4-vuotiaan uhmakohtaukset - kamalaa väkivaltaa :-(
Poikamme on aina ollut todella tempperamenttinen ihan vauvasta asti, mutta nyt hänen uhmakohtauksistaa on tullut aivan raivokkaita. Eilen hän suuttui minulle autossa verrattain pienestä asiasta, ja kirkuen potki penkkiä koko matkan (10 min.) kotiin.
Sain hänet kannettua (löi pihalla liinat kiinni) eteiseen asti, jossa hän ensin potki ovea, sitten yritti purra, potkia, lyödä, kunnes pidin häntä holding-otteessa. Naama punaisena rimpuili siinäkin, kunnes sitten edes vähän rauhoittui ja saimme haalarin riisuttua...
Yritin koko ajan puhua " ymmärrän, että olet vihainen äidille ja saatkin olla, mutta ei saa lyödä. Äidin pitää pitää kiinni, ettet pääse lyömään" , mutta olo on kyllä tuollaisen keskellä todella neuvoton.
Miten te muut toimitte, ja esiintyykö teillä samanlaista suunnatonta raivoa?
t. uusavuton äiti
Kommentit (85)
sanoisin, että jos joku antaa pikkulapsen kiukutella hirveästi tunninkin verran, on kyseessä jo vanhemman laiskuus tai välinpitämättömyys. Kyllä tunnissa jo joku ratkaisu pitäisi löytyä raivokohtaukseenkin. Jos sen antaa jatkua rajattomasti, lapsi oppii vaan ettei itse tarvitse yhtään yrittää hillitä itseään kun äiskä pitelee kiinni tai lässyttää tunteen hiljaiseksi...
No, kukin tyylillään.
tukistaminen on AINA lapsen kehitykselle huono asia (kyllä, aina) mutta joskus holding on pakko ottaa käyttöön, jos lapsi on vaarallinen itselleen ja ympäristölleen?
Joistakin mitättömältä tuntuva tukistaminen on aina toisen tahallista satuttamista ja kivun tuottamista, se opettaa, ettei omaan vanhempaan voi luottaa ja hänen suojelevuuteen kaikissa tilanteissa, vaikka juuri oman vanhemman pitäisi tämä turva antaa lapselle. Tukistaminen vaikuttaa aina lapsen turvallisuuden tunteeseen ja minäkuvaan - minulle saa tehdä väkivaltaa, olen siis jotenkin huono.
Se on lapselle aika pelottava tilanne kun ei hallitse tunteitaan. Se on jännä juttu, että toisilla vanhemmilla on niin tiukassa tuo käsitys, että lapsen ainoa päämäärä on päästä vanhempiensa yläpuolelle ja että jokainen tunteenpurkaus on pahansuopaa kiukuttelua. Todellisuudessa usein on kyse ihan vilpittömästä pettymyksestä, pahasta olosta, epävarmuudesta, mustasukkaisuudesta jne. Porautukaa niihin syihin, älkää tyytykö VAIN vaientamaan toimintaa.
Lapsi EI saa pompottaa vanhempiaan, muttei myöskään aikuinen käyttää auktoriteettiaan lapsen pompottamiseen. Unohtakaa valtataistelut.
Ja piste. Ei ole voitu tehdä mitään listaa sallituista kuritusmuodoista.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, etteivät nykyvanhemmat osaa enää kasvattaa lapsiaan. Ei osata pitää rajoja ja siksi nykylapset voivat niin huonosti.
En tiedä mikä käsitys teillä on holdinista mutta eihän sillä ole mitään tekemistä lapsen satuttamisen kanssa! Sama kun väittäisi, että kädestä kiinni pitäminen on pahoinpitelyä.
Ei se kuitenkaan ole ihan sopivaa enää tietyssä iässä, joten parempi opettaa lasta hillitsemään itseään kuin olla opettamatta. Eikä se aina ole ihmiselle pahasta tajuta, ettei ole maailman keskipiste. Enkä mitenkään voi ymmärtää miksei lapselle voi huutaa tai vaikka joskus tukistaakin jos hän ei muuten tajua olevansa vanhempiensa alapuolella. Hirveä turvattomuushan siitä lapselle tulee jos vanhempikaan ei saa häntä kuriin... Enkä muuten mitenkään kannata täydellistä lapsen tunteiden tukahduttamista, mutta pakkohan lastenkin on jossain vaiheessa tajuta ettei rähjääminen ole sopiva keino itseilmaisuun.
olla tunneyhteydessä ja hyväksyä lapsen tunne-elämä ja yrittää auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Lapsen kasvatus ehkä nähdään aika mekanistisena suoritteena.
Vierailija:
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, etteivät nykyvanhemmat osaa enää kasvattaa lapsiaan. Ei osata pitää rajoja ja siksi nykylapset voivat niin huonosti.
Antaisitko minulle neuvoja siitä, miten olisin voinut toimia toisin? Lapsi siis tulistui siitä, että piirustukset olivat jääneet päiväkotiin ja veti siitä kunnon raivarit. Miten olisi pitänyt " pitää rajoja" tässä tilanteessa, jotta iltamme olisi sujunut jouhevammin?!
t. ap
Eiköhän aikuisen ihmisen pitäisi löytää jo muita keinoja itsensä ilmaisuun?
Minusta lapsen pitää tuntea, että häntä arvostetaan ja häntä rakastetaan. Siihen kuuluu olennaisena osana kasvatus ja rajat. Ei meillä ole mitään level yhtä ja kahta perheessä. Nouseeko lapsi sieltä alhaalta korkeammalle tasolle kun täyttää 18?
kaksi lasta ei ole kaikki lapset. se sinun jo pitäisi tietää, mutta kun tyhmä olet.
Lasta voi silti ohjata ja kasvattaa, vaikkei hän olisikaan alapuolella.
Minä jos tuntisin olevani " alla" niin laittaisin aika pirusti vastaan.
Miten kaksi ihmisitä voi tuntea yhteisyyttä, ymmärrystä ja minkäänlaista kohtaamista, jos toinen on aina alisteisessa asemaassa?
Toiminnan rajoittaminen on eri asia kuin se, että toinen on alisteisessa asemassa ikänsä vuoksi.
Totta kai vanhempien kuuluu olla lasten yläpuolella. Vanhemmat määräävät perheessä, ei lapset. Vanhemmat tekevät suuret päätökset, ei lapset. Ei ole ihme, jos ongelmia on, jos lapsia pidetään vain kavereina.
Minusta on vähäjärkisen puhetta väittää, että kaikki lapset tulisi kasvattaa saman kaavan mukaisesti ja että jos omat lapset osaavat hillitä ja hallita itseään, niin MINÄ olen se joka on onnistunut erinomaisesti. Entäs jos sulla vain on sellaiset rauhallisemmat lapset, kun ehkä olet itsekin sellainen? Kaikki eivät ole samanlaisia. Meillä 2-3v. kokeili aikanaan rajojaan tuolla tavoin, mutta nyt ei ole samanlaista uhmaa. Ehkä tämä neljä vee uhma tekee vielä tuloaan, tai sitten tällä kertaa selviäisimme tästä vähemmällä ;) Meillä uhmakohtaukseen tai raivariin on myös auttanut holding, joka tosiaan on ihan psykiatrien että psykologien käyttämä, suositeltava keino lapselle, jolle rauhoittuminen vaikeaa. Tämä kiinni pitäminen on käytössä ollut pari kolme kertaa vain äärimmäisessä tilanteessa, jolloin lapsi on saanut pahan raivarin. Ei suinkaan joka kerta. Nyt rauhallisempi vaihe, ikää 3,5 että sitä neljä vee uhmaa odotellaan ;)
Normaalia käytöstä, älä ota itseesi. Yritä olla aikuinen itse, pidä huolta omasta jaksamisesta ja selkeät rajat. Ne on kuitenkin helpompi asettaa nelivuotiaana, kuin murrosiässä. Te, joiden lapsilla ei ole ollut uhmaa, saatatte joutua samojen asioiden eteen murrosiässä. Jos lapsella ei ole uhmaa kiintymyssuhde ei ole tarpeeksi luja, että lapsi uskaltaa uhmata tai sitten lapsi on liian alistettu, eikä uskalla rakkauden menettämisen pelon puutteessa uhmata. Uhma on normaalia itsenäistymistaistelua!
Toiset sitten kutsuvat uhmaksi jokaista kiukuttelua, mikä sekään mielestäni ei ole ihan oikein. Toiset lapset ovat vähemmän temperamenttisia, minkä vuoksi myös uhma saattaa mennä vähemmällä kiukulla ohitse.
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on vanhemmille tarkoitetut sivut, joista löytyy mm uhmasta paljon ja muustakin. Suosittelen lämpimästi aapeelle!
En siis alkuunkaan ole huolissani lapsen suuttumuksesta tai uhmasta, vaan pidän sitä täysin luonnollisena. Ainoa (lievä) huolenaiheeni on tuo väkivaltaisuus, jonka edessä menen jotenkin lukkoon.
t. ap
kirjoittaja sanonut, että lapsi on kaveri. Vaan että nimenomaan aikuinen määrää. Se on ihan eri asia kuin se, että lapsi on arvoasteikossa alempana. Minusta juuri siinä ajatustavassa ollaan vaarallisilla vesillä.
Viime vuosisadan alkupuolella ja paljon sen jälkeenkin oli tavallista pitää lasta alempiarvoisena kuin aikuista. Lapsia ei siksi kuunneltu eikä heidän kanssaan keskusteltu. Heillä ei ollut samaa arvoa kuin aikuisilla.
Luulin, että nykyään tästä on päästy, mutta ei näköjään. Ehkä ajatustapa kulkee käsi kädessä juuri fyysisen kurittamisen kanssa? Lapsi pistetään ruotuun vaikka väkivallalla.
jotka kyllä tajuavat kunhan niille tarpeeksi lässyttää. En ole mikään kasvatusauktoriteetti, mutta ei pieniltä vielä voi odottaa järkeä ja älyä samalla tavalla kuin aikuisilta. Siksi aikuisen kuuluu tehdä selväksi, että jos lapsi ei pysty itseään hillitsemään, edes aikuinen pystyy. Ja että vastuukin on aikuisella siihen asti kunnes lapsi oppii itse hallitsemaan itseään. Ei auktoriteettiaseman ottaminen tarkoita sitä etteikö lapsen kanssa voisi keskustella, mutta arvoasteikon pitäisi olla selvä: aikuinen määrää ja hallitsee, lapsi ansaitsee käytöksellään enenevässä määrin vastuuta. Ei niin että lapsen annetaan vaan riehua rajattomasti, sillä siitähän se vasta turhautuukin.
No, ehkäpä se päivä nähdään vielä. Lapsia ei tosiaankaan pidetä pieninä aikuisina, eikä heille tarvitsekaan jokaista asiaa lässyttää. Selkeät, määrätietoiset ja yksinkertaiset kiellot riittävät. Lapsi voi silti riehua, katsos kun uhmakohtaukset eivät johdu riittämättömättömästä rajoittamisesta. Meillä on todella selkeät rajat, yksinkertaiset kiellot ja muutaman kerran siitäkin huolimatta lapsi on saanut todella voimakkaan raivarin. Saman olen nähnyt myös ystäväperheiden lapsilla. Sitä uhmakohtausta ei laiteta pois noin vain, jos lapsi saa sellaisen niin se riehuu, eikä siinä silloin puhuminen tai mikään muukaan auta. Kiinnipitäminen on ainoa ja sitten se menee ohi itsestään.
Yleensä rakas lapseni on kohtauksen jälkeen ja kiinni pitäimisen jälkeen kuin pieni enkeli. Sanoo, kiitos äiti, rakastan sinua. Kiittää siis siitä, kun ei tullut hylätyksi yksin pelottavan tunteen kanssa, sai purettua pahaa oloaan. Silti en hyväksy raivoamista, mutta jos se menee tasolle itkupotkuraivari, ei puhe enää siinä vaiheessa mene perille. Ja eikä aina ennen sitäkään ;) Sitten kielletään lisää ja tuloksena voi olla se raivari, pahimmassa tapauksessa. Kielletään silti. Ole hyvä, toivottavasti vinkistä jotain apua ja voimia! ;) t. 88? ;)
Ja lapsihan saa raivokohtauksia siksi, että hän on turhautunut, ei siksi, että hänellä asiat olisi hyvin.
Joten eivätköhän omat lapseni saa näyttää niitä tunteitaan ihan sopivissa mitoissa, kun heidän ei tarvitse raivota.