Kun lapsi on perfektionisti

Minusta tuli alisuoriutuja, koska en hyväksynyt itseltäni kuin täydellisyyttä. Ja kun en siihen pystynyt, luovutin.



Ei siinä auta järkipuhe. Kyllä minunkin vanhempani koettivat ohjata minua pois tästä taipumuksesta, mutta turhaan. Vasta nyt yli kolmekymppisenä olen oppinut armahtamaan itseäni ja jopa nauttimaan epätäydellisyyden tuomasta rentoudesta. :)



Omaa lastani kannustan ja koetan perustella hänelle asioita. Ehkä sieltä jää jotain mieleen. Mutta uskokaa pois - ei elämä tämän takia pilalle mene. Ehkä perfektionisti vain kärsii luonteestaan ajoittain taviksia enemmän. ;))

Lapsi ei vielä osaa kontrolloida itseään. Menee tavallaan äärimmäisyyksiin. Joillakin menee siitä tulee pysyvä luonteenpiirre ja todellinen ongelma, mutta eskari-ikäisellä en vielä näe siinä ongelmaa. Ei auta muu kuin jaksaa kannustaa ja sanoa, että "parhaasi kun teet niin se riittää."

mutta pikkuhiljaa lapsi kehittyy kasvaa ja oppii uusille tavoille. Todelliset perfektionistit ovat ihan asia erikseen.

Tiedän mistä puhutte. Lapset ovat nyt 5. ja 7. luokilla.



Ovat aina menestyneet koulussa erinomaisesti. Tekevät läksynsä kehottamatta automaattisesti.



Tänä syksynä huonon numero on ollut 9 joka on kotiin tuotu näin molemmilla. Toinen lapsista haluaa aina matikan ja englannin kokeista 10.



Luonteelle ei voi mitään. Itsekin olin aikoinani se luokan priimus. Lienee osittain geeneissä.



Monet keskustelut on käyty tämän vanhemman lapsen kanssa ettei tarvitse pärjätä, olen jopa toivonut että joskus niitä kaseja tulisi mutta kun ei niin ei. Lapseni on keskimääräistä lahjakkaampia se on päivänselvää. Niin kauan kuin asia ei heitä stressaa niin olkoot hyviä.



Seiskalla opetellaan epäonnistumista, lapsi on musiikkiluokalla ja heidän musan opettaja sanoi että yksi tavoite on että epäonnistuu julkisesti siellä luokkatilanteessa ja huomaa ettei se haittaa.



Mielestäni lapsen kanssa kannattaa puhua siitä että miettii mikä on se pelko ja mitä hänelle tapahtuisi jos homma menee pieleen. Näitä keskusteluja meillä on käyty koulun alkuvaiheessa ja aika-ajoin tarvittaessa muulloinkin. Epäonnistumista voi myös harjoitella kotioloissa että tarkoituksella tehdään joku asia pieleen ja sitten mietitään niitä tuntemuksia mitä se lapsessa aiheuttaa. On tärkeää että oppii vähän nauramaan itselleen ja ei oteta asioita turhan vakavasti.

Tärkeää on keskustella asioista, meillä niistä on ollut suuri apu.



Lisäksi olen aina painottanut sitä etten minä odota hienoja numeroita ja ne huonommatkin on hyväksytään. Keskusteltu on mikä olisi vielä siedettävä tulos ja loppupeleissä on päädytty että 7 on kipuraja mikä olisi vielä nieltävissä.



Väitän että perfektionismi on lahjakkaiden "ongelma". Täytyy nähdä myös ne positiiviset puolet asiasta ja todeta että lapsella on eväitä menestyä elämässään näillä lähtökohdillaan. Pitää löytää joku alue jossa otetaan rennosti ja vähän hälläväliä tyyliin.

sitä voi olla vaikea kytkeä tuosta vain pois. Mielestäni sen jälkeen kun lapsi osaa jo kävellä, häntä ei kannattaisi enää kohdella kuin vauvaa tekemällä voittamisista valtavaa numeroa.



On totta että jotkut lapset ovat synnynnäisesti enemmän perfektionisteja, mutta mitä vanhemmat tekevät sen huomattuaan? Yleensä vain yllyttävät, kun kerran huomaavat onnistumisen olevan lapselle tärkeää. Sitten ihmetellään, kun lapsi on tottunut siihen. Voin kertoa että perfektionismia voi helpottaa, mutta kun siihen on kerran kannustanut (jopa tiedostamatta) niin ei se enää pois lähde. Lohduttavaa on se että kasvaessaan lapsi oppii käsittelemään perfektionismiaan ja hyödyntämään sitä paremmin.

mikä täyttää lapsenkin kriteerit "riittävän hyvästä suorituksesta". Kuten nro 24 kirjoitti, "epäonnistumista" voi harjoitella ja tekemisistä voi löytää iloa ja huumoria vaikkei lopputulos olisi aina tasan tarkkaan se mitä aluksi kuvitteli.

Lautapelit ovat erinomainen tapa. Ja kun pelaatte sellaisia pelejä, joissa voitto on sattumasta (ei taidosta) kiinni, niin lapsi saa näitä pettymyksiä aika ajoin.



Ja muistakaa, ettette liikaa kehu lasten hyviä suorituksia. Vaan ennemminkin pienoisen epäonnistumisen jälkeen kannustatte ja löydätte joitain hyvää niissä epäonnistumisissa.



Tärkeää olisi, että lapsi oppii käsittelemään epäonnistumisen tunteita. Ja saamaan niin hyvän itsetunnon, ettei vaadi itseltään aina täydellistä suorittamista. Oman kokemukseni mukaan perfektionisteilla ei ole aina kovin hyvä itseluottamus, vaan heillä on asenne, että vain olemalla paras on kyllin hyvä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perfektionismi

Musta tuntui ikavalta jos mulle sanottiin vaikka just jostain ysista (erityisesti enkun kokeesta, josta olisi aina pitanyt tulla omasta mielestani kymppi), etta 'tuohan on tosi hyva, mita sina harmittelet'. En tuntenut itseani ja pettymystani otettavan vakavasti. Siis ei tietty etta vanhempien pitaisi sanoe 'voi, voi, kyllapa tulikin huono numero', vaan etta hyvaksyy sen lapsen tunteen, ja kertoo, etta ymmartaa etta olisi halunnut viela paremman. ja kun tunne sitten menee vahan eri, voi vaikka ihan eri tilanteessa puhua siit, etta ysikin on tosi hyva numero, tai ei kukaan osaa kaikkea tms.



Mulla on myos poika joka on ollut tosi pienesta perfektionisti, ja olen^myos yrittanyt just tota mun omille virheille hyvantahtoisesti nauramista, tai kun ollaan varitetty yhdessa, olan valilla varittanyt vahan yli, tms.

on auttanut hieman kun aina kun itse teen jonkun virheen sanoan, että ei haittaa vaikka en osaa kivaa on kuitenkin tehdä ja yrittää. Yritän siis näyttää että myös muut tai siis että kaikki tekevät virheitä ja se on ok.



Samoin kun katsomme telkkaria yritän näyttää hänelle, että katsoppas miten hassusti tuo teki ja se on ihan ok.



Tämä on hieman auttanut, ankara on silti vieläkin itselleen.

Täytyypä kokeilla pelejä. Olen yrittänyt leipoa ja laittaa ruokaa lasten kanssa, koska sekin on sellaista hommaa, jossa ei tarvitse tuottaa täydellistä.



Ap

Ei niitä minusta pystykään täysin muuttamaan, mutta yksi kuulemani neuvo tuntui aika järkevältä (muistaakseni luin sen jostain Jari Sinkkosen kirjasta): Ei pidä liikaa kehua sitä, miten hyvä lapsi on joka asiassa. Tästä saattaa lapselle hyvinkin tulla sellainen väärinkäsitys, että hän kelpaa vain siksi, että on niin hyvä. Paljon enemmän pitää yrittää tuoda lapselle esille sitä, että hän on rakastettu sellaisena kuin hän on, eivätkä epäonnistumiset haittaa.

juuri 3 vuotta täyttänyt. Ei mielestään osaa tehdä riittävän täydellisiä hiekkakakkuja ja on aina harmissaan jos niistä tulee muotopuolia. Ei haluaisi edes yrittää enää.



Kova tsemppaaminen tässä on ja äiti tekee vieressä päättömiä muumikakkuja ja kannustaa... Tästä tulee vielä pitkä tie :)

Meillä on kyllä kehuttu ja kannustettu sen myönnän sillä mielestäni lasta pitää kehua onnistumisistaan.



Itseäni ei aikoinaan kehuttu vaikka toin niitä kymppejä ja ysejä kotiin ja se harmitti, vanhempani eivät pitäneet tärkeänä opintomenestystä.



Voi olla että olen kehunut heitä liikaakin. Hyvä ja menestyvä voi olla kummassakin tapauksessa kehutaanko vai ei.



Annan kyllä negatiivista palautetta jos siihen on aihetta ettei meillä eletä vain keskinäisen kehumisen ilmapiirissä. Joskus lasten riitely pikkuasioista ärsyttää.

Murrosikäisillä on näitä yhteenottoja niin keskenään kuin minunkin kanssa.



Muualla käyttäytyvät unelman tavoin. Kotona saa esittää tunteitaan äärestä laitaan sehän on selvää ja myös toivottavaa.



Vanhemmuus on haastavaa.

joka ei harjoittele



ja tuon wikipedian mukaisesti määriteltynä, hän on ahdistuva ja viivyttelevä pefektionisti.



Kehuista hän pahoittaa mielensä, toruttu ei ole koskaan, pettymysten sietämistä ei tarvitse erikseen harjoitella, koska elämä on yhtä pettymysten sarjaa koko ajan.



Myös minä ajattelen, että lapsella on todella rankkaa ja olen samoin huolissani hänen tulevaisuutensa kulusta. Toivoisin niin, että lapsi voisi olla onnellinen ja levollinen

Jos tämä piirre alkaa häiritä niin ottakaa yhteys kasvatus- ja perheneuvolaan saadaksenne lapsellenne apua.



On mahdollista saada apua ammattilaisilta. Lapseni kävi yli puoli vuotta psykologin vastaanotolla osittain näiden piirteidensä vuoksi.



Kertokaa siellä ensi tapaamisella rehellisesti ongelmat ja tulette saamaan apua. Jos kouluikäinen ahdistuu niin hänen on saatava apua. Aina ei omat keinot riitä.