mielelläni kokeilen muitakin rangaistuskeinoja, mutta lelutakavarikko ei meilläkään ole kovin tehokas. Lapsemme on itsepäinen, enkä kyllä ala koko päivää hänen päänsä mukaan jäähylle viemään satoja kertoja. On toinenkin lapsi ja muutakin tehtävää. Sylissä pitämistä olen kokeillut, mutta se saa entistä suuremman raivarin aikaan. Ja musta tuntuu pahalta pitää väkisin toista sylissä. Miten se vaikuttaa ylipäätään läheisyyteen? Haluaako lapsi syliini ollenkaan enää jos siihen pakotetaan?



Eikä tuo ulkojäähy ole mikään vakikeino. Ensin kokeillaan lievempiä juttuja, jäähyä ja pari kertaa on laitettu hetkeksi ulos. ap

on useampi oma lapsi ja opettajana aika paljon kokemusta lapsista ylipäätään.



Ilmeisesti minulla sitten vaan on ollut erikoisia lapsia, kun kukaan heistä ei ole harrastanut lyömistä.. nuorin on nyt 4-vuotias, eikä hänkään ole koskaan lyönyt.



Meillä ei myöskään lapset ole kiroilleet tai haukkuneet toisiaan/meitä vanhempia. En oikeasti tiedä, mistä johtuu - mitään armeijakuria kun meillä ei todellakaan ole.



Jotenkin vaan uskon siihen ah, niin kliseiseltä kuulostavaan " rajat ja rakkautta" -yhdistelmään. Ja toimivaksi on osoittautunut.



t. se, jonka mielestä 3,5-vuotiaan lyöminen (ainakaan siinä määrin, että tarvitsee toistuvasti rangaista) ei ole normaalia

Huonejäähy ei auta mitään. Toinen rupeaa rauhassa leikkimään, tajuamatta edes, että kyseessä on rangaistus. Toinen taas rupeaa heittelemään kamoja ympäriinsä ja potkii ovea, joten lopulta huoneeseen on pakko mennä.



Holding saa lapsen raivostumaan entistä pahemmin.



Lelurangaistuskaan ei toimi. Jonkkun lelun, kun ottaa pois, niin lapset tarjoavat kaikki muutkin lelunsa pois samaan syssyyn.

Sinä iltana Maxilla oli susipukunsa yllään ... ja hän teki kepposta yhtä jos toista ... ja kaikenmoista ... :)

Vierailija:

Meidän 3.5-vuotias on kehittänyt itselleen alter egon, jonka turvin voi tehdä pahojaan. Eli laittaa itselleen kaulaliinasta " hännän" ja muuttuu leopardiksi. Sitten saa roikkua kattolampuissa, hyökkäillä karjuen pikkuveljen kimppuun, rikkoa paikkoja ja raivota mielin määrin. Jos häntä kieltää tai komentaa, toteaa pikkumies siihen: " En mä ole Onni, mä olen leopardi. Leopardit tekee näin."

Olen (se ope) jo aiemminkin tänne kirjoittanut enkä jaksa enää enempää asiaa sörkkiä. Koettakaa nyt kuitenkin, ihmiset hyvät, ymmärtää, että on olemassa erilaisia tilanteita, eri konteksteja, erilaisia temperamentteja ja eri tyylejä pistää jäähylle, ulos, sisään tai vaikka siihen välimaastoon kuistille! Kaikessa kommunikoinnissa ja käyttäytymisessä on niin monta tapaa toimia. Vaikkapa aivan yksinkertainen lause " Älä mene sinne!" voidaan viestiä mukkelolle varsin uhkaavan pelottavasti kuin anelevan hyödyttömästikin. Ja monin muin tavoin. Ei maailma ole pelkkää mustaa ja valkoista. En tajua, miksi ette ymmärrä, mikä ero on seuraavissa:



1. Pieni lapsi sysätään ulos kaameasti karjuen ja uhataan hylätä hurjaan tuiskuun ja tuuleen loppuelämäkseen. Jotta oikein persoonallisuushäiriöihin tästä yltää, täytyy perheessä tapahtua paljon muutakin jännää, jolloin koko perusturvallisuus puuttuu.



2. Pieni lapsi viedään lukuisten kehotusten ja varoituksen jälkeen tilanteesta pois, jäähdyttämään ylikierroksilla olevaa pientä mieltään ulos, ja sanotaan, että kun on rauhassa ja osaa käyttäytyä korrektisti muitakin kohtaan, voi tulla sisään. Osoittaa oletettavasti melko paljon myös teistä itsestänne, epävarmuudestanne ja ehkä jopa jonkinasteisista omista hylkäyspeloistanne, että tulkitsette tämän jäähymuodon noin vahvasti hylkäämisenä.



Koti on aina tietenkin lapsen koti, MUTTA MYÖS MONEN MUUN KOTI. TOINEN IHMINEN ON OPITTAVA OTTAMAAN HUOMIOON. EI VOI KOKO IKÄÄNSÄ KÄYTTÄYTYÄ TÖRKEÄSTI JA VAIN VEDOTA SIIHEN, ETTÄ SE ON TÄMÄ VAIKEA IKÄ, JOKA VAIN LAITTAA MUT KÄYTTÄYTYMÄÄN NÄIN JA ETTÄ MUIDEN SISARUSTENKIN ON VAIN NYT KESTETTÄVÄ JA SIEDETTÄVÄ TÄTÄ. Tietenkin lapsi kokeilee rajoja eikä hallitse käyttäytymistään helposti uhmaiässä (meille aikuisillekin se on niin vaikeaa!), mutta juuri äidin ja isän tehtävänä on opettaa häntä huomaamaan tekojensa seuraukset, ottaa muut huomioon ja opettaa tunnistamaan myös lapsen omat tunteet ja niitä seuraava käytös - ja sitä seuraavat tuntemukset. Tarpeeksi kuhisee meitinkin koulussa murkkuja, jotka eivät vain usko useammastakaan kehotuksesta opettajaa vaan jatkavat häiriökäyttäytymistä. Kun oppilas poistetaan luokasta, soittavat tuohtuneet vanhemmat kouluun ja haukkuvat opettajan, kun heidän Pasilleen on oltu kovin ilkeitä.



Minkäsmoisia persoonallisuushäiriöitä voivat saada ne, jodien vain on jatkuvasti kestettävä toisen kiusaamista?



JOku toinen opettaja ihmetteli, että on lyöviä lapsia. Halleluja! Mitenkähän pikkulapsi sitten kommunikoi kielteisesti, kun kielellinen taso ei vielä ole siihen riittävä? Ihmettelen kovasti itse, mikä sellaista lasta vaivaa, joka ei kommunikoi mitenkään fyysisesti! Ei meilläkään alvariinsa lyödä, mutta harmittavan usein nipistellään, puraistaan sisarusta, roikutaan samassa lelussa, käydään vähän ärsyttämässä, ja vähän vielä. Johan se psykologian peruskurssillakin opitaan, että kun itse on väsynyt tai turhautunut, pistetään vahinko kiertämään aina siihen vähän heikompaan ja pienempään. Tämä on rasittavaa, mutta valitettavan luonnollista käytöstä ihmisolioilla. Vaikka äite päällään seisoisi, lapsi on ajoittain väsynyt tai turhautunut!!! Ja tässä on vanhempien tärkeä tehtävä opettaa lasta empaattisuuteen. AIna ei pieneen pelkkä sana tehoa (nyt kun esikoinen alkaa olla kohta 4 v, alan huomata, että puhe tehoaa jo valtaosassa tapauksista. muutamassa kuukaudessa on tapahtunut edistystä), jolloin tilanteesta poisvieminen on ainoa toimiva ja järkevä ratkaisu (kokeiltu tänäänkin vajaa 2-vuotiaan kanssa). JA meilläkin on pariin otteeseen, kun on ollut kyse toisten unen häiritsemisestä, viety toisia häirinnyt poju ulkoportaille viilentymään, kun sana eikä toisiin huoneisiin vieminen ole tehonnut (huudellut ja naureskellut niistäkin niin, etteivät muut ole voineet nukkua).



Niin, ja vielä on pakko onnitella näitä, jotka rinnastavat väkivaltaisesti käyttäytyvän aviosiipan ja äidin tai isän roolin! Oletteko aikuisiaja minkämoisen kuvan olette saaneet parisuhteesta? Äiti tai isä ei ole lapselleen pelkkä tasaveroinen kumppani vaan iso ihminen, joka ohjaa pienen taimen maailmaan, tämän lukuisan massan yhdeksi (toivottavasti onnelliseksi ja muut onnelliseksi tekeväksi) jäseneksi. tämä tuskin ja toivottavasti ei ole parisuhteessa kumppanisi tehtävä! Siinä kohtaa kaksi aikuista, elämänkokemusta kerännyttä, jo elonpoluillaan toivon mukaan tukevasti astelevaa yksilöä, jotak kyllä kasvavat vielä yhdessäkin, mutta joista kumpikaan ei ole toiselle se auktoriteetti, mitä vanhemman TULEE lapselleen olla. Näin Jokelankin tragedian jälkeen eräs tutkija toisti muuten juuri tätä tv:ssäkin: Yhdenkään lapsen ei tule tuntea olevansa aikuista vahvempi ja ylempänä. Aikuisen on oltava se vahva ja iso, mikä taas on aivan toinen asia kuin alistaminen. Erotelkaa nyt nämä asiat selkeästi mielissänne.



Jahas, täti ryhtyi taas saarnaamaan!



Aika hakea omat napukat päiväunilta. Saapa nähdä, missä terapioissa käyvät nämä isoina, kun äiti oli niin kauhea. JOkainenhan meistä aina jonkin vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden lapsuudestaan keksii, kun oikein kaivelee... Ü



Tärkeämpää kuin ulkojäähy vai sisäjäähy-ottelumme on se, että osoittaisimme oikeasti ja valtaisasti rakkauttamme näille nöpsyköille. Kyllä ne temppuillessaan rangaistuksenkin ottavat ihan tervejärkisesti (vaikkei aina siltä tunnu!), kun pohja on järeä ja tunne rakastettuna olemisesta vahva ja murtumaton. Itse raivoan välillä kuin höyryjuna, mutta toistan, että rakastan valtavasti itse lasta, mutta että tuota käytöstä inhoan! Opettelemme myös tulkitsemaan ja tunnistamaan eri tunteita, minkä tässä hössäkässä nyt ehdimme. Se tuntuu auttavan myös kränkkätilanteissa.

(sisävaatteissa) kun lapset tappelivat ja ukkokin jo liittyi siihen ja mikään ei tehonnut. Oli kilttiä väkeä kun tulivat sisälle =)

Joskus epäilen, että ihmisillä on joku hirveä alemmuuskompleksi ja epävarmuus itsestään kasvattajina kun täytyy kärjistää niin hirveästi! Ei minusta ole tervejärkistä väittää että joku 10 sekunnin ulkojäähy aiheuttaa aikuisiällä hylkäämiskompleksin. Kyllä siihen aika paljon muutakin vaaditaan.



Se, jonka ruumiillisesti kuritetun miehen suku on todella läheinen ja rakastava. Ja jonka oma pasifistisuku ei pidä mitään yhteyttä toisiinsa.

Tekee sitä sitten Siwan kassa tai kansankynttilä.

Minua ei tekstisi vakuuttanut,

Kyllä aikuisen tulee olla lapselle auktoriteetti, muttei hirmuhallitsija.

On eri asia tehdä joskus harkitsemattomia tekoja ja katua niitä ja keskustella lapsen kanssa, sekä pyytää ANTEEKSI.

Kun ottaa käyttöön rangaistusmuotoja jossa selvästi lasta eristetään ja hylätään ja alistetaan.

Mielestäni 10 s uloslaitto, jos tilanne menee todella yli, ei satunnaisena varmaan lasta rakastavassa kodissa pilaa.

Itselläni on myös haastava reilu 3 v. uhmis, jonka kanssa on tullut myös yritettyä kaikki lempeät keinot. Nyt päädytty " uhkailuun" eli porrasjäähyyn sekä viimeisinä toimenpiteinä lastenohjelmien tai muun mielekkään tekemisen menettämiseen. Varoituksena toimii aina " 1,2 ja kolmosella tulee sanktio" . Toimii yleensä, koska sanomisista on pidetty kiinni.

Olisihan se ihanaa, jos pelkkä sanominen ja keskustelu riittäisi, mutta itse pidän tärkeämpänä sitä, että lapsi ymmärtää, että vanhemmat asettavat tietyt rajat, eikä siitä neuvotella. Ja myönnän auliisti, että mielestäni lapsi ei ole pieni aikuinen, jonka kanssa ei saa käyttää mitään keinoja, mitä aikuinen ei voi käyttää toisen kanssa. En minä pistä miehelleni jäähyjä, eikä hän minulle. Lapsi on holhouksen alla ja sitä paitsi isommassa mittakaavassa, joutuuhan aikuinenkin vankilaan, jos ei tottele yhteiskunnan sääntöjä.

Vierailija:

Niin, ja vielä on pakko onnitella näitä, jotka rinnastavat väkivaltaisesti käyttäytyvän aviosiipan ja äidin tai isän roolin! Oletteko aikuisiaja minkämoisen kuvan olette saaneet parisuhteesta? Äiti tai isä ei ole lapselleen pelkkä tasaveroinen kumppani vaan iso ihminen, joka ohjaa pienen taimen maailmaan, tämän lukuisan massan yhdeksi (toivottavasti onnelliseksi ja muut onnelliseksi tekeväksi) jäseneksi. tämä tuskin ja toivottavasti ei ole parisuhteessa kumppanisi tehtävä! Siinä kohtaa kaksi aikuista, elämänkokemusta kerännyttä, jo elonpoluillaan toivon mukaan tukevasti astelevaa yksilöä, jotak kyllä kasvavat vielä yhdessäkin, mutta joista kumpikaan ei ole toiselle se auktoriteetti, mitä vanhemman TULEE lapselleen olla. Näin Jokelankin tragedian jälkeen eräs tutkija toisti muuten juuri tätä tv:ssäkin: Yhdenkään lapsen ei tule tuntea olevansa aikuista vahvempi ja ylempänä. Aikuisen on oltava se vahva ja iso, mikä taas on aivan toinen asia kuin alistaminen. Erotelkaa nyt nämä asiat selkeästi mielissänne.

Toinen täti vastaa: vahva ja iso voi olla ilman väkivaltaa, fyysistä tai psyykkistä. Minusta aikuisen, joka käyttäytyy väkivaltaisesti lasta kohtaan, voi rinnastaa toiseen aikuiseen, joka käyttäytyy väkivaltaisesti toisen ikäistä ihmistä (kuin lasta) kohtaan. Äitiä tai isää kasvattajana, järkevänä, puolestaan en rinnastaisi.

Vanhemman kuuluisi kyetä olemaan auktoriteetti ilman ylilyöntejä. Häkellyttävän monella ihmisellä se kyky vaan on hukassa.

Omassa mielessäni alistaminen ja " se vahva ja iso" ovat kyllä ihan selkeästi erillään. Minä (+ puolisoni) olen perheessämme ihan selkeä auktoriteetti. Minä sanon tarvittaessa viimeisen sanan. Minä kerron, mikä käytös ei ole hyväksyttävää. Minä estän lasta kiusaamasta toista. Meillä ei lyödä (yrityksiä toki pieniltä on), meillä ei kiroilla, meillä ei haukuta toisia eikä meillä puhuta rumalla äänellä muille. Murkuilla on kotiintuloajat, pienimmistä puhumattakaan.

Rajat ja auktoriteetti ja selkeä vanhemmuus ovat eri asia kuin alistaminen. Kuten sanoit. Alistamista ei tarvita kasvatukseen. Alistamista on mielestäni kaikki, mikä on nöyryytystä, vallan käyttöä tms.

Jokelan tragedian ydin ei varmasti ole se, että ampuja on ollut hukassa auktoriteettien suhteen. Tulevia ampujia ei poisteta jäähyillä. Joku asiantuntija totesi Jokelan ampujan tekstien pohjalta, että niistä puuttui täysin empatia, välittäminen jne. Ja noihin ei " auktoriteetilla" ja " minä olen vahva ja iso" asioilla vaikuteta. Rakastamisella kylläkin.

Sinä saatat olla jonkun lapsistani opettaja. Meillä ainakin koulussa osasta opettajista välittyy esim. ns. kasvatuksellisissa vanhempain illoissa sellaista ajattelua, että hitusen hetkittäin kauhistuttaa. Selkeästi elää ajattelu juuri tästä " lapsen tulee olla selkeästi akuisen alapuolella" (kuten sanoit, että lapsi ei saa olla yläpuolella). Miksi? Miksi ei voi olla auktoriteetti vaikka olisi selkeästi muuten tasa-arvoinen? Ainakin minun tuntemissani " hyvissä" opettajissa kunnioittava suhtautuminen lapsiin + nuoriin heijastuu ajatuksena siitä, että heilläkin on arvoa.

Lapset ovat toki erilaisia ja toinen saattaa olla ihan suhteellisen ok, vaikka joutuisi ajoittain jäähylle pihalle seisomaan. Minä olen kuitenkin, edelleenkin, omien kokemusteni pohjalta sitä mieltä, että vähissä ovat sen vanhemman konstit, joka moiseen joutuu turvautumaan. Kyllä niitä keinoja kasvatuksessa on ennen sitäkin. Tämän olen jo " kodin perintönä" imenyt itseeni ja hyvin on toiminut omien viiden eri-ikäisen lapseni kanssa.

Minulla on useinkin kahvi väärässä kurkussa ja vaatii lievää kieleen puremista " kasvatuskeskusteluissa" esim. työpaikan kahvipöydässä tai edellä mainitsemissani " kasvatuksellisissa vanhempainilloissa" . Tuntuu masentavalta, että monen moni vanhempi edelleenkin toistelee näitä samoja kuin tässä kirjoituksessa. Kuri ja rajat. Kyllä. Mutta herranen aika sentään: kyllä ne kuri ja rajat sieltä löytyvät vähemmälläkin.

t. viiden lapsen äiti, " ammattikasvattajan" tytär, joka on muutaman kerran aikaisemminkin kirjoittanut tähän ketjuun (en vaan muista millä numeroilla)