Miten joku voi elää koko elämänsä yksin

Mä voisin ihan hyvin elää yksin ja uskon, että olisin onnellinenkin niin. Olen naimisissa oleva perheenäiti, mutta nautin aivan hirvittävästi niistä hetkistä jolloin saan olla ihan rauhassa kotonani. Mun äidille taas ainoa oikea tapaa tuntuu olevan parisuhde. Aina kun nähdään, se surkuttelee kun ei sillä mun serkkupojalla ole vieläkään "ketään" ja voi voi kun löytäisi "edes jonkun". Ihan kuin elämän tärkein asia olisi se parisuhteen muodostaminen. Täyttä elämää voi elää ilmankin!

Ennen riitti miehille, että on mies, käy töissä eikä ole liikaa mukiinmenevä. Nykyään hommat on muuttunu siitä ajalta enkä epäile yhtään, vaikka moni jääkin ilman parisuhdetta. Ei se parisuhdekaan näytä tuovan mitään pitkäaikaisempaa iloa. Mun tuttupiirissä suurin osa on yhdessä 1-5 vuotta, jonka jälkeen erotaan. Ehkä 10% on ollut pitemmän aikaa yhdesä ja tehneet lapsia ja yhteinen tulevaisuus tiedossa. m29

Olen ollut avioliitossa 12 vuotta, jossa oli henkistä väkivaltaa, alistamista, itse olin se hyväntahtoisempi. Avioerosta on nyt 7 vuotta ja joka ainoassa suhdeyrityksessä olen ollut jätetty osapuoli. Olen rauhallinen, ystävällinen nainen, 44 v. , enkä se miesten unelma, räväkkä ja pirtsakka nainen. Kaipaan parisuhdetta, mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, etten sitä enää tule saamaan, luonteeni takia ja lihavuuteni takia (psyykenlääkkeet turvottanut). Olen lähestynyt miehiä tosissani n. kerran vuodessa. Kiroan omaa luonnettani ja lihavuutta ja jos minulla ei olisi lapsia, tappaisin itseni. Tasan ei käy nallekarkit. Lapsuuden perhe-elämä oli täynnä isän riehumista, äidin pahoinpitelyjä, koirakin piti viedä piiloon, ettei isä huvikseen hakkaisi sitä. Ehkä ei ole ihme, että luonne on tällainen, terapia on ehkä vähän auttanut. Naama on ihan nätti. Mutta kohti 50 vuotta, elämän ehtoopuolta, kyllä se kuolema sieltä myöhemmin tulee luonnollisesti.

Minun ainakin on mitä ilmeisemmin pakko elää niin, koska kukaan ei yksinkertaisesti tunnu huolivan minua kumppanikseen. Aina saan kuulla syitä siihen, että miksi en kelpaa toiselle ja niitä syitä on esimerkiksi se, että olen liian lyhyt, liian lihava, laihduttuani liian laiha, en ole tarpeeksi hyvän näköinen jne. Yksinkertaisesti minua ei hyväksytä esim. pituuteni takia, koska miehet sanovat, että eivät halua seurustella "kääpiön kanssa", vaikka olisivat itsekin vain vähän yli minun pituuteni 158cm.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen elänyt "yksin" viimeiset 10v, olen nyt 48v,  varmasti olisin elänyt koko ikäni yksin jos minulla ei olisi ollut niin hirveää tarvetta tulla äidiksi. Siis olin naimisissa lähes 20v.

Usein ihmettelen ihmisiä, jotka ovat yhteen kasvaneita puolisonsa kanssa, toisaalta ihailtavaa, mutta minua ajatuskin ahdistasi, vaikka tiedän että osaisin jakaa elämäni ja kotini toisen aikuisen kanssa, en halua.

Sosiaalisesti en ole kyvytön, vaikka osa-aika erakko haluankin olla.

Hellyyttä en erityisesti osaa kaivata, ehkä kerran vuodessa tulee olo että olisipa joku jonka kainaloon käpertyä, mutta luoja mikä vaiva pitäisi nähdä 5min hellyyden kaipuun takia.

Seksi, välillä kaipaa sitä kullia, mutta kun siinä tahtoo tulla jatkona mies, ehkä vielä katkera atm;)

Kirjoitat täsmälleen kuin eräs menetetty ystäväni :-/ Oletkohan hän?

Itselläni ei ole mitään kokemusta parisuhteista, tai edes mistään irtosuhteista. Ja olen jo 25 vuoden ikään ehtinyt mieshenkilö.

Onneksi on kissa kaverina täällä niin ei oo yksinäinen olo.:) Juu mutta kyllä ihan joku ihmissuhde voi olla mulle kans ihan hyvästä jossain vaiheessa.:)

T: 22-vuotias nuori mies/poika

Nykyään ihmettelen miten jollain on energiaa ja aikaa parisuhteelle. Itselläni niin paljon puuhaa, ettei kerkeä naisia oikein edes suhdemielessä edes miettiä. Fleshlight ja nettiporno tuottavat oikeasti parempia ja kokonaisvaltaisempia orgasmeja kuin luomupillu. Joskus käyn parikymppisen timmin prostituoidun luona, jollaista en ilman rahaa saisi koskaan. Sillon tällöin myös pitemmällä seksilomalla. En usko, että tuhlaan aikaani seurusteluun tms. enää ikinä.

Tässähän tämä karaktäärin jalous punnitaan. Yksin se on miehenä eteenpäin mentävä, vailla pillua, vailla naisen kosketusta, koskaan. Tähän ei mitkään henkisesti heikot pystykään.

On se kumma kun miehet nostavat itsensä jalustalle aina aivan kaikesta :D Miten teidän pokka oikein kestää tehdä tuollaista?

Yksin 34v kirjoitti:

Minun ainakin on mitä ilmeisemmin pakko elää niin, koska kukaan ei yksinkertaisesti tunnu huolivan minua kumppanikseen. Aina saan kuulla syitä siihen, että miksi en kelpaa toiselle ja niitä syitä on esimerkiksi se, että olen liian lyhyt, liian lihava, laihduttuani liian laiha, en ole tarpeeksi hyvän näköinen jne. Yksinkertaisesti minua ei hyväksytä esim. pituuteni takia, koska miehet sanovat, että eivät halua seurustella "kääpiön kanssa", vaikka olisivat itsekin vain vähän yli minun pituuteni 158cm.

Lyhyet naiset nimenomaan kiinnostavat useita miehiä. Esim. itseäni. Ylipainoiset eivät, mutta se on oma valinta yleensä.

Olen 40-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut enkä myöskään harrastanut seksiä. Kerran parikymppisenä olen suudellut yhtä miestä, mutta siinäpä se. Olen hyvin ujo, enkä ikinä uskaltaisi tehdä aloitetta. Ja kun kukaan ei ole lähestynyt minua, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksin.

Seksiä en kaipaa koska en sitä ole koskaan kokenut. Sen sijaan läheisyyttä, sitä että olisi joku rinnalla, kyllä kaipaan. Vanhempani elävät vielä, mutta pelkään jo nyt sitä kun heitä ei enää ole. Sen jälkeen olen ihan yksin. Ei ole ketään kehen turvautua. Ystäviä on toki, mutta eivät he korvaa omaa perhettä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 40-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut enkä myöskään harrastanut seksiä. Kerran parikymppisenä olen suudellut yhtä miestä, mutta siinäpä se. Olen hyvin ujo, enkä ikinä uskaltaisi tehdä aloitetta. Ja kun kukaan ei ole lähestynyt minua, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksin.

Seksiä en kaipaa koska en sitä ole koskaan kokenut. Sen sijaan läheisyyttä, sitä että olisi joku rinnalla, kyllä kaipaan. Vanhempani elävät vielä, mutta pelkään jo nyt sitä kun heitä ei enää ole. Sen jälkeen olen ihan yksin. Ei ole ketään kehen turvautua. Ystäviä on toki, mutta eivät he korvaa omaa perhettä. 

Missäs sinuun voisi tutustua?

Vierailija kirjoitti:

ilman minkäänlaista parisuhdetta? Siis vuosikausia ilman hellyyttä, seksiä ja toisen ihmisen läsnäoloa? Miten se on mahdollista? Tarkoitan nyt todellakin sellaista, ettei oikein koskaan ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa, muttei myöskään harrasta hetkellisiä suhteita, vaan tyytyy olemaan yksin?

Mielummin yksin, kuin tyhmän, valittavan, murjottavan akan vieressä!

Vuoden verran olen ollut yksin, ei siis edes kavereita. Ainoat kontaktit ovat kaupan kassat lähinnä, netissä muutama juttelukaveri.

Kaipaan myös parisuhdetta. Sitä, että voisi koskettaa ja tulla kosketetuksi. Myös kaipaus harrastaa seksiä ihmisen kanssa, josta välittää tuo ajoittain haikean mielen.

t. 30v-m

Tässäkin ketjussa kun lukee viestit tulee kirjoittajista selvä malli: yksinäiset naiset vahvoja, monet haluavat ollakin yksin kun taas miehet reppanoita ja ruikuttajia. 

Vierailija kirjoitti:

50-vuotiaana homomiehenä elän edelleen ilman parisuhdetta ja ilman minkäänlaista seksuaalista kokemusta miehen kansa. Olen kiitollinen yhteiskunnan asenteista ja Raamatun tuomitsevuudesta homoutta kohtaan. Minulle ei tuota mitään ongelmaa pysyä edelleenkään kaidalla tiellä. Olen onnellinen yksikseni, minulla on työ, oma asunto, ystäviä ja harrastuksia.

Kiitos tästä kirjoituksesta, mutta minua jäi askarruttamaan, miksi olet kiitollinen Raamatun tuomitsevuudesta? Olisi tosi mielenkiintoista, jos avaisit ajatusmaailmaasi vähän enemmän. 

Olen usein pohtinut, että vanhuksissa on varmasti paljon homoseksuaaleja, jotka eivät ole myöntäneet asiaa edes itselleen. Ja sitten on niitä, jotka periaatteessa myöntävät, mutta kuitenkin haluavat elää kaapissa, torjua sen osan itsestään. Jotenkin kiinnostaa, miksi ihminen päätyy sellaiseen ratkaisuun. Torjuu lahjan, jonka elämä antaa.

Itse olen nelikymppinen seinkkunainen ja olen tosi tyytyväinen näin. Seksiä harrastan kuitenkin satunnaisten kumppanien kanssa silloin tällöin, koska nautin siitä. Seksi on minusta mahtavaa, vaikka en haluakaan parisuhdetta.

En vaan kiinnosta miehiä hirveästi. Kukaan ei halua seurustella mun kanssa, vaan mut nähdään yleisesti kivana kaverina. Ylipäätään musta tuntuu, että miehet, joihin törmään, eivät näe mua naisena, vaan jonain neutrina. Eivät kuitenkaan tunnu ihan tajuavan, että muutkin näkevät mut niin. (Tämä tuli vaan mieleen siitä, että muutama miespuolinen kaveri tietää, että en ole koskaan seurustellut ja että harrastin ekan kerran seksiä 24-vuotiaana. Yllättyivät suuresti ja varsinkin toi jälkimmäinen herätti suurta epäuskoa.)

Toisaalta kun ei ole näin 28-vuotiaana koskaan seurustellut, vaan on aina saanut mennä ja tulla kuten haluaa, en ole ihan varma osaisikohan sitä.

Toisaalta ajatus siitä, että olisi jollekin erityisen tärkeä ja että saisi joltain läheisyyttä on tosi miellyttävä (ja vastaavasti että saisi itse vaalia jotakuta). Lisäksi olisi superhauskaa, että voisi harrastaa seksiä säännöllisesti saman ihmisen kanssa. Oppisi tuntemaan toisen ja voisi kokeilla kaikenlaista. Kuvittelisin, että jos seksihalut ja kiinnostuksen kohteet suunnilleen kohtaavat, seksi on paljon kivempaa parisuhteessa.

Olen myös kallistumassa sille kannalle, että haluaisin lapsia, mutta yksinhuoltajuus tuntuu liian isolta ja uuvuttavalta vastuulta.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin ketjussa kun lukee viestit tulee kirjoittajista selvä malli: yksinäiset naiset vahvoja, monet haluavat ollakin yksin kun taas miehet reppanoita ja ruikuttajia. 

Ilmeisesti mulla on luetunymmärtämisessä vikaa... ainakin jos katselee tän vuoden puolella tulleita viestejä. En lukenut noita vanhoja.

En nyt ajatellut itseäni tappaakaan, vaikka olenkin ruma mies. On tässä elämässä muutakin, kuin parisuhde.