4-vuotiaan uhmakohtaukset - kamalaa väkivaltaa :-(

Lapsella on paha mieli ja hän harjoittelee tahtomista, eikä ymmärrä suurta ja pelottavaa maailmaa, eikä kykene vielä hallitsemaan tunteitaan, eikä hillitsemään itseään. Se on vanhemman tehtävä hänelle sitä opettaa. Osa lapsista raivoaa pahaa oloaan pois, kuten jotkut vielä aikuisenakin tekevät...valitettavasti ;)

kuin alunperin: että lapsi on alempiarvoinen aikuiseen nähden.

Ja jotkut ei ollenkaan, jos ne itkupotkuraivarit jatkuvat pitkään.

Lapsi ei ole arvoasteikossa alemmalla tasolla, mutta silti meillä on rajat, joita mahdollisuuksien mukaan ylläpidetään positiivisen vahvistamisen kautta, ei pelästään kielloin ja rajoituksin, jotta lapsen minäkuva pysyisi positiivisena. Rajathan on paras näyttää positiivisen palautteen avulla aina, kun se on mahdollista.



Meillä on myös asioita, joista ei neuvotella (liittyen vaikka turvallisuuteen, terveyteen, nukkuma-aikoihin, toisten vahingoittamiseen jne.) ja on tietyt säännöt, joita ei tarvitse joka kerta perustella erikseen. Sitten on asioita, joihin jo ihan pienikin lapsi voi vaikuttaa, joko näennäisesti (ottaako punaisen vai sinisen puseron) tai sitten ihan oikeati (mitä leikitään). Sen sijaan mielestäni lasta ei voi pakottaa tuntemaan tiettyjä tunteita, jos hän ei niitä oikeasti tunne - jos lapsi on vihainen, ei viha häviä sillä että minä kiellän häntä raivoamasta. Toki voin kertoa, mitä toimintamalleja perheessämme sallitaan vihan ilmaisemisessa ja ohjata lasta selviämään vihan tunteensa kanssa.



Meillä ei myöskään lässytetä liikaa eikä kuvitella, että lapsi olisi aikuinen (aika harva vanhempikaan on). Meillä ei myöskään vähätellä lapsen tunteita pitämällä niitä alisteisina aikuisen muka perustelluimmille tavoille tuntea tunteita ja kokea maailmaa.



t.85 (vai mikähän olin, kun kommentoin viimeksi näistä kahden kerroksen valtahierarkioista)

Juuri noin pitääkin mielestäni toimia. Uhmaikäisen lapsen raivo saattaa mennä ihan yli ja siinä tilassa ollessaan lapsi ei oikein osaa ottaa mitään vastaan ja silloin tuo holding on hyvä keino ettei lapsi vahingoita itseään tai ympäristöään. On myös hyvä että oikeutat lapsen tunteet sanomalla että ymmärrät hänen harminsa.

Kyllä se uhma siitä varmasti jossain vaiheessa laantuu, voimia sinulle ap siihen asti. Meillä on kolme lasta ja kaikkien kanssa on käyty enemmän tai vähemmän voimakasta uhmaa ja raivareita, ja joskus on ollut kyllä vitsit aika vähissä. Nyt on ollut rauhallisempaa aikaa, mutta nelivuotiaalla kuopuksella uhma taas nostaa päätään ja esikoisella taas alkaa murkkuikä ihan selvästi häämöttää edessä. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan...

Olen töissä pk:n erityisryhmässä ja siellä nuo holding-tilanteet ovat lähes jokapäiväisiä ja ne vievät aika paljon voimavaroja. Mutta vaikka niitä joutuu usein käyttämään niin lasten luottamus ja kiintymys on säilynyt - sama lapsi jota olen joutunut pitämään pitkäänkin-yhtäpäätä holding-otteessa, saattaa seuraavassa hetkessä halaamaan ja sanoo että olet ihana. :)

Vierailija:

Poikamme on aina ollut todella tempperamenttinen ihan vauvasta asti, mutta nyt hänen uhmakohtauksistaa on tullut aivan raivokkaita. Eilen hän suuttui minulle autossa verrattain pienestä asiasta, ja kirkuen potki penkkiä koko matkan (10 min.) kotiin.

Sain hänet kannettua (löi pihalla liinat kiinni) eteiseen asti, jossa hän ensin potki ovea, sitten yritti purra, potkia, lyödä, kunnes pidin häntä holding-otteessa. Naama punaisena rimpuili siinäkin, kunnes sitten edes vähän rauhoittui ja saimme haalarin riisuttua...

Yritin koko ajan puhua " ymmärrän, että olet vihainen äidille ja saatkin olla, mutta ei saa lyödä. Äidin pitää pitää kiinni, ettet pääse lyömään" , mutta olo on kyllä tuollaisen keskellä todella neuvoton.

Miten te muut toimitte, ja esiintyykö teillä samanlaista suunnatonta raivoa?

t. uusavuton äiti