Välillä tuntuu,ettei jaksais päivääkään...
Jäin reilut kuukausi sitten työelämästä pois ja jo nyt tympii tämä kotona olo:( Odotan kolmatta lasta ja tällä hetkellä päivät kuluu kahden lapsen kanssa kotona. Ysinäisyys tässä kaikessa on kaikkein ikävintä...
Käydään lasten kanssa perhekerhossa,josta ollaan saatu hyvänpäivän tuttuja joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia,jos jossain törmätään.
Ei sen enempää... Kerhossa tuntuu,ettei meidän seura kelpaa kenellekään... Jos istumme lasteni kanssa kahvipöydässä ei meidän seuraan tule kukaan. Joskus olenkin tarkoituksella koittanut hidastelle,että muut jo istuvat ja menemme sitten sellaiseen pöytää missä joku äiti istuu lastensa kanssa,että ois edes joskus seuraa meilläkin.
Ne muutama ystävää,jotka minulla on ovat työelämässä joten tuntuu ,ettei heitäkään viitsisi jatkuvasti vaivata tunkemalla lasten kanssa kylään! Meillepäin he ovat yleensä liian kiireisiä tulemaan...
Tiedän,se on kiireistä , kun kuskaa lapsia hoitoon ja itse käy töissä! Kokemusta on siitä minullakin.
Pari ystävystymisyritystä minulla on netin kautta ollut, mutta ovat sitten kaatuneet elämän muutokseen (töihin meno,vauvan syntymä)
Olenkin vain koittanut hyväksyä tämän kohtalon, että kaikilla muilla kotiäideillä on jo riittävästi ystäviä eikä kukaan enää minua sellaiseksi huoli... mutta välillä ahditaa aivan suunnattomasti...mieskin saattaa olla välillä toisella paikkakunnalla töissä ja käy vain viikonloppuisin kotona!
Kaikki olisi niiiiin paljon mukavampaa,kun olisi joku kotiäiti-ystävä jonka kanssa keskustella vaikka " uhmaiän ihanuudesta" ,mutta meillä mies saa aina niskaansa kaiken arkisen,joka sitten aiheuttaa riitojakin...
Niin mielelläni keittäisin kahvit jos joku meille haluaisi tulla kylään ja lapsetkin saisi leikkikavereita! Auto on valmiina,jos vain pienikin vihje tulisi lähtisin mielelläni... Jos jostain sellaisen ystävän löytäisin olisin ikionnellienen.
Olen ehkä sittenkin vain epätoivottua seuraa...tai sitten vain ylimääräiseksi tarkoitettu... en tiedä.... byäää...
Kiitos,jos joku jaksoi lukea:)
Kommentit (20)
Minä en sitten voi tarjota seuraa, kun emme asu siellä päinkään. :/
Noh, ehkä täällä on ihmisiä sieltäpäin? :)
Heissan,
Ymmarran aivan taysin tunteesi yksinaisyydesta muksujen keskella. Mina olen ollut kotona nyt nelja vuotta ja nuorimmainen syntyy toivottavasti viiden viikon sisaan. Naina neljana vuotena olen loytanyt kaytannossa kaksi ystavaa muutettuani uuteen maahan, vaikka kapasiteettia olisi paljon enemmallekin. Kaikki vain ovat niin kiireisia omissa elamankuvioissaan, ettei sosialiseeraamiselle jaa paljoa aikaa. Joskus menee viikkoja, etten tapaa ketaan perheen ulkopuolella.
Mina olen yrittanyt kayda leikkikerhoissa, ilmoittautunut uimakouluun, kaynyt aiti-lapsikerhossa jne. mutta niista mistaan ei tunnu syntyvan kaverisuhteita; aidit vain tuovat lapset sinne, hyvaa paivaa kirvesvartta ja sitten mennaan kotiin.
Mina vain olen tunnustanut sen tosiasian, etten varmaan kotonaollessani tule saamaan paljonkaan ystavia, mutta toivon sen muuttuvan parempaan jahka menen opiskelemaan tai toihin. Kukas se minua taalta kotoa loytaisi kaverikseen ylipaataan....! Yritan vain tayttaa paivat muuten kivalla tekemisella ja pidan huolen siita, etta saan joka paiva pikkuisen aikaa itselleni - vaikka vain teekupillisen ja hetken kirjaa lukien lasten nukkuessa.
Rankkaa se on, mutta lopussa toivottavasti kiitos seisoo lasten kasvaessa tasapainoisiksi aikuisiksi, jotka saattoivat olla kotihoidossa aikansa.
Me asutaan lähellä Varkautta. Ei siis " ihan" teidän nurkkajuuressa mutta jos autoilla jaksatte niin tänne ovat vieraat aina tervetulleita! Täällä puolivuotias tyttölapsi ja vähän nuorempi koiruus.. :)
Hei
Minä en oke koskaan työssä ollutkaan kun on lapsia ollut mutta samat tunteet olen läpi käynyt kuin sinä. Erinäisten vaiheiden kautta olen itseni saanut " aika Hyväksi" . Olen mielettömästi tankannut itseeni POSITIIVISTA asennetta. Siihen kuuluu mm. se että ainakin tunnen lapseni paremmin ja he eivät koskaan voi sanoa etten ollut läsnä kun olivat pieniä. Olen opettelemalla opetellut etsimään elämästa pienen pieniä, ihania hyviä ,kauniita asioita.
Huomaan nyt kirjoittaessani että vaikken yksinkertainen olekkaan elänäni on positiivisella tavalla yksinkertaista. Olen potänyt huolen siitä että minulla on omaa aikaa ja harrastuksia. Perheen kasvaessa nyt edelleenkin olen oikeastaan onnellinen että minulle on kehittynyt kyky itseni asennekasvatuksen myötä harrastaa sellaisia asioita ettei mun ole pakko aina lähtea kotipihalta edemmäs.
Yksi asia mikä minulle itselleni on erittäin tärkeä on hiljaisuus. Miehelleni se on vaikeaa joskus, (todellisuudessa usein) ymmärtää että kaipaan hiljaisuutta herättyänin.6.00ja oltuani ainakinjonkun lapsista kanssa 21.00 asti. Sillon marssin usein ulos aikaisin aamulla ja erityisesti silloin jos sataa vettä tai on paljon pakkasta koska kukaan muu ei halua mukavuus syistä mennä ulos. Silloin minulla on TILAA hengittää ja kuunnella itseäni.
Toisinaan tulee olo että tarvitsen aikuisia puhe kavereita. Niitä minulla ei ole liikaa, mutta kun en ole lakannut yrittämästä asioilla on ollut taipumus järjestyä.
En tiedä onko kokemuksestani hyötyä kenellekään muulle kuin itselleni, mutta toivon ainakin että ehkä joitain ideoita vaikka pienelle uudelle suunnalle joku saisi.
Jos joku haluaa kirjoitella enemmän voi minulle pistää e-mailiaki koska en usein täällä käy. puolikuu @ kolumbus.fi PS. poista välilyönnit!
Hauskaa tai ainakin lohdullista kuulla, että jollain muullakin on " ylimääräinen" olo. Hyvänpäiväntuttuja olen itsekin saanut jonkin verran, mutta harvassa ovat ne jotka tulisivat kylään tai joiden luona voisin lasten kanssa käydä. Kaikilla muilla tuntuu vain olevan jo riittävästi kotiäitiystäviä. Jos kiinnostaa kirjoitella ja kenties jopa tavatakin, niin minulle voit kirjoitella osoitteeseen cat_1 @ luukku.com (poista välilyönnit)
Hei..minäkään en asu joensuun lähellä,mutta haluaisitko sähköpostitella??=) Ymmärrän hyvin tilanteesi..Minulla kyllä ystäviä,jotka käyvät kylässä,mutta silti yksinäistä kotona kahden lapsen kanssa..
Me asumme Joensuussa. Meillä on kolme lasta, kaksi vanhinta jo koulussa alaluokilla. Olen äitiyslomalla nuorimmaisen kanssa.
Minä mielellään tapaisin muita äitejä, mutta pahat eläinallergiani estävät vierailut naapureiden kanssa, heillä kun on kaikilla kissoja tai koira. Jos teillä ei olisi lemmikkejä, voisitte tulla käymään. Meillä ei ole autoa, joten meidän lähtemisemme on vaikeaa. Laita yhteystietojasi, jos tapaaminen kiinnostaa ja olette eläimettömiä!
Harmi,että olet eläimille allerginen...Meillä on kaksi koiraa! Olen aina ollut hirveän eläinrakas enkä osaa kuvitellakaan ettei meillä olisi jonkunnäköistä nelijalkaista!
Harmi todellakin eläinallergiani. Olen itsekin tosi eläinrakas ja lapsuuteni vietin koirien keskellä. Kaikki ystävänikin olivat koiraihmisiä ja jäin todella ulkopuoliseksi, kun en enää millään voinut oireitteni takia olla koiria lähelläkään. Nykyäänkin kateellisena katselen iltaisin koirien lenkittäjiä, kun yksin itseäni lenkitän...
Toivon, että saamme molemmat vielä " sopivat" kotiäitikaverit!
Joku täällä kirjoitti:
" Rankkaa se on, mutta lopussa toivottavasti kiitos seisoo lasten kasvaessa tasapainoisiksi aikuisiksi, jotka saattoivat olla kotihoidossa aikansa.
[/quote]
"
Niin, minua vaan epäilyttää ja pelottaa se, kasvaako lapsistani tasapainoisia aikuisia, jos kotiäidillä ei mene hyvin, jos äiti ei jaksa? Siksi aikoinaan, kolmen kotona vietetyn vuoden jälkeen, lähdin töihin, ja tein, näin jälkikäteenkin ajateltuna, oikean ratkaisun. Lapsillekin päiväkoti oli parempi vaihtoehto kuin olla huutavan äidin kanssa kotona.
Nyt olen jälleen kotona, kolmas lapsi on parin kuukauden, isommat lapset puoli päivää päiväkodissa. Kuvittelin olevani onnellinen kun saan taas jäädä kotiin, ehdinhän kuitenkin olla töissä välillä muutaman vuoden. Mutta tuntuu että nyt jo olisin valmis töihin... Aika lailla samoista syistä, kuin täällä moni kertoi, eli aikuiskaverit puuttuu! Ainoat aikuiskontaktit päivän aikana on puhelimitse kaveriin toisella puolen Suomea, ja päiväkodin aikuiset, kun haen lapset.
En ole kerhoihmisiä, minulla on ollut ihan samanlaisia kokemuksia niistä, kuten täällä joku kertoikin, eli yleensä niissä aika sisäänpäin lämpiävää sakkia. Jos et etukäteen jotakuta tunne, saat yleensä olla yksin. Ehkä persoonassanikin on syytä, en ole ensimmäisenä tunkemassa suunapäänä tuntemattomien kanssa juttusille.
Toisaalta siis voisi sittenkin kai ajatella että ihan oma vika kun on kotona yksin :) Lohduttavaa kuitenkin, että en ole yksin ajatusteni kanssa, vaan kohtalotovereita näköjään löytyy ympäri Suomen. Mutta jos sattuu että joku Oulun seudulla tuntee olonsa yksinäiseksi ja vierastaa noita MLL:n kerhojen tyyppisiä paikkoja , niin perustetaan oma kerho -Epäsosiaalisten Äitien Suojelu -kerho :)
Voimia arkeen teille kaikille!
TeeKi:
Joku täällä kirjoitti:
" Rankkaa se on, mutta lopussa toivottavasti kiitos seisoo lasten kasvaessa tasapainoisiksi aikuisiksi, jotka saattoivat olla kotihoidossa aikansa.
"
Niin, minua vaan epäilyttää ja pelottaa se, kasvaako lapsistani tasapainoisia aikuisia, jos kotiäidillä ei mene hyvin, jos äiti ei jaksa? Siksi aikoinaan, kolmen kotona vietetyn vuoden jälkeen, lähdin töihin, ja tein, näin jälkikäteenkin ajateltuna, oikean ratkaisun. Lapsillekin päiväkoti oli parempi vaihtoehto kuin olla huutavan äidin kanssa kotona.
Tuota minäkin monesti mietin....
TeeKi:
Joku täällä kirjoitti:
" Rankkaa se on, mutta lopussa toivottavasti kiitos seisoo lasten kasvaessa tasapainoisiksi aikuisiksi, jotka saattoivat olla kotihoidossa aikansa.
"
Niin, minua vaan epäilyttää ja pelottaa se, kasvaako lapsistani tasapainoisia aikuisia, jos kotiäidillä ei mene hyvin, jos äiti ei jaksa? Siksi aikoinaan, kolmen kotona vietetyn vuoden jälkeen, lähdin töihin, ja tein, näin jälkikäteenkin ajateltuna, oikean ratkaisun. Lapsillekin päiväkoti oli parempi vaihtoehto kuin olla huutavan äidin kanssa kotona.
Samat ajatukset täällä.Palasin juuri töihin hoitovapaalta (olin kotona 2v 3kk) ja täytyy sanoa että elämä hymyilee taas!! Tajusin taas,että ei musta ole sittenkään kotiäidiksi vaikka tsemppasin kovasti ja ajattelin että tästä pitää nauttia tämän kolmannen (ja viimeisen) lapsen kanssa.
Kotona pinna oli jatkuvasti kireenä,mikään ei innostanut ja tunsin itseni yksinäiseksi.Poika viihtyy hyvin päiväkodissa ja jaksan touhuta lasten kanssa ihan eri lailla kuin kotona ollessa.Teen 30h/vko joten perheelle jää kivasti aikaa.
Täytyy muistaa kuunnella myös itseään,eikä uhrautua jos oikeasti tuntuu siltä ettei jaksa enää.Parisuhdekin voi paremmin kun kotona ei enää asu nalkuttava akka ;)
Olen ollut kotiäitinä useita vuosia, lapsia meillä on kolme. Nyt syksyllä tosin palasin työelämään takaisin ja kyllä on ihanaa! Ei minusta ainakaan ole " pelkäksi" kotonaolijaksi, ei millään!
Kyllähän lasten kanssa oleminen voisi olla ihanaa jos olisi paremmat puitteet siihen. Kälyni on nyt myös kotona lasten kanssa ja kateellisena kuuntelen kuinka hän kertoo miten paljon tekemistä ja seuraa heillä on päivittän. He kun asuvat pienessä mukavassa kylässä jossa sattumoisin on monta kälyn ystävääkin nyt äitiyslomalla/hoitovapaalla. He käyvät päivittäin vaunulenkeillä, tapaavat leikkipuistossa, käyvät toistensa luona kahvilla yms. Aivan ihanaa jos olisi ollut jotain sellaista!!!
Itse asun paikassa jossa ei muita äitejä edes ole. Pitääaina lähteä autolla pitkiä matkoja että edes jonnekin kerhoon tai puistoon pääsisi.
Tunsin itsen todella yksinäiseksi ollessani hoitovapaalla. Se yksinäisyys ja yksitoikkoisuus oli sitä pahinta kaikessa!!! Itse kun kaipaan jatkuvasti jotain " kunnon tekemistä" että viihtyisin. Muuten masennun.
Kovasti tsemppiä ap. Kerroin nyt vain omista tuntemuksistani, enkä osaa valitettavasti sinua auttaa. Ainut neuvo on, että ota mahdollisimman paljon omaa aikaa niin jaksat olla lasten kanssa yksiksesikin!
No, yrittääs taas...
TODELLA tutulta kuulostaa! Täällä myös yksi yksinäinen äiti, joka on muuttanut niin monta kertaa lasten ollessa pieniä, ettei ehdi tarpeeksi syviä ystävyyssuhteita saamaan, tai sitten se vaikuttaa kun on aina se muualta muuttanut. Paikallisilla on jo omat äitiystävänsä. Silti sinnillä aina noihin perhekahviloihin ja kerhoihin menen, jos se yksi vähän läheisempi äitiystävä tulisi. :)
On kyllä toiminutkin ja nyt kun ollaan todellakin parin vuoden välein muutettu, niin on se yksi-kaksi todella hyvää ystävää tullutkin uudelta paikalta parin vuoden sisään mutta enemmän todellakin noita tuttuja. Mutta: taas muutetaan, tällä kertaa miehen opiskelujen takia, ja nyt entistä kauemmaksi, kotiseudulta jo 400km päähän. Katsotaan miten minun käy siellä, jännittää jo etukäteen, kun vielä kaksi kotiäitivuotta olisi edessä. Sukulaiset jää kauas ja kaikki entiset ystävät (netti ja puhelimet on mutta ei se voita toisen läsnäoloa). Yksinäisyyttä kyllä kammoan, huomaan että se ei tee hyvää, kaipaan valtavasti aikuisseuraa päivisin. Huomaa että ajatukset alkaa suuntautua yhä enemmän työhon ja/tai opiskeluun. Kyllä se vain hyvää tekisi...
Mutta siis Pohjanmaalle ollaan muuttamassa, joten ihan kahvitteluseuraa ei meistä ap:lle ole...
Mutta siis kohtalotovereita kyllä löytyy täältäkin, jos yhtään lohduttaa...:)
Hips!
Tuli mieleeni viimeisestä viestistä, että kannattaa olla varovainen pienten ja nuorten lasten kanssa kun muuttaa, itse olin 7v miehen kanssa joka oli pienenä muuttanut vähän väliä, ikinä juurtumatta mihinkään, saamatta todellisia ystäviä ja tuntematta kuuvansa johonkin ryhmään. Hänen tunteellinen kehityksensä oli jäänyt suoraan sanottuna 4vuotiaan lapsen tasolle.
Ei todellakaan tee hyvää jos lapsi revitään irti ympäristöstään vähän väliä. Siitä saattaa myöhemmin koitua isojakin ongelmia kun lapsi kasvaa aikuiseksi.
Tsemppiä kuitenkin.
HEI!
Miten onko vaavi jo syntynyt ? Miten nyt jakselette? Kysyn vaan mielenkiinnosta koska meillä kolmas lapsi syntyi kk sitten. Uusi paikkakunta eikä kettään tuttuja. Rakastin käydä töissä ja tiesin että taas tämä kotiäitiys vaatii paljon minulta, Ja tämän yksinäisyyden kanssa tämä on jo jotain kauheaa. Minua pelottaa jo että masennun ja joka päivä on taistelua ja itsehillintää. Vielä kun vauva on niin pieni että oman ajan järjestäminen suikussa käynnillekin on vaikeaa, mies nelivuorotyössä. Aikaisemmalla paikkakunnalla minulla oli kaksi sellaista äiti tuttavaa jotka saattoivat vain piipahtaa kahville ja oltiin pihalla yhdessä yms. SE OIKEASTI PELASTI AINA PÄIVÄNI.
Minussa kyllä on myös se vika etten osaa ystävystyä helposti en siis pulppua sosiaalista energiaa. Mutta no aika näyttää miten täältä jos jotain ystäviä joskus löydä.
Heh vielä... viimeviikolla ajattelin piristää itseäni värjäämällä hiukseni ja todennäköisesti imetys aiheutti sen että sain vaaleiden hiusteni tilalle harmaat hiukset ja nyt sitten näytänkin jo kaamealta ja vanhalta.
Kertokaa ihmeessä te pienten lasten äidit jotka osaatte nauttia kotiäitiydestä yksinäisyyden keskellä ?? Miten ??
Onpa toisaalta helpottavaa kuulla, ettei ole aivan yksin maailmassa näiden tunteiden kanssa. Toisaalta harmittaa toisten puolesta, kun ei tätä tilannetta toivoisi kellekkään.
Minäkään en ole helposti ystävystyvää tyyppiä, vaikka mielelläni juttelenkin ihmisten kanssa, jos he tekevät aloitteen. Jos itse yritän tehdä tuttavuutta, keskustelu yleensä tyrehtyy pian. Vanhat tuttavat asuvat kaikki muualla, eikä heitä tapaa kovin usein.
Tämäkin on pienehkö paikkakunta, jossa kaikki tuntevat toisensa vanhastaan, eikä kukaan tunnu kaipaavan uusia tuttuja. Olen toisaalta hyväksynyt asian, mutta silti välillä tuntuu raskaalta. Eniten ehkä harmittaa seurallisen nelivuotiaamme puolesta, kun en ole onnistunut hankkimaan meille kavereita, jotka voisi kutsua kotiin leikkimään.
Kiitos kaikille kommenteista:)
Juu, vauva on nyt 1,5kk ja kutakuinkin " samassa jamassa" ollaan. Perhekerhossa en ole vauvan syntymän jälkeen käynyt kertaakaan, mutta jospahan sitä koittaisi lasten vuoksi siellä alkaa taas käymään, kun vauva tuosta vähän " rytmiytyy" ...
Olen jollain lailla kohtalon hyväksynyt ja olo on sen myötä ehkä " keventynyt"
Tällä hetkellä tuntuu, ettei mitään uusia tuttuja edes jaksa alkaa haalimaan, kun ei se johda kuitenkaan mihinkään...kuulostan varmaan aika negatiiviselta, mutta niin se vaan tahtoo olla:(
Onneksi vauva on ihana ja siltä saa itsellekin ammennettua sitä paljon kaivattua jaksamista:) Jota kyllä kolmen pienen kanssa arjen pyörittämiseen tarvitaan!!
Voimia teillekin kohtalotoverit:)
Asumme Itä-Suomessa , aika lähellä Joensuuta.