miten jaksaa arjessa?
Ongelmahan on tietenkin minä itse, oma jaksamattomuuteni ja väsynyt asenne koko elämään. Olen perfektionisti ja kun en kykene tätä arkeani omien kriteerieni mukaan pyörittämään, koen huonommuutta asiasta.
En tajua miten jotkut teistä jaksaa lasten hoidon lisäksi laittaa ruokaa, sisustaa, leipoa, siivota jopa lemmikkejä (useampia) pitää.
Itsellä jo rutiinit vievät ajan ja voiman, harvoin muuten täällä netissä ehdin olemaan.
Ihmettelen, miten oma äitinikin on jaksanut, leipoa säännöllisesti, on ollut joka vuodenajalle omat verhotkin jne. Itsellä on verhot aina ne samat...joko ei jaksa uusia, ja kun jaksais ei oo rahaa tai ei löydä mieluisia huoh.... vihaan itseäni kun olen niin saamaton. Meillä mieskään ei ole kiinnostunut sisustamaan, alkaa jo nolottamaan, esim. kun ollaan tässä asunnossa asuttu jo kolme vuotta ja seinät ovat yhä paljaat...
ja millä aikaa te siivootte ne kaapit ja laatikot, jos aika on kortilla joka viikkoiseen arkisiivoukseenkin? Itsellä kolme pientä lasta ja mies, joiden jälkiä saa korjata herkiämättä. Kai se pitäs rimaa vaan laskea itselle, se ei vaan ole niin helppoa. :(
Jospa täällä olisi joku joka ymmärtää, mitä tarkoitan.
Kommentit (50)
ei se voi olla kivaa lapsillekaan. minä en ainakaan lähde tuommoiseen. muut lapset laadukkaaseen hoitopaikkaan osapäivähoitoon, vain yksi vauva kerrallaan kotona. jos nyt ei muuta osapäivähoidon aikana ehdikään, niin sen kodinhoidon ja ruuanlaiton, kaupassakäynnit ja lenkin. on sitten loppupäivän lapsilla omistautunut ja ei-niin-stressaantunut äiti kotona.
mulla kotona kaksi pientä, ja kolmas tulossa ens kuussa.. Täällä on nytkin niin karseen näköstä että ottaa päähän, mutku pakko levätäkkin ja kun tämä isoin lapsi eli mies ei tee mitään pistää kyllä v-ituttamaan..
Itsellänikin kolme lasta ja kuulostaa tutulta tuo mitä kirjoitat.
Minulla taustalla oli kyllä monen vuoden myötä vähitellen synytynyt uupumus. Parisuhteessa oli ollut ongelmia, lapset sairastelivat paljon, läheisillä ihmisillä sairautta ja menetin yhden läheisen, eikä ollut mummoja ja kummeja jotka edes joskus olisivat otteneet lapset hoiviinsa tai olisi voinut istua valmiiseen ruokapöytään tms.. Kun tämä kaikki tapahtui vähitellen pitkän ajan kuluessa, mutta aina uuden surun tai kriisin jälkeen alkoi uusi, niin vähitellen huomaamattakin väsyi. Ja välillä ihmetelin itsekin, oli vaikea olla armollinen itseään kohtaan kun ei ollut yhtä ainoaa isoa "kriisiä".
Ja aika perfektionisti olen itsekin ollut, pakko on vain ollut hyväksyä, että nyt eletään rauhallisemmin ja joustetaan tavoitteista, tekivätpä muut miten hyvänsä.
En tiedä sinun tilanteesi taustoja ja varmaan jokaisella on vähän erilainen tilanne tai syyt väsymykseen.
MInulla tilanne korjaantui vuosien myötä, mutta se tarkoitti avioeroa, itselle keskusteluapua (hankin itse ns.kolmannelta sektorilta), ymmärtävien läheisten löytymistä ja nyt olen saanut jopa silloin tällöin kunnalta lapsiperheille tarkoitettua kotiapua (kaikki kateelliset nyt ihmettelemään miten vain lorvailen!).
Tsemppiä toivon arkeesi ja sitä tietysti että löydät sinua ja tilannettasi ymmärtäviä ihmisiä lähellesi!
eivätkä ne vanhemmat lapset.
Jätä lapset tekemättä, jos isä ei osallistu tai et selviä kuin yhdestä.
3, no eiköhän se perusongelma ole pikemminkin se isä, eivätkä ne vanhemmat lapset.
Jätä lapset tekemättä, jos isä ei osallistu tai et selviä kuin yhdestä.
isä meillä syöttää vauvaa joka toinen yö vaikka käykin töissä. isä meillä ulkoiluttaa lapsia iltaisin ja leikittää heitä viikonloppuisin yhtä lailla kuin äiti. isä meillä antaa äipälle vapaa-aikaa aina kun äippä sitä tahtoo :)
ja selviän mainiosti useammasta kuin yhdestä. helpottaakseni arkeani käytän palveluita - lastenhoitopalveluita, siivouspalveluita, ravintolan valmiit ruuat - palveluita.. en vain koe tarvetta tehdä kaikkea vaikeimman kautta. eikä minulla tai lapsillani ole mitään pakottavaa tarvetta olla toistemme seurassa 24/7. pärjäämme mainiosti muutaman tunnin vuorokaudessa myös muiden ihmisten seurassa.
3
Vai lakkasiko mies tekemästä kotitöitä kolmannen raskautesi aikana?
Minusta on täysin naurettavaa vinkua täällä, että mies ei tee mitään ja samaan aikaan pukata hänelle yhä vain lisää lapsia!
Toki isän osallistuminen vaikuttaa. Mutta vaikka isä hoitaisikin lapsia, sekin aika menee itsellä esim. keittiön raivaukseen. Ihmettelen vain näitä omien äitiemme ikäluokan ihmisiä jotka ovat jaksaneet hoitaa koko kodin lapsineen yksin ja vielä passanneet miehensäkin.
Itsellä on vissiin se "teini"mies, joka ulkoiluttaa lapsia, mutta oma-aloitteisesti ei tee mitään muuta kuin omia juttujaan autotalli/tietokone-linjalla. Aina pitää pyytää tai hoputtaa iltaisin, kun kello käy auttamaan/tekemään osan hommista. Hoitaa kyllä meidän taaperoa iltaisin, jos ja kun hoputtaa ettei ne hommat mene puolille öin, kun mies unohtuu nettiin. huoh!
Ja meillä ei ole varaa palkata siivojaa, laittaa muksuja hoitoon tai ostella valmiina ruokia saati käydä ravintoloissa syömässä. Mutta siinä mielessä eräs kirjoittaja oli oikeassa että elän aika tuskaisesti. Ja kai sitä pitäs johonkin terapiaan mennä, tämän oman perfektionistisuuden ja tuskaisuuden kanssa. Haluaisin ilon elämääni takaisin ja hyväksyä sen että kaiken ei tarvitse olla täydellistä.
Toki myönnän että olen kateellinen teille monille äideille, joilla on uudet , hienot juuri teidän tarpeisiiinne suunnitellut talonne, jotka ovat sisustettu maulla ja jaksatte vaihtaa sohvatyynyn väriä puolivuosittain jne.
Mutta kai vain täytyy opetella hyväksymään etten ole sellainen ja joillain on vieläkin huonommin asiat. Hyväksyä oma elämä ja opetella iloitsemaan kaikesta, jotta lapsetkin osaisivat iloita. Mutta valitettavasti arki on yleensä paljon mustempi kuin haluaisin. Tulee sitten omassa pahassa olossaan huudettua lapsillekin :(
Ja tietysti tähän ilottomuuteeni vaikuttaa kaikki kokemani kriisit ja vastoinkäymiset, jotka ovat jo takanapäin, mutta syösseet minut tähän tunneahdinkoon syvemmälle :(
Mutta tsemppiä meille kaikille arjentaistelijoille!
t.ap
hepä eivät ole sitten tehneet mitään muuta. Ja monilla oli myös kotitalousapua saatavilla - mm. kuntien kotipalvelu toimi vielä.
Kyllä se isän panos on ratkaiseva, niin lastenhoidossa kuin kotitöissäkin.
Meillä isä tekee oman osuutensa, eikä minulla ole tehnyt tiukkaakaan hoitaa kahta lasta kotona (toisella krooninen sairaus), pyörittää firmaa, opiskella ja rempata ja sisustaa kotia ja mökkiä.
juuri sinunlaisia touhukkaita ja aikaansaavia ihmisiä kadehdin. Itsestä vain ei ole siihen tai jos joskus saan tarmonpuuskan, voi olla että rahaa ei ole (esim. sisustaa).
ja se on totta, että isän panos kotitöihin on todella merkittävä äidin jaksamisessa.
Mutta olen jo huojentunut etten ole kuitenkaan ainoa tämän ongelmani kanssa vaan on muitakin. Sillä niin monet osaavat näyttää ulospäin vain sen miten hienosti menee ja silloin tulee itselle olo kuin rumalla ankanpoikasella...
t.ap
hyvät ja ehjät kodinkoneet-imurit ym
valmisruokia,pakasteita, helppoja ruokia
,pyykinpesua koneellinen joka ilta ettei tule vuoria
jaksottelu-esim.haravoi pihaajokavkl syksyllä,ettei tule haravoinnistakaan raskasta urakkaa
Nyt eletään ihan toisia aikoja kuin sinun lapsuudessasi.
Kun sanot, että sulla on kolme pientä lasta, niin oletan, että pienin niistä on vielä aika pieni. Pienet lapset valvottavat, niitä on puettava, vaihdettava vaippaa, opetettava perusasioita syömisestä pottailuun. Nuo on rasittavia juttuja. Siiten kun kaikki lapset on isompia ja omatoimisempia, niin on oikeesti paljon helpompaa saada itsekin jotain tehdyksi, kun koko ajan ei tarvi kantaa lasta lonkalla.
Ja sitten palaan tuohon otsikkoon: älä vertaa itseäsi äitiisi. Minä tein sitä. Mietin, että miten ihmeessä minä en saa mitään aikaan, kun oma äitini piti kodin siistinä, kasvatti kasvikset, poimi marjat, säilöi syksyisin, hoiti meidät neljä lasta ja teki vielä osansa ansiotöistäkin. Tätä tuskailin monta vuotta ja ruoskin itseäni saamattomuudestani.
Kunnes sitten aivan yhtäkkiä näin asiat uudessa valossa. Kun minä muistelen äitiä ja hänen tapaansa hoitaa kotia, niin minä muistelen sellaista aikaa, kun olen ollut itse ala-asteella ja vanhemmat lapsista jo yläasteella. Äidillä oli isot lapset, jotka olivat ison osan päivää pois kotoa joka ikinen koulupäivä. Ja sitten minulla itselläni oli vauva ja 2-vuotias, ja minä ihan tosissani kuvittelin, että noin pienten lasten kanssa pitäisi kyetä ja ehtiä kaikkeen samaan kuin äitini isompien lasten kanssa.
Olin siis aivan epäreilu itselleni, kun vertasin omaa pikkulapsielämääni äidin elämään kouluikäisten kanssa. Puhumattakaan siitä, että äidin apuna oli paljon käsiä, kun mummoni ja setänikin asuivat saman katon alla, jotka saattoivat vahtia lapsia, kun äiti kävi hoitamassa kasvimaataan. Ja mummo laittoi aina iltaruuan.
Ja näitä eroja nykyelämään voisi luetella vaikka kuinka paljon. Ajankohtaisista asioista tulee mieleeni pihan haravointi, jota teen aina puoli tuntia kerrallaan ties missä väleissä. Ei meidän äidin nuoruudessa ollut mitään pihan haravointia. Pihalla kasvoi heinä, joka leikattiin viikatteella pari kertaa kesässä. Ei siitä heinikosta mitään lehtiä edes haravoitu.
että ne ovat ajattomia ja kestävät vuodesta toiseen. Jos joku vaihtaa verhot neljä kertaa vuodessa, niin minä ajattelen, että eikö sellainen ihminen osaa päättää mitä haluaa. Ja onko aina tyytymätön verhovalintaansa, ja pyörittelee niitä huonoja valintoja edestakaisin.
Kun valitsee kerralla hyvät ja mieleiset verhot, niin ei niitä tarvi vaihtaa moneen vuoteen. Paitsit tietysti niitä täytyy siivota ja pestä välillä. Mutta sisustukseen pätee se, että kun sen kerran tekee hyvin, niin sitten pääsee jatkossa helpommalla.
oikeestaan ihan hyvin. Suunnittelemalla päivät, järjestyksestä syntyy yllättäen lisäaikaa. Viihtyisyyttä tulee siisteydestä, kotona laitetusta hyvistä perusruuista jne. Lapset sotkee ja leluja ym. tavaraa on hujan hajan. En stressaa sellaisesta, sisustuslehdet antavat väärän kuvan asumisesta, kaikki on siivottu ennen kuvausta ja tavarat piilotettu kaappeihin. Ei näy lehtiä, laskuja, ym päivittäistä rompetta esillä. Keittiöt steriilin siistejä ilman mitään ruuanvalmistukseen viittaavaakaan.
Tyytyväisyyttä lisää kun asettaa tavoitteita, tekee suunnitelmia vaikkapa sisustuksen kohentamisen suhteen ja toteuttaa niitä pikkuhiljaa. Leikkelee lehdistä kuvia sellaisista ratkaisuista mitkä miellyttävät, kuukauden päästä voi olla jo toista mieltä... näin. Arkea jaksaa kun on tyytyväinen omiin asioihin, eikä kyttää ympärilleen ja kateile mitä muilla mahdollisesti on.
Kuulostit kovin tutulta, tunnistin itseni kuvauksestasi. Olin perfektionisti, vaan en ole enää.
Perheeseeni kuuluu yrittäjä-mies ja kaksi lasta. Pyöritän arjen käytäntöjä oikeastaan täysin yksin, mutta toisaalta pidän siitä ja olen naimisiin mennessäni tiennyt millainen mieheni on. Oman lisänsä arjen haasteisiin toi sairastumiseni alkuvuodesta. Nyt elämä on melkolailla palannut uomiinsa, mutta ehkä olen hivenen muuttunut. On ollut pakko.
Ennen sairastumistani tein mitä "kuului" tehdä. Tosin kukaan ei koskaan käskenyt minua leipomaan jouluksi ja pääsiäseksi, somistamaan kotia vuodenaikojen mukaan tai askartelemaan lasteni kanssa. Myöskään viikkosiivousmääräys ei tipahtanut kirjallisena postiluukustani, jostain syystä vain koin että minun täytyy toimia tietyllä tavalla. Olin aina pinna tiukalla ja väsyksissä, kun leivoin, siivosin, siivosin ja voi taivas kuinka paljon SIIVOSIN!
Ei siinä mitään, jos leipominen tai verhojen vaihtelu saati kukkapenkkien laittaminen olisi ollut iloa ja rentoutumistapa, mutta eihän se niin ollut. Kaikissa niissä oli aina pakon pilaamaa iloa ja velvollsuuden varjotumaa.
Lopulta sairastumiseni ja flylady-nettisivuston löytyminen "vapauttivat" minut. Tai ehkä viimein kasvoin aikuiseksi :-) Enää en tee mitään, minkä ei koe aidosti ilahduttavan perhettäni tai itseäni. Joskus leivon lasten kanssa pullaa, mutta en litran taikinaa kerralla. Pesen ikkunat yhden kerrallaan. En kaksi kertaa vuodessa, vaan silloin kuin haluan. Viikkosiivous hoituu nykyään noin tunnissa ja siistiä on silti. Hankkiuduin pikkuhiljaa eroon KAIKESTA sellaisesta tavarasta, mitä en tarvitse saati josta en pidä. Mummolta perittyä pitsiliinaa ei tarvitse säilyttää, mikäli sillä ei ole käyttöä tai jos ei ole pitsi-immeinen.
Teen joka päivä jotain pientä. Pyyhin vaikka pölyt tasoilta, järjestän eteisen naulakon tai vien tavaraa kierrätykseen. Aikaisemmin mainitsemalta nettisivustolta löytyy tietyn kodin alueen tarkemmat siivousohjeet, nekin vie päivässä vain viitisen minuuttia.
Kelpaan itselleni ja perheelleni, se riittää. Rentous aiheuttaa iloa :-)
Helpotti paljon taas tässä pääkopassa. Juu, pienin on vasta 2kk. Ja seuraava n.2v, joka on myös todella vaativassa iässä, kun joka paikkaan ehtii ja täytys just opetella noita taitoja. Ehkä se on vaan oltava armollinen itselle ja ajateltava että ehtii sitä sitten kun lapset ovat isompia. Kiitos hienosta, lohduttavasta kirjoituksestasi. Ja kaikille kiitos kun olette jaksaneet ottaa kantaa.
t.ap, jonka pääkopassa alkaa hiukan jo helpottaa :)
Omaa syytäni on, kun olen aina kaiken hänelle valmiiksi passannut.. Ei se mitään,mutta jos aikuinen mies siivoaisi edes omat jälkensä.. Enkä mä nyt ihan hirveeeeesti vinkunu, yritin vain antaa ap:lle myötätuntoa.. Onko sulla jotain ongelmia?
=)
kaikki ne puutteet ja viat ja laiminlyönnit, joita meidän huushollinpidossamme ja lastenkasvatuksessamme on.
Että ei me tyttäret aina niitä ainoita olla, jotka tekee vertailuja...
Meillä on kolme alle 5v lasta ja tiukkaa tekee arjesta selviytyminen. Ihan vain se, että saan lapsille ruokaa eteen ja puhtaita vaatteita, on työn takana. Ja kun kukaan muu tässä perheessä ei tee elettäkään järjestyksen säilyttämiseksi, vaan päinvastoin, sotkee minkä kerkiää, niin en todellakaan ehdi verhoja vaihtelemaan tai leipomaan. Ruuanlaittokin on tuskaa, kun vauva yleensä huutaa lattialla sen aikaa, kun paniikissa kuorin perunat yms.