Kun lapsi on perfektionisti

Ei siihen voi vaikuttaa. Tunnen 2 henkilöä (mm. siskoni), jotka ovat perfektionisteja. Hyvin ovat menestyneet elämässään. Älä edes yritä tehdä lapsestasi keskitason tallaajaa (tai alisuorittajaa).

Ap

Ja ongelma oli kun lapsi ei tee ollenkaan jos ei osaa täydellisesti. Juuri siten lapsi tekee itsestään alisuoriutujaa.

Ap

miten sen perfektionistin saisi arvostamaan itseään enemmän. Kun kehuttu ja kannustettu on... Mitä voisi tehdä?

Eskarilainen tyttömme ei yleensä muiden nähden suostu edes yrittämään jos ei ole VARMA että osaa. Ja jos tekee pienenkin virheen, niin haukkuu itseään tyhmäksi.



Ja me olemme yrittäneet ihan hirveästi kannustaa ja kehua (ja oikeasti fiksu tyttö hän onkin) mutta pelkään oikesti, että tästä täydellisyyden vaatimuksesta tulee ongelma viimeistään koulussa.

Meillä myös lapsi on eskarissa. Vaatii täydellisyyttä, eikä tee mitään, jos ei osaa _heti_täydellisesti.



Toistaiseksi opettaja on minusta nähnyt lapsen todellisen osaamisen tason, mutta ei hänkään saa kaivettua sieltä kuoren alta vähän vähemmän ei-perfektionistista yrittämistä esiin.



Aiemmin kokemusta on ollut myös siitä, että lasta luullaan oikeasti tyhmäksi. Että hän ei tee, koska ei osaa.



Ap

Tokaluokkalainen poika on todellinen perfektionisti. Hän on järkevä ja fiksu, mutta jos esim. matikan kokeesta ei tule täysiä pisteitä vaan esim. 28/30 niin hän pitää itseään täysin epäonnistuneena. Hän vaatii itseltään täydellisyyttä ihan kaikessa, piirtäminen, matikka, pelaaminen jne. Todella raskasta katseltavaa miten ankara hän on itseään kohtaa.



Vaatii liikoja ja se tekee hänestä alisuoriutujan, koska jos hän ei heti ymmärrä mitä pitäisi tehdä, hän lyö hanskat tiskiin ja luovuttaa.

Meillä tämä lapsen vaatimus omasta täydellisyydestä näkyy ihan kaikenlaisissa asioissa. Ei alkuun esim mennyt mukaan tyttöjen hyppynaruleikkeihin, koska ei ollut varma että osaa (selkeästi teki mieli kuitenkin). Kun sitten kotona oltiin harjoiteltu hyppiminen meni hommaan mukaan myös eskarin pihalla.



Ja nyt kun muutamat eskarikaverit on jo oppinut lukemaan, niin tyttö haukkuu aina välillä itse itseään tyhmäksi kun ei osaa lukea. Minusta on kuitenkin oppinut hirveästi sillä kuulee oikein esim sen millä kirjaimella sana alkaa, kuulee kuinka monta tavua sanassa on jne.



Miten ihmeessä tuon perfektionistin saa tajuamaan, että hänen ei tarvitsekaan osata ihan kaikkea?

Meidän pikku perfektionistilla täydellisyydentavoittelu on näkynyt etenkin puhumisessa sekä piirtämisessä.



Heti kun poika alkoi puhua (n. 2-vuotiaana), hän vokalisoi täydellisesti ja puhe oli erittäin ymmärrettävää. Mutta jos joskus joutui toistamaan (vaikka kyse oli siitä, ettei joku esim. ollut kuullut) niin poika käpertyi sikiöasentoon lattialle, kasvot maahanpäin ja sanoi, että ei osaa puhua...



Piirtämisen poika aloitti puolestaan vasta nyt 5-vuotiaana. Pääjalkaisia ei piirtänyt ollenkaan, vaan ensimmäinen pojan piirustus oli valmis ihminen, jolla oli kaikki osat sormia ja silmäripsiä myöten, valmiilla taustalla puineen, taloineen ja pikkulintuineen... Poika kertoi itse, että aloitti piirtämään, koska huomasi, että osaa.



Mutta se ratkaisu sitten... Siihen en osaa oikein sanoa mitään. Yritän ottaa kotona mahdollisimman rennosti itse, en aseta itselleni korkeita vaatimuksia minkään suhteen (ja sen huomaa tästä kämpästä ;-) ja kun mokaan jossain (poltan leivonnaiset uunissa tms) niin nauretaan niille yhdessä lasten kanssa. Yritän luoda sellaista ilmapiiriä, että ei tarvitse olla täydellinen, jokainen mokaa ja se ei ole maailmanloppu, jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, ym. Mutta tuottaako se sitten tuloksia, who knows?

ettei epäonnistuminen ole kamalaa, on kehuttu, on kannustettu, on yritetty löytää vahvuuksia, joissa kehua. Ja kannustaa.



Vaan ei auta.



Ap

Lapsi ei vielä osaa kontrolloida itseään. Menee tavallaan äärimmäisyyksiin. Joillakin menee siitä tulee pysyvä luonteenpiirre ja todellinen ongelma, mutta eskari-ikäisellä en vielä näe siinä ongelmaa. Ei auta muu kuin jaksaa kannustaa ja sanoa, että "parhaasi kun teet niin se riittää."

Lukioaikana itkin kun todistuksessa oli yksi 9, muut 10. Kaikissa opinnoissa on olut sama tilanne.



Kaikissa harrastuksissa minun on pitänyt kilpailla ja olen piiskannut itseäni niin, että olen ollut myös paras. Tämä jatkuu aikuisenakin. Lajit vain ovat vaihtuneet.



Sama juttu oli työelämässä. Minun oli pakko ylittää minulle asetetut tavoitteet ja tuloksen piti olla parempi kuin edes odotettiin. Piiskasin itseäni hullun lailla.



Vasta nyt, 40 lähestyessä, osaan pikku hiljaa "rauhoittua". Tämä on minun mielipide. Monet puistelevat edelleen päätään tekemisilleni.



Läheisilleni tämä on ollut aina paljon raskaampaa kuin itselleni.

En kysy loukatakseni, vaan jotta tietäisin, miten lapseeni suhtautua.



Ap

E nole pettymyksistä huolimatta koskaan kokenut olevani epäonnistunut ihminen vaan aina pettymyksen tullen olen päättänyt, että näin ei enää käy.



Anna lapsesi olla perfektionisti, koska luonnetta on vaikea muuttaa. Vahvista hänen itsetuntoaan, koska silloin oppii käymään pettymyksiä terveellä tavalla läpi.



Kyllä, ole onnellinen, olen aina ollut :o)



Terveisin 14

että meillä on lapsi nyt 4 tunnin päivää eskarissa. Mietin mikä olisi paras ratkaisu: Jatkaa niin, että on äidin ja pikkusiskon (4 vee) kanssa sen loppupäivän, menee pikkusiskon ryhmään pikkusiskon kanssa päiväkotiin loppupäiväksi vai eskarikaverien kanssa loppupäiväksi samaan ryhmään. Tässä viime mainitussa on ilmeisesti edelleen aika tehtäväpainoitteinen sisältö, ei niinkään vapaata leikkiä. Siskon ryhmässä olisi vapaata leikkiä ja ulkoilua, mutta lapset 3 - 5 -vuotiaita.



Mitä te valitsisitte?



Ap

mikä sinun itsetuntoasi vahvisti/vahvistaa? Miten olisit toivonut, että sitä vahvistetaan?



Ap

sanottu siinä tilanteessa, että olen itkupilli tms.



Lisäksi vanhempani sanoivat ainakin miljoona kertaa, että aina ei tarvitse olla paras.



Tunsin olevani rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olin.



Sain aina tukea tavoitteilleni ja vaikka ilmoitin tavoittelevani mitä, niin koskaan ei sanottu, että tavoitteeni olisi ollut pähkähullu (useimmiten ovat olleet).



Minun on annettu yrittää ja apua olen saanut.



Mutta mielestäni se, että tuntee olevansa rakastettu myös siinä pettymyksen hetkellä on tärkeintä ja se, että annetaan yritää.



Terv 16

Meillä on myös pikkusisko, joka tuntuu nyt omaksuvan jotenkin sellaisen hällä väliä -tyylin ikään kuin vastapainoksi tälle isonsiskon kaikki tai ei mitään -tyylille.



Tai voihan se tietty olla hänelläkin pelkästään luonnekysymys, mutta silti vähän ihmetyttää. Ja mietityttää, onko se nyt sitten hänen tapansa lyödä lekkeriksi mahdollinen kilpailu- tai vertailutilanne.

Ollaan yritetty korostaa asioiden harjoittelun merkitystä, eli sitä että vain harjoittelemalla oppii. Ja aina sopivan tilaisuuden tullen kerrataan yhdessä, kuinka esim. luistelu oli aluksi tosi vaikeaa, mutta sitten kun vähän harjoiteltiin, osasikin jo paljon enemmän.



Joskus tämä auttaa, joskus ei...