lapsi lääppii, mua rasittaa. mitä tehdä?

Joku pehmolelu tms. joka on oikein mieluinen ja mukavan pehmeä ja pullea kosketella ja vanuttaa, ja jolle vois antaa vielä nimen tyyliin äitinalle... Vai ootte kyllä varmaan tätäkin kokeilleet. Eikä se oo meilläkään toiminut kunnolla :(



Ymmärrän alkuperäistä, meidän 3 v laittaa mielellään käden äidin paidan alle jos esim. istuu sylissä tai kainalossa. Joskus siihen on itse todella kyllästynyt. Neuvolasta kuitenkin sanoivat, että on tän ikäisellä vielä ihan normaalin rajoissa ja menee ajallaan ohi.



Teillä kun on vielä vauva viemässä sitä äidin " ihoaikaa" niin taakka on varmaan välillä tosi painava. Joskus olisi kiva olla ihan yksin omassa ruumiissaan.

Mun mielestä vaikkakin on pieni lapsi kyseessä niin äiti saa laittaa rajat kuin paljon haluaa kosketuksia, lääppimistä. Ei mun mielestä kenenkää tarttee sietää ja sietää tollasta. Ei se lapsi siitä kärsi jos sanot tiukasti että elä koske, äiti ei nyt halua. Päinvastoin, lapsen on hyvä oppia että jokaisella ihmisellä on oikeus olla rauhassa.

Minä en jaksais tollasta joka päivä ja loputtomiin, laittasin siihen stopin. Hellyttä ja läheisyyttä voi antaa muutenkin!! Kyllä pari vuotias jo ymmärtää sen jos sille sanoo että lopettaa ja en pidä tuosta.



Juttele jonku ammatti ihmisen kanssa! Kuulostaa että tilanne on menny jo liian pahaksi.

Olet liian kauan koittanut sietää ja sietää. JA nyt sulla alkaa mennä yli sietorajan! Hermoilet jo. Elä anna lapsen enää kosketella ollenkaa, ole nyt tiukkana.

ja nyt erityisen tärkeäksi tullut semmoinen tosi iso ja pehmeä nalle, joka pitää aina olla kainalossa mukana nukkumassa. pikkuisen se hiplaaminen on siirtynyt nalleen kohdistuvaksi, toivottavasti kehitys kehittyy vielä enemmän siihen suuntaan!



olemme suunnitelleet että kunhan vauva kasvaa sen verran isommaksi että osaa itse turvallisesti kiivetä sänkyyn ja pois, niin siirrämme lapset lastenhuoneeseen nukkumaan. yksin en halua esikoista laittaa, sehän vasta tylyä olisi, hän yksin ja muu perhe yhdessä. ihan valtava ajatus että saisin edes osan yöstä itselleni :D viime yö meni lähes kokonaan valvoessa kun lapsi unissaan hipelsi ja hipelsi, enkä mä päässyt minnekään pakoon.



ap

Sekään ei ole auttanut... tuntuu, että välillä tekee sen ihan vain ärsyttääkseen. ärsyttävää, kun yrittää illalla vaikka katsoa salkkarit niin joku alkaa pussailla ja hiplata pohjetta tai käsivartta.

Siirtymäobjekstina voisi olla pikkusisko tai veli. tykkää paijata ja silitellä vauvoja todella paljon.



2

mutta se ei usko minua, eikä usko kun otan kiinni ja siirrän kädet tai jalat pois, taikka koko lapsen kauemmas. hän on kaikinpuolin ns. tahtolapsi, ja mä väännän hänen kanssaan niin monesta asiasta päivän mittaan että olen välillä ihan läkähdyksissä. tuntuu helpommalta antaa periksi tässä hiplaamisjutussa :/ koska se ei kuitenkaan ole pahantekoa.



en siis heti ekana ala huutaa lapselle, eikä huutaminen ikinä auta mitään. se on vain mun oma tapa lopulta reagoida siihen kun mun koko iho on täynnä muurahaisia ja mulla ei oo tilaa hengittää vapaasti.



ap

todennäköisesti kyseessä on taas joku vaihe, joka menee ohi ja josta pitäisi vaan yrittää selvitä mahdollisimman hyvin.



Meillä peuhataan paljon yhdessä eli " hyökkään" lapsen kimppuun, kutitan ja retuutan yms. Hän siis nauraa hervottomana.



Itsekin pidän tuosta ja ehkä se meillä jotenkin tyydyttää lapsen läheisyyden tarvetta. (Meillä on siis muutakin läheisyyttä). Mitäs jos kokeilisitte jotain tuollaista, niin ei mene niin intiimin tuntuiseksi?

Ensinnäkin. Ymmärrän hyvin, että tuo ap:n esikoisen käytös on HANKALAA, koska äidin pitää voida hoitaa kuopusta ja tehdä ties mitä sellaista hommaa, jossa tiiviisti läheisyyteen pyrkivä esikoinen on tiellä ja jopa vaarassa.

Mutta en ymmärrä sitä, miksi ap kokee tuon INHOTTAVAKSI. Ja tämä menee minulla yli hilseen:

Vierailija:

mä tasapainoilen siinä rajalla että miten annan lapselle sen läheisyyden mitä hän tarvitsee, ja miten säilytän itselläni osan mun määräämisoikeudesta omaan kehooni.

ap

ap

Itsemääräämisoikeus? Siis kun oma lapsi hakee läheisyyttä? Minusta tuollaisessa tilanteessa ei ole kyse määräysvallasta.

Ap pyrkii antamaan lapselleen läheisyyttä muutoin ja saattaa senkin takia potea syyllisyyttä ja alitajuista huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa lapsensa tuppautumista. Ne puolestaan helposti kärjistävät hänen reaktioitaan.

Jotenkin tuli mieleen, että millainen lapsuus ap:llä itsellään oli. Miten hänen kotonaan suhtauduttiin ihokontaktiin ja läheisyyteen? Ap pyrkii olemaan läheinen äiti, mutta omilla ehdoillaan - lapsen läheisyydenhaku on hänestä " lääppimistä" eli negatiivista ja ei-toivottua. En nyt teeskentele psykologia, mutta kysyn, olisiko kenties mitään järkeä siinä, että ap pyytäisi neuvolasta lähetettä neuvolapsykologille?

Eikä pelkästään siksi, että hän itse kokee nuo tilanteet hankaliksi ja ällöttäviksi (sille tunteelle voi hyvin olla aika legitiimit syyt, aloituksen perusteella on vaikea saada kovin kattavaa kuvaa ongelman laajuudesta). Mutta tulipa mieleen sekin, missä määrin tuollainen monotoninen hyminä ja rutiininomainen liike voi olla lapsella merkki jostakin poikkeavasta. Sellaisesta voisi olla viisasta jutella psykologin kanssa.

Ehkä tosiaan kannattaisi ottaa yhteyttä siihen neuvolapsykologiin.

sellaisia asioita, että niistä kannattaisi jutella asiantuntijan kanssa.

jos kerran toisesta imetät vauvaa.

Luuletko että se tajuaa miks sä huudat.

Varmasti myös vaistoaa sun vastenmielisyyden.



Suosittelen kanssa neuvolapsykologilla käyntiä, niin voisit ehkä saada vähän tietoa mistä on kyse.

haetteko nyt jotain seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuutta (kohdistuen minuun lapsena tai minun lapseeni tai molempiin) takaa? nimittäin sellaisesta ei ole kyse.



ap

Xandris:

Ensinnäkin. Ymmärrän hyvin, että tuo ap:n esikoisen käytös on HANKALAA, koska äidin pitää voida hoitaa kuopusta ja tehdä ties mitä sellaista hommaa, jossa tiiviisti läheisyyteen pyrkivä esikoinen on tiellä ja jopa vaarassa.

Mutta en ymmärrä sitä, miksi ap kokee tuon INHOTTAVAKSI. Ja tämä menee minulla yli hilseen:

Vierailija:

Minä puolestani ymmärrän täysin että ap hermostuu ja lopulta kokee inhoa jatkuvaa lääppimistä kohtaan. Itse olisin hermostunut jo aikaa sitten. Meillä lapset ei ole olleet ikinä liian kovia tunkemaan lähelle. Imetetty on vuoden ikään, kantoliina oli käytössä meilläkin ja vauvana myös perhepeti. Mä kuitenkin tarvitsen oman tilani ja olen alusta saakka sen ilmaissut lapsille.

Halitaan kyllä paljon ja sylitellään, mutta jos se tuntuu liialta niin sanon, että nyt riittää. Nyt tulee kuuma ja haluan olla erillään. samoin jos lapsi haluaa olla erillään niin en paijaa väkisin.

Lapsesi käytös on kiintymyssuhdekäyttäytymistä. Hän on 2 vuotta ja vielä psykolosesti keskeneräinen persoonana. Hän voi kasvaa vain sinun avullasi ja kun olet hänen primäärikiintymysobjektinsa, niin hän hakee susta tankkausta kiintymyssuhdekäyttäytymisellä. Se on viestimistä ja lähestymiskäyttäytymistä.



Tässä on sellainen paradoksi, että mitä enemmän torjut, hyljeksit, sitä enemmän lapsi ripustautuu. Mulla ei ole sulle patenttiratkaisua. Haluan, että ymmärrät, että kieltämällä tuo juttu ei ratkea. Olet kertonut myös, että pyrit antamaan paljon läheisyyttä ja ihoakin, mutta mikään ei riitä ja omat rajasi tulevat vastaan. Näkisin oleellisimpana tässä tilanteessa sen, että sinä hyljeksit ja inhoat ja hän epätoivoisesti yrittää enemmän ja enemmän. Vauvan syntymä on joka tapauksessa kriisi 2 vuotiaalle ja hän mun käsityksen mukaan " imee" sinua kuin vauva " lääppimisen" kautta.



Teillä on nyt häiriö tuossa kiintymyssuhteessa. Ongelmat siinä vaikuttavat vakavasti hänen myöhempään kehitykseen, myös kognitiiviseen ja erityisesti tuleviin parisuhteisiin. Ota siis ongelma vakavasti ja hae apua esim. neuvolapsykologilta tai perheneuvolasta. Jotta saisitte suhteen kuntoon ja sinua kuluttavan käytöksen loppumaan sekä lapsen kehityksen takaisin positiivisille raitelleen, niin te tarvitsette ohjausta vuorovaikutukseen. Tarvitsette rautaisen ammattilaisen apua. Hae sitä, se kannattaa.



Torjumalla et ikinä ratkaise tätä ongelmaa. Et millään rankaisulla, et millään puheella. Et edes millään hyvällä, koska olet itse noin piipussa antamisen suhteen. Hae apua. Minä en patologisoi sinua, näitä voi tapahtua kenelle vaan, hyvät vanhemmat hakevat apua, kun tilanne on solmussa:)



Eli soita apua!

korostan vielä että mua ei rassaa lapsen kosketuksen tyyli vaan sen volyymi. jos lapsi olisi kerran silittänyt mua tissistä niin en olisi tullut tänne asiasta kirjoittamaan. nyt on kyse ihan jatkuvasta lähelle tuppaantumisesta, joka toisinaan hankaloittaa mun hommia ja rajoittaa esim. liikkumista.



esim. jos olen kirjoittamassa pöydän ääressä, niin lapsi tunkeutuu väkisin mun oikean käden alle, ja vetää väkisin mun käsivartta poskeaan vasten (ja hymisee ja hinkkaa naamallaan mun kättä), jolloin mun kirjoitushommat menee ihan poskelleen, parhaassa tapauksessa suttaan vaikka jonkun kortin tms. mitä olin kirjoittamassa.



eikö nää oo ihan persoonakohtaisia eroja, että miten paljon tarvitsee tai kestää kosketusta? mä en ole ikinä tykännyt sellaisesta päällekäyvästä läheisyydestä, esim kainalossa nukkumisesta, kovin tiiviistä halailusta, pitkistä suudelmista tms.



ap

kirjoituksesi kuulostaa minusta oikeaan osuvalta.. haluaisin kuitenkin tietää että oletko oikeasti asiantuntija vai kyökkipsykologi.



olen ajatellut puhua asiasta neuvolassa, ja joskus olen aloittanut, sanonut että me ollaan törmäyskurssilla esikoisen kanssa tms. mutta koska mun lapset on niin onnellisen, ulospäinsuuntautuneen, terveen ja puhtaan näköisiä (ja esikoinen vielä tosi hyvä monessa asiassa, esim. piirtämisessä, liikunnallisesti) niin mua ei oteta vakavissaan. yhdelle mll:n työntekijällekin yritin ruveta puhumaan, niin se vakuutti mulle että lapsesta näkee että silä on asiat oikein hyvin kunnossa, että mulla ei oo syytä huoleen :/



mutta jos mä vaan topakasti sen paremmin pohjustamatta pyydän lähetettä vaikka sinne neuvolapsykologille? onko se oikea osoite?



ap

kuinka meidän lapset on ihania, ja kuinka hauskasti me ollaan yhdessä, ja kuinka kivasti meillä kohdellaan lapsia, ja kuinka fiksu 2v on jne.



ap

Ainakaan huutaa ei tarvitse pienelle 2v lapselle.



Olen kokenut kaiken sen stressaavuuden mitä se oli kun pienempi syntyi. Ja kokenut myös sen masennuksen ja uupumuksen.



Lääppimisestä minusta tuo on ihan normaalia, jos on pitkään imetetty. Mustasukkaisuus, huomiontarve, läheisyydentarve... Ja meillä vaikka ei ole edes pientä vauvaa enää ja pienempi on nyt 2v, hänkin hakee samalla lailla läheisyyttä, enkä sitä ole kieltänyt. Mitä nyt intiimeille alueille ei saa mennä, eikä julkisilla paikoilla tarvi tissejä esiin kaivella. Mutta en tee siitä numeroa, kiinnitän vain huomion toisaalle. Ja meidänkin lapsi on silloin yleensä väsynyt tai päiväkodista hakiessa läheisyydenkipeä kun niin tekee. AP:n tapauksessa lisää huomiota esikoiselle! Ja omaa hermoa lisää! Se on vaikeaa kun on vauvakin, mutta niin se vaan menee.

meillä oli samanlaisia ongelmia, mutta pienemmässä mittakaavassa. Aina oli mietittävä miten vaihdan vaatteet, että lapsi pääse tisseihin kiinni jne. Tykkää kovasti helliä paljasta ihoa jne. Kun lähdet kaupungille tai kylään, niin on mietittävä mitkä vaatteet laittaa päälle, että lapsi ei saa tungettua kättään kaula-aukosta tissiin kiinni jne.



Tiettyyn rajaan asti se on mukavaa ja kiva nyhjätä lapsen kanssa. Mutta sitten tulee tilanteita, jossa ei voi/ei kerkeä/ei halua, että lapsi roikkuu paljaassa ihossa kiinni.



Meilläkin ihan normaali perhe, paljon hellyyttä, haluksia ja pusuja. Lapsen paljaan ihon kaipuu vaan ylittää välillä äidin halun sitä jakaa. Nyt kun lapsi on 4 v, on havaittavissa selvää vähenemistä asiassa. ja onneksi varsinkin tuo tissikaipuu on vähentynyt. Nyt kelpaa välillä hiplata vaikka sääriä.



Etsi itsellesi välillä toinen sänky. Muuta lapsen huoneeseen nukkumaan, että saat (välillä) nukuttua kunnon unia.

Mulle tuommonen lapsen käytös on ihan outoa, en ole törmännyt missään tuommoiseen vaikka olen lasten kanssa työtä tehnyt ja itsellä 5 lasta. Meillä ei myöskään lapsilla ole koskaan ollut mitään hiplaus-riepuja, uniriepuja eikä uninalleja, tuttejakaan ei ole yhtään ostettu. Olen ajatellut että lapsi täytyy hoitamalla hiljentää, ei tutilla.

Älkääkä nyt vetäkö kukaa hernettä nenään, en koe olevani kuitenkaan mikää super hyvä äiti...



Yhen isän olen kuullut kertovan " miten rasittavaa on kun poika iltaisin tuppaa kainaloon ja hivelee poskea." Kun hän siitä kertoi niin ajattelin että tuo olisi kyllä raivostuttavaa kun itse just uneen pääsemässä niin toinen alkaa siveleen.



Kuulostaa siltä että ongelmasta on tullut iso, varmasti hankalaa jos lapsi on jatkuvasti kiinni ihollasi. Ymmärrän että tollanen alkaa pitemmän päälle ahdistamaan. JA olet sitä kuitenkin pitkään jo sietänyt (muistan myös edellisen aloituksesi.)



Sinuna puhuisin jollekki ammatti ihmiselle, neuvolassa, neuvola psykologille. Minusta näin maallikkona tuntuu että tuo ei jollakin tasolla ole normaalia. Jos lapsi heijjaa ja monotomisesti " laulaa" ja samalla hivelee... Saattaa tietysti jossain määrin olla mutta kuulostaa oudolta.



Tämä siis vain näin minun käsitykseni. Paljon olen lapsia nähnyt ja lasten parissa työtä tehnyt, mikään psykologi en ole.

Vierailija:

" Mulle tuommonen lapsen käytös on ihan outoa, en ole törmännyt missään tuommoiseen vaikka olen lasten kanssa työtä tehnyt ja itsellä 5 lasta. Meillä ei myöskään lapsilla ole koskaan ollut mitään hiplaus-riepuja, uniriepuja eikä uninalleja, tuttejakaan ei ole yhtään ostettu. Olen ajatellut että lapsi täytyy hoitamalla hiljentää, ei tutilla.

Älkääkä nyt vetäkö kukaa hernettä nenään, en koe olevani kuitenkaan mikää super hyvä äiti..."

Täällä kanssa yksi, jonka esikoinen hiplaa. On jo 3,5 vuotias ja pienempi on 1,5 v. Kumpikaan lapsista ei ole piitannut tutista, rievuista tai pehmoleluista. Hoitamalla on aina hiljennetty. Silti tuo vanhempi on kova hiplaamaan. Imetin häntä puolitoistavuotiaaksi ja perhepedissä nukuttiin aina 3 vuotiaaksi. Pienempi on edelleen rinnalla. Isompi taas yrittää aina välillä kouria rintojani, mikä on todella häiritsevää ja välillä minuun sattuukin. Kiellän aina, mutta hän vetoaa siihen että hänen kätensä ei tottele häntä. Huumorintajuista?! Lisäksi lääppii muuta paljasta ihoani.

Nyt ovat molemmat samassa lastenhuoneessa ja se onkin ihan hyvä ratkaisu, kun ottaa huomioon, että miten paljon muuten ovat kiinni varsinkin äidissään. Ihme ja kumma sain markkinoitua tuon lastenhuoneessa nukkumisen helposti. Onhan heillä seuraa toisistaan ja ei isompaakaan harmita niin, kun pienempikään ei jäänyt perhepetiin.

Onneksi tuo hiplaaminen on vähentynyt kokoajan viimeisten kahden vuoden aikana. Lapsemme herättävät huomiota aurinkoisilla olemuksillaan. Ovat kiinnostuneita ympäristöstään. Vanhempi viihtyy kerhossa, jossa käy pari kertaa viikossa ilman äitiä ja tulee juttuun toisten lasten kanssa. Olemme kyllä olleet aivan liian yksin miehemme kanssa lastemme kasvatuksessa. Ei ole mummia tai kummia, joka olisi ollut aikuisena lapsillemme. No, kerhotädit sentään ovat olemassa.

-Nipsu-