Lue keskustelun säännöt.
Kolmen pikkulapsen äitinä en jaksa ylläpitää velvoittavia ihmissuhteita
05.09.2007 |
Lähiomaiset on oikeastaan ainoat keiden kanssa tulee oltua tekemisissä enemmän. He kun auttavat ja ovat myös lasten askareissa mielellään mukana.
Heitä ei tarvitse passata, vaan ovat kuin kotonaan.
He ymmärtävät etten jaksa kaiken aikaa olla 100% läsnä kaikissa keskusteluissa. Toki mielipiteitä vaihdetaan puolin ja toisin ja jutskaillaan. Mutta eivät vaadi samalla tavalla kuin entiset kaverit.
Työkavereihin yhteydenpito on jäänyt pitkien ä-loma+hoitovapaa putkien aikana aika vähiin ja suuri osa heistä on tänä aikana jo vaihtanut työpaikkaakin.
Erään lapsuuden aikaisen kaverin kanssa ollaan lähinnä meilituttavuudessa nykyään. Hänelle ei sovi että tavataan muualla kuin meillä. Ja minä taas en jaksaisi kestitä kotona enää vieraita kun täällä on aina kädet täys töitä ja joku lapsista keskeyttää jutun koko ajan jollain asialla. Tapaisin mieluummin kahvin, leffakäynnin tai muun merkeissä JOSSAIN MUUALLA KUIN TÄÄLLÄ MEILLÄ. Mutta tämä sinkkukaverini haluaa nähdä meidän lapsia kun on elämää ympärillä. EIKÄ suostu tajuamaan että mä näen tätä elämää 24/7. En voi täällä antautua kuuntelemaan hänen tunteja kestävää tilitystään omasta elämästään.
Mulla ei vaan oikein ole hänen kanssaan enää muuta yhteistä kuin lapsuusmuistot. Mitään yhteneväisyyksiä meidän elämissämme ei tällä hetkellä ole.
Ja mikä ihmeellisintä, mulle riittää aviopuoliso ja lähisuku ihan täysin. En jaksa enkä kaipaa ystävyyssuhteita joita ylläpidetään toisten ehdoilla.
Kommentit (23)
Enkä olekaan tuota tuttavuutta ylläpitänyt
t. ap
Vierailija:
Tekis varmaan ihan hyvää kuule joskus elämässään käydä kahvilla ihan ennen sitä avioeroakin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ainakaan ihan nuorenakaan jaksanut velvoittavia ihmissuhteita. Miksi pitää viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka kokee vain velvollisuudeksi, josta ei mitään irti saa. Mulla on sukulaisissa jonkin verran näitä velvollisuusihmisiä, olen karsinut kanssakäymisen heidän kanssaan minimiin.
Samoin minulla ei ole työpaikalla ystäviä, joten en mistään ylikorostuneesta velvollisuudentunteesta edes seurustele heidän kanssaan vapaa-aikanaan. Miksi pitäisi? Työkaverit ovat hyviä kolleegoja, mutta
Ystäviä meidän perheellä on paljon ja heidän kanssa seurustelemme mielellämme. Joko yksittäin tai sitten perheenä. En pidä " velvollisuusystäviä" , joten oikeiden ystävien kanssa oleminen tuntuu elämää rikastuttavalta ja nautittavalta.
Tekis varmaan ihan hyvää kuule joskus elämässään käydä kahvilla ihan ennen sitä avioeroakin...