Lapsen päiväkerho ahdistaa...

Pian 4-vuotias poikamme aloitti kuukausi sitten seurakunnan päiväkerhon. Kerho kokoontuu kahdesti viikossa. Ekat 4 viikkoa oli kerhoon menemiset taistelua. Kerhon ohjaaja sai kerran jopa kantaa hänet sisälle kerhotilaan (minun suostumuksella tietenkin). Poika kertoi että tulee äitiä ikävä ja siksi ei halua mennä kerhoon. Joka kerta olen hänet kuitenkin sinne jättänyt ja viime viikolla tapahtui sitten ihme, poika vaan mennä sujahti kerhohuoneeseen, huikkasi heipat ja sillä sipuli - sam toistui tänään. Olipa kevyt mieli mennä takaisin kotiin kerhon loppumista odottelemaan. Alusta asti poika on kerhosta iloisena pois tullut ja kertonut että haluaa sinne uudelleen.



Jospa teilläkin ajan mittaan poika tottuu kerhoon ja oppii luottamaan, että kerhon loputtua äiti on taas paikalla.

teillä poika aikaisemmin missään kerhossa tms? Meillä tuo 3-vuotias on nyt ihan ekaa kertaa kerhossa. Muuten on kyllä ollut kotona vieraiden hoidossa ja on sujunut ihan hienosti. Kerho on nyt se mikä mättää.

Oikein ihmettelin kun ei protestoi! Mutta mä olen sitä mieltä, että lapsen ei kuulu päättää, meneekö hän jonnekin tai ei. Kerho on tietysti eri asia, mutta on hyvä oppia sietämään sitäkin että jonnekin mennään ja siellä ollaan. Jos lapsi sillä itkulla saa tahtonsa läpi, se oppii sen sitten ja myöhemmin on sitten hie-man hankalaa opettaa siihen että asiat nyt tapahtuu lapsen tahdosta huolimatta.

ole mitään väliä, jos ei halua menä kerhoon? Minä EN veisi pakolla MISSÄÄN tapauksessa.

En ole toimettomna notkutun, mutta kyllä olen kotona ollut yhden jos toisenkin lapsen kanssa vuosia. Ja aina on ohjelmaa riittänyt. Joku on käynyt kerhossa, jonkun kanssa oltiin muskarissa, jonkun kanssa ei yhtään missään. Lapset eivät ole osanneet kerhoja kaivata. Itse olen suunnitellut olemisemme milloin mitenkin.

Jos on siihen asti saanut päättää kaiken; myös sen mitä harrastaa tai haluaa tehdä, niin tuskin lapsi on tästä oikeudesta valmis luopumaan. Ja silloinhan vasta onkin helppoa opettaa lapsi " uusille tavoille" . Mutta jokainen toimii miten tahtoo eli en käske toimimaan tietyllä tavalla mutta näen työssäni konkreettisesti sen mitä tällaisesta " kasvatuksesta" voi seurata. Joka päivä olen tekemisissä vanhempien kanssa, jotka eivät uskalla tai voi sanoa lapsilleen ei. Ja näitä lapsia ei kaikkia enää voida edes auttaa " normaalikeinoin" , sairaalajaksot ovat tuttuja jopa pienille koululaisille. Huostaanottokaan ei ole epätavallinen tapa hoitaa tilannetta. Monilla vanhemmilla on ihan perusjutut hukassa...



Lapsen kuuluu päättää korkeintaan hänen ikäiselleen sopivista asioista (esim. puetaanko tänään punainen vai pinkki paita). Lapsen ei kuulu päättää asioista, jotka ovat hänelle vielä liian vaativia. Lapsi ei voi päättää haluaako hän käydä kerhossa vai ei, koska kuten ap:n tapauksesta käy ilmi, jo kerhon aikana hänen mielensä ehtii vaihtua. Lapsi ei ajattele asioita pitkällä aika välillä eikä hän tiedä mikä on hänelle parasta. Lapsen mielihalujen noudattaminen on lapselle itselleen tuhoisaa! Esimerkiksi meille tuli neuvolasta lähetteellä perhe, jonka 3v lapsi söi vain jäätelöä. Ja lapsi söi vain jäätelöä, koska lapsi halusi syödä vain jäätelöä...



Lapsi kokee olonsa turvalliseksi, kun hän saa olla lapsi, josta aikuiset pitävät huolta; hän ei arvosta sitä, että aikuiset hyppivät hänen pillinsä mukaan!



t. 35

15 vuotta sitten?



Ap kertoi ettei seuraa löydy, eikä mitään paikkoja ole.



Niin on meilläkin ollut. Täälläpäin ei kotona ole isoja lapsia. Puistoissa on yläikäraja suunnilleen 2 vee, siitä vanhemmat on kaikki päivähoidossa. Jokin muskari kerran viikossa ei kyllä terveen 3,5-vuotiaan ikätoverien tarvetta vielä kata.



Missä sinä olet oikein opiskellut? Avoimessa yliopistossa? Vai kansanvalistusseuran kirjeopistossa?

Olen kyllä samaa mieltä, että tämä on aika suuri asia antaa lapsen päättää. Mutta mielestäni, jos esim äiti on kotona ja tavoite oli vaan järjestää lapselle miellyttävää ohjelmaa, niin kerhon voi lopettaa, jos lapsi ei siellä viihdy. Itselläni on kokemus lapsesta, joka kävi yhdessä kalliissa harrastuksessa, jonka tyhmyyksissäni menin maksamaan ja organisoimaan muun perheen ohjelman niin, että oli hyvin vaikea enää perääntyä. Lapsi kävi siellä vuoden, eikä sinä aikana alkanut nauttimaan olostaan. Olisiko harrastusta / kerhoa pitänyt vaan jatkaa kasvatuksen nimissä? Ei yhdestä tapauksesta seuraa huostaanottoja tai muutakaan traagista. Onneksi lapsen kasvattaminen onneksi niin nuoralla tanssia ole. Tietysti asian ratkaisee se, millaista lapsen mielen mukaan heilumista se muu elämä sitten on.

Minä en koskaan edes maksa kerho- tai harrastusmaksua kuin vasta parin kerran jälkeen, max. kuukauden!



Yksi kerho meiltä on jäänyt kesken, koska minä en tykännyt siitä.

tarvitsematta kerhoja tms. Lapset kehittyvät omaa tahtiaan ja yleisesti ottaen 3-vuotiaat leikkivät vielä rinnakkain. Kerhoja tai suurta aktiviteettien määrää ei tarvita siihen, että lapsesta tulee normaali.

ole 3,5-vuotiaalle tyypillistä. Ja normaali 3,5-vuotias kyllä hyppii seinille täysin ilman lapsiseuraa. Jos ei hypi, kannattaa kyllä vähän jo katsoa peiliin, miten sitä lastaan kohtelee.

jos kuitenkin lähtösi jälkeen kerhopäivä menee hyvin. Eroahdistustahan tuo näyttäisi olevan, joka tietysti on vaikeaa sekä lapselle että äidille. Mutta kyllä tuonikäistä lasta voi jo hyvin totuttaa kerhossaoloon - moni lapsihan on jo pienemmästä iästä asti kokopäivähoidossa, tykkäsi sinne menosta tai ei! Oma eskarilaisemme myös joskus valittaa aamulla ettei halua lähteä kouluun, ja saattaa tirauttaa parit kyyneleetkin eron hetkellä, mutta sekä pojan omien sanojen että opettajien mukaan koulupäivä menee aina hienosti ja kivaa on ollut.

kun täällä palstalla asiasta kyselee ja hänen viestejään lukee. Ilmiselvästi hyvä ja ajattelevainen äiti. Mutta aina ei voi elämää elää lapsen hyvinkin vaihtelevien tunnetilojen mukaan. Joka muuta väittää valehtelee, tai kasvattaa " maailman napa" -lasta, joka oppii omilla tunnetiloillaan manipuloimaan muita ihmisiä.

Eroahdistusta? Se on normaali tunnetila noissa yhteyksissä, koska lapsi tuntee kiintymystä äitiinsä, mutta ei se silti sitä tarkoita, etteikö lapsi viisi minuuttia myöhemmin tuntisi iloa muiden lasten seurasta.

Meidän esikoinen aloitti nyt eskarin. Sanoin heti kärkeen, että tää ei ole enää harrastus, vaan täällä pitää käydä. Niin yksinkertaista se on.



Alle 5-vuotiaalla en ole pitänyt mitään pakkoa harrastuksissa tai kerhoissa. Jos ei ole huvittanut, niin ei sitten ole menty. Ei niitä kertoja kuitenkaan ole kuin ehkä kerran kuussa. Joskus pidettiin ihan ommoo lommoo ja tehtiin jotain kivaa.

Poikakin oli suht saman ikäinen kuin Ap:n oma. Mä en tajua, että miksi snne kerhoon on mentävä, jos lapsi ei kerran tahdo. Ei 3-vuotiasta ole mikään pakko sosiaalistaa ilman äitiä. Itse katsoin tilannetta 1,5 kk (kerho siis kerran viikossa). Sitten päätin, että mikäs pakko tämä on, jos lapsi ei kerran halua. Tänä syksynä otettiin uudestaan ja kaikki on aivan toisin. Poika odotaa kerhopäiviä innolla ja viime viikollakin itkettiin sitä, että äiti ei nuhaisena päästänyt menemään. Itse siis antaisin aikaa ja kävisin perhekerhoissa ja muualla, missä toisia lapsia tapaa.

Eka kerta meni hienosti, toisella kerralla itki sydäntä särkevästi... ja seuraavana... ja seuraavana... jne. Oli tosi paha mieli jättää lapsi huutamaan " äiti, älä jätä!" Tätä kesti reilun kuukauden, noin 10 kerhokertaa. Joka kerta itku loppui lähdettyäni ja reipas tyttö oli vastassa kerhon loputtua. Tuskin olisin huudattanut/pakottanut neitiä ellei kerhotätit olisi suhtautuneet asiaan niin hienosti kannustaen.



Voin myöntää, että käytin lahjontaa. Eväsrasia kerhoeväille, kerhotossut, kerhoreppu :)



Eka kerhokerrasta on reilut puoli vuotta ja kesälomakin ollut välissä. Vähän taas jännitti syksyn eka kerho, kun uusi porukka jne. Mutta kivasti on mennyt, ei itkua tai puhetta ettei viihtyis. Päinvastoin kyselee, milloin pääsee " isojen tyttöjen" kerhoon. Ja ne kaverit! Tuntuu, että tulevat kerta kerran jälkeen tärkeämmiksi.



Tsemppiä kerhoiluun :)

varsinkaan jos ei ole mikään pakko.



t. 30, joka kasvattaa niitä toisia manipuloivia lapsia täällä useampia

Meillä kerhotila ja tätit olivat lapselle " tuttuja" , kun käytiin perhekerhossa reilu vuosi ennen tytön päiväkerhoa. Silti itki viedessä (ei hakiessa).



Totta on, ettei kerhoilu ole pakollista. Meillä " pakottamiseen" on syynä töihinlähtöni, päivähoito on edessä. Toivottavasti se on helpompaa reilun kuukauden kuluttua.



-31-

jos kutsuisit kylään jonkun lapsen sieltä kerhosta, jotta tutustuisi ja ehkä vähän ystävystyisi?

Meillä on kolme ja puolivuotias poika, enkä laittanut häntä kerhoon vielä. Kerkeehän sitä vielä istua piirissä ja lähteä aamuisin.

Mutta koska teillä lapsi on jo aloittanut kerhon en lopettaisi sitä enää. Lapselle tulee helposti tunne, että hän epäonnistui. Jos lopettaisin kerhon, en kertoisi lapselle oikeaa syytä = äiti arvioi väärin lapsen kyvyn.

Pohdi, miksi lapsen pitää olla kerhossa, jos se kerran ei ole hänestä varauksetta miellyttävää? Ei hänen kehityksensä vuoksi tarvitse kerhoon vielä mennä. Olettaen että teillä voidaan hyvin.

Mielestäni tämä on yksi niitä harvoja syitä, joissa voisi käyttää valkoista valhetta, jos lapsen ei tarvitse enää mennä kerhoon. (Jottei hän koe epäonnistumista ja testaa myöhemmin hoitoa ja koulua). Sanoisin vaikka, että olet vielä niin ja niin kauan, kunnes äidin kotityö, jota teen sillä välin kun olet kerhossa tulee tehtyä.

T. Kasvatustieteilijä