Jos menen naimisiin, onko hölmöä että itse otan uuden nimen ja lapselleni jää mun tyttönimi?

kirjotin pitkän tekstin ja se hävis. kiva kiva. kopioinsen muttei tänne saa liittää...laitan sen tuonne toiselle osastolle..

tai muuten jotenkin tössinyt mielestään elämänsä?



Yhtä kaikki sinä elät omaa elämääsi, et hänen. Ole ylpeä itsestäsi, lapsestasi, perheestäsi - ja nimestäsi - ja hae jutteluapua tilanteeseesi.



Perhe voi ihan hyvin olla myös äiti, lapsi ja äidin poikaystävä.

Nyt tuntuu varmasti taas kurjalta. Mutta kun olet käsitellyt tän ketjun tuomat asiat ja fiilikset, niin viikon tai parin päästä olo on entistäkin ehompi. Huomaat taas kypsyneesi hitusen ihmisenä ja olevasi asteen kymmenyksen aikuisempi.



Kyllä se siitä pikkuhiljaa.

Itse aluksi ehdottelin, että josko mies haluaisi ottaa minun sukunimeni, mutta hän vastusteli muutosta, koska on niin perinteinen. Enkä minä todellakaan jaksanut kiistellä yhdestä sukunimestä, koska itselleni tärkeintä oli vain se, että kaikilla se on sama. Onko sukunimellä nyt niin paljon merkitystä? Jos lapsi niin kovasti kaipaa tyttönimeäni, niin voihan hän sen takaisin vaihtaa. (enpä vaan jaksa uskoa)



Itse olen perheestä, jossa oli neljää eri sukunimeä ja eipä ollut kovin hauskaa se. Kenellekään ei jäänyt kyllä epäselväksi, että kuka on kenenkin lapsi ja kuka " ei kuulu perheeseen" . Minä ja lapseni olemme mieheni perhe, joten siksi meillä on yhteinen sukunimi. Tyttäreni kuuluu tähän perheeseen aivan samalla tavalla kuin minä.

että ei ole sinun asiasi päättää moista lapsesi puolesta.

Joo, mun äitini oli pitkään ykisnhuoltaja kanssa. Ilmeisesti sekin on yhä katkera jostain.



Myönnän sen, että mä varmaan kuuntelen äitiäni vähän liikaa. Mä aina päätän, että en enää kerro sille asioistani. Mutta aina kerron, ja aina saan kuulla noita kommentteja. Ehkä mä toivon, että kerrankin mun äiti sanois, että hyvä juttu, olen ylpeä susta. Tai olisi edes ollut mun puolesta onnellinen, kun kerroin tuosta miehestä.



Mä olen viime kuukausina tajunnut ja huomannut ajattelussani ja (itse)käsityksessäni ihan älyttömiä juttuja. Mutta mulla ei ole vielä mitään keinoja muuttaa sitä. Mä tiedän, että mä en ole se paska ja luuseri ihminen, jota väitän olevani. Mutta mä en osaa ajatella olevani mitään muutakaan. Nyt vaan tiedän olevani väärässä.



Kiitos vielä kaikille kommentoineille tähän mun itseterapiointiin osallistumisesta.



Mulle tää kirjoittaminen, ja se että muut kommentoi, jotenkin avaa silmät.

Eilen sulle kirjoittelinkin. Eli olen myös nuorena jäänyt yh:ksi ja sama dilemma, halunnut aina äitini hyväksyntää. Nyt 33veenä vihdoin ymmärsin, että sitä ei tule teen minä sitten mitä tahansa. Jopa luin ammattiin (korkeasti koulutettuun), jotta olisi minusta kerrankin ylpeä, eipä ollut.

Ja lista on loputon.



Olet itsenäistymisen tiellä ja se on hyvä juttu. Älä anna ketään loukata sinua enää, pidä puoliasi!

Ja nauti joka onnen hetkestä tässä elämässä!

On erinomaista, että olet päässyt juttelemaan johonkin, pidä siitä kiinni, koska tuska siitä, että ei ole äitinsä hyväksymä on suuri ja sen työstö vie aikaa, mutta olet hyvällä alulla! Ja elämäsi on vasta alussa!

Tsemppiä!

Mietin tuossa, että kuinka mä pystyn viestittämään mun tytölle, että se on ihana rakas lapsi juuri tuollaisenaan, jos mä en usko sitä itsestäni. Jos mä en hyväksy itseäni,kuinka lapsi uskoo että mä hyväksyn sen?



Mun poikaystävä välillä sanoo, että nää mun ajatukset itsestäni on sellasia, mitkä " yleensä" pyörii ihmisillä päässä siinä 15-vuotiaina. Ehkä mä sit olen tällanen parikymppinen teini.



ap

Mulla oli aikoinaan mutsin tyttönimi, mutta tämäpä meni naimisiin ja kaikkien perheenjäsenten sukunimet muuttui uuden miehen nimeksi. Erosi muutaman vuoden päästä, ja siitä saakka pitänyt kantaa mukana sukunimeä, jota en ole ikinä tuntenut omakseni. Koskaan en ollut tekemisissä ko. suvun kanssa. Nyt kun täytin 18, päätin vaihtaa nimen.. Asia kuitenkin pitkittyi ja pitkittyi. Noh meni välit mutsin kanssa, ja päätin että nyt vaihtuu sukunimi. Ja kas kummaa just tänään tuli postissa kirje, että nyt on uusi sukunimi. Otin isäni ukin sukunimen, koska se on ainut jonka tunnen omakseni, vaikken isän suvun kanssa ole ollutkaan paljoa tekemisissä. Haluan kuitenkin kunnioittaa suvun vanhimpia edes tällä tavoin. Kuitenkaan suvun vanhimmatkaan eivät olleet nähneet minua yli kymmeneen vuoteen. Kun ilmoitin heille asiasta syksyllä, he olivat erittäin onnellisia ja tuntui että iloitsevat päätöksestäni vieläkin.