En meinaa selvitä koiran kuolemasta

Syyllisyydestä ei vaan pääse eroon, vaikka ei enää mitään menetyksellä voi. Satuttaa niin kamalasti

Niinpä, joillekin se on "vaan koira" .

Pakko vielä jatkaa. On todella kurja olo, ja kauhea syyllisyys, miksi, miksi en tajunnut aikaisemmin viedä koiraani eläinlääkärille. Onkohan kellään näin syyllinen olo ja sanomaton suru. Olihan koirani jo aika iäkäs, mutta ehkä vuosi pari olisi vielä mennyt oikealla lääkityksellä. Mielessä pyörii vain ajatus, mitä jos....

.

.

DaMach kirjoitti:

Oma koirani kuoli nyt viikonloppuna. Jouduimme nukuttamaan ikiuneen ns. suorilta jaloilta. Sydän petti yllättäen ja viimeiset päivät oikeastaan vain oli jotain oireita havaittavissa joihin emme tajunneet reagoida. Mitään ei tosin olisi voinut edes tehdä. Kuten aina niin koira oli erittäin rakas minulle ja luopuminen sattuu ihan hirveän kovaa. Surua käsittelen vielä varmasti pitkään, mutta yksi kauhea tunne tuli näitä kirjoituksia lukiessa. Sitä jokaisen koiran kuoleman jälkeen hakee näitä keskusteluja lukiessa lohtua omaan suruunsa. Vuosia kuluu välissä, mutta silti joka kerta samat keskusteluketjut nousevat esiin uuden surun myötä. Tämä ei ole näistä vanhimmasta päästä, mutta neljä vuotta sitten luin tätäkin ketjua kun edellinen koiramme nukkui pois. En ole näihin itse kommentoinut, mutta nyt oli pakko kertoa omat tunteet myös. Tulen varmasti seuraavan koiran poismenon jälkeen taas lukemaan näitä kirjoituksia ja luen myös tämän oman tekstini jos tämä keskutelu on vielä olemassa. Toivottavasti näiden hetkien väliin on mahtunut runsaasti hyviä vuosia...

Ai perhana kun taas sattuu... Toissapäivänä jälleen jouduttiin hyvästelemään yksi perheenjäsen. Aloin taas lukemaan vertaistukena muiden kokemuksia surusta ja muistin tämän jonnekin keskusteluun kirjoittaneeni. Muistin, että toivoin runsaasti hyviä vuosia. Nyt tuli aika kertoa miten kävi. Meillä oli hyviä vuosia vaikka tuolloin se tuntui mahdottomalta. Niin se tuntuu juuri nyt myös. Ei mennyt vuottakaan kun taloon tuli pentu täydentämään laumaamme ja elimme monta onnellista vuotta tässä välissä laumamme kanssa. Oikeasti elimme onnellisia päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Viimeiset ajat annoimme enemmän aikaa lauman vanhimmalle joka oli viimeisiin päiviin asti iloinen ja virkeä. Siksi oli hirveä järkytys toissapäiväinä laskea irti syövän takia. Juuri nyt sydän itkee verta, sielua revitään palasiksi ja tekee mieli huutaa omaa tuskaansa. 

Nyt on aika surra ja itkeä eikä taaskaan näe valoa tulevassa, mutta kai se on taas edessä sekin päivä kun voi hymyillä. Jälleen kerran toivon, että edessä on onnen täyttämiä vuosia vaikka nyt ei siltä tunnu. Mutta kun löysi tämän vanhan oman kommentin niin tuntuu hyvin sekavalta. Lohduttavalta sinällään, että meillä oli onnellisia aikoja paljon, mutta surulliselta, että näin nopeasti ne onnelliset vuodet menivät. Tuntuu kuin vasta eilen olisin tämän kommenttini kirjoittanut.

Jälleen tulen tähän ketjuun palaamaan kun seuraavan aika koittaa. Jälleen toivon, että tähän väliin tulee mahtumaan näitä samanlaisia onnellisia vuosia kuin mitä meillä oli tässä välissä.

Oma koirani kuoli eilen. Oli jo vanha yli 14-vuotias ja alkoi olla huonossa kunnossa. Jalat ei aina kantaneet, nojaili sinne tänne kivuliaan näköisenä, alkoi kiertää kehää..no paljon muutakin. Eläinlääkäri ja toinenkin (kysyin toisenkin mielipiteen) oli sitä mieltä, että eutanasia on ajankohtainen.

Eilen se sitten tapahtui ulkona pihamaalla. Eläinlääkäri teki kotikäynnin. Siinä se rakas koira makasi sitten hengettömänä. Olisin mielellään hetken ollut ruumiin äärellä ennen hautausta, mutta oli pakko lähteä viemään lapsi nukkumaan. Sen takia olisi ollut hyvä olla siinä, että todella olisin tajunnut rakkaan koirani kuolleeksi. Kannoin raasun hautaan ja hautasin. Uskomattoman raskasta henkisesti..kyllä siinä itkinkin.

Tänään maalasin koiran nimen kiveen ja asettelin kauniisti haudalle. Istutin kukan siihen ja laitoin kynttilän. Ikkunasta katson kun liekki lepattaa. Siellä se koirani on maan mullassa. No onneksi kuori vain, sielu on jo muualla 😢💔

Koirien ystävä kirjoitti:

Oma koirani kuoli eilen. Oli jo vanha yli 14-vuotias ja alkoi olla huonossa kunnossa. Jalat ei aina kantaneet, nojaili sinne tänne kivuliaan näköisenä, alkoi kiertää kehää..no paljon muutakin. Eläinlääkäri ja toinenkin (kysyin toisenkin mielipiteen) oli sitä mieltä, että eutanasia on ajankohtainen.

Eilen se sitten tapahtui ulkona pihamaalla. Eläinlääkäri teki kotikäynnin. Siinä se rakas koira makasi sitten hengettömänä. Olisin mielellään hetken ollut ruumiin äärellä ennen hautausta, mutta oli pakko lähteä viemään lapsi nukkumaan. Sen takia olisi ollut hyvä olla siinä, että todella olisin tajunnut rakkaan koirani kuolleeksi. Kannoin raasun hautaan ja hautasin. Uskomattoman raskasta henkisesti..kyllä siinä itkinkin.

Tänään maalasin koiran nimen kiveen ja asettelin kauniisti haudalle. Istutin kukan siihen ja laitoin kynttilän. Ikkunasta katson kun liekki lepattaa. Siellä se koirani on maan mullassa. No onneksi kuori vain, sielu on jo muualla 😢💔

Haleja sinne 💕

Vierailija kirjoitti:

Pakko vielä jatkaa. On todella kurja olo, ja kauhea syyllisyys, miksi, miksi en tajunnut aikaisemmin viedä koiraani eläinlääkärille. Onkohan kellään näin syyllinen olo ja sanomaton suru. Olihan koirani jo aika iäkäs, mutta ehkä vuosi pari olisi vielä mennyt oikealla lääkityksellä. Mielessä pyörii vain ajatus, mitä jos....

.

.

Mun vanhalle koiralle tuli aivokasvain. Sai kohtauksia ym, viimeiseen meinasi kuolla ilman diapamia. Viimeinen yö, seisoi nurkassa ja heijastin, ei ilmeisesti nähnyt, tuli silitettåväksi, vapisi. Pitkään oli huono omatunto, miksen tajunnut lopettaa, mutta 20 v sitten ell uskotteli saattaa olla epilepsia.

Kaikkea ei voi osata tai tietää. Edelleen monta kertaa viikossa muistelen miten hauska ansa oli.

Se tuska menee ohitse. Itke jos tuntuu siltä, se oli sulle tärkeä olento.

Voi ei hirveää eläin kuolee en pääse yli

wöö

Jo pelkästään se, että luin tarinasi sai kyyneleet vierimään poskia pitkin.

Emännällä on kisu joka on ollut hänellä 10 vuotta.

Vaikka kisu ei ole mun, niin olen älyttömästi kisuun ihastunut.

Nyt tuntuu siltä, että kun kisusta aika jättää, niin en kestä sitä.

Pelkkä ajatus, että jonain päivänä kisua ei enää ole, on niin kauhea ja hirvittävä että ei voi sanoin kuvata.

Tuntuu ettei jaksa elää itse kun kisu kuolee.

M41.

1

Up.

Koirani kuoli jo 20 vuotta sitten, enkä ole pystynyt ottamaan uutta koiraa sen jälkeen. 

En halua enää kokea sitä valtavaa surua. 

Tsemppiä ap <3

Veljeni koira kuoli sairauden uuvuttamana jokunen päivä sitten. Tiesin jo vuosia etukäteen, että se tulisi olemaan veljelleni kova paikka. Koira oli jo iäkäs.

En ollut nähnyt veljeäni varmaan kahteen kuukauteen, mutta kun hän laittoi viestin, että koira on nukahtanut ikiuneen, tiesin heti, että lähtisin ajaa veljeni luo.

Surullinen näky odotti veljen omakotitalon pihalla. Kaunis kesäilta, iso autio nurmikkopiha, koiran viltti keskellä nurmikkoa, kuollut koira viltin päällä ja veli koiran vieressä sikiöasennossa halaamassa kuollutta koiraa. Siinä itkettiin varmaan kaksi tuntia yhtä kyytiä ja veljeni oli totaalisen poissa tolaltaan. Silitettiin molemmat koiraa ja oltiin hiljaa vain. Veljeni jutteli koko 2h kuolleelle koiralleen, ja sanoi, ettei usko tätä ja ei ikinä selviä tästä. Pyysi anteeksi kaikkea, jos olikin jotain väärää tehnyt ja syytti itseään, että koira kuoli, vaikka kyllähän kuolema oli odotettavissa.

Haudattiin koira samana iltana ja kolmas sisaruksemme tuli myös hautaamaan koiran ja olemaan tukena veljellemme. Veljeni silitti koiraa viimeiseen hiekkaan asti, mitä koirasta näkyi, ennenkuin hiekka sen peitti.

Veli ei ole pystynyt mennä kotiin lainkaan koiran kuoleman jälkeen. En tiedä, miten selviää. Aikaa tulee ottamaan. Haluan, että hän saa puhua koirasta niin paljon kuin haluaa. Suru ei häviä koskaan, se kulkee mukana ja haluan olla siinä tukena.

Haluan sanoa...

Sinulle, joka ilkut ja vähättelet toisen tuskaa: eivät sanasi ainakaan minuun syvästi eläinrakkaaseen osu, toivottavasti eivät kehenkään muuhunkaan. Tunnen vain sääliä sinua kylmää ihmistä kohtaan. Tunteisiin ei tarvita toisten lupaa. 

Sinulle, joka podet syyllisyyttä, veinkö lemmikin lopetettavaksi liian myöhään tai aikaisin, annoinko tarpeeksi huomiota jne.: meillä ihmisillä on tarve hallita kaikkea, mutta elämä ei ole täydellistä ja maailma on kaoottinen paikka, jossa koitamme vain pärjätä. Välillä päätöksiä joutuu tekemään nopeasti tai ilman varmuutta siitä, mikä on parasta. Joskus olosuhteet (väsymys, kiire, omat vaivat) johtavat siihen, ettei rakasta lemmikkiään voi huomioida niin hyvin kuin toivoisi. Ajattelen, että lopulta tärkeintä on rakkaus. Lemmikkisi tietää, että rakastit sitä ja rakastat ikuisesti, sillä on merkitystä, ei yksittäisillä joskus huonoillakin hetkillä. Sinä syyllisyyttä poteva, jos vain voisin, haluaisin vapauttaa sinut taakastasi. Kiitän sinua siitä, että olet rakastanut lemmikkiäsi, sillä rakkautta ei maailmassa todella ole liikaa. 

Sinulle, jonka sydän on pakahtua surusta: kipu ja kaipuu kertovat rakkaudesta. Sinulla on kyky tuntea, kyky rakastaa, olet ihminen, kaunis ja hyvä. Kiitos, että olet tuonut rakkautta ja huolenpitoa maailmaan. Kuten tästä ketjustakin voi lukea, moni tuntee samoin, et ole surussasi yksin. Pidetään toisistamme huolta.

Up

Minun jo iäkäs koirani lähti viimeiselle matkalleen eilen ja tämä tuska ja suru on kyllä hirveää. En pystynyt tuomaan hihnaa autosta pois.

Nyt kotona ei ole vastassa enää iloinen hännänheiluttaja, ruokakuppien paikka on tyhjä, aamuisin ei kuulu tassujen rapina joka herätti ja niin moni asia nostaa hyviä muistoja pintaan.

Kyllähän kaikesta selviää mutta tästä yli pääseminen tulee viemään kauan.

Samoin täällä. Suru suuri. Et ole surusi kanssa yksin.

Jouduin lopettamaan rakkaan vanhan koirani, joka kulki mukana pitkän matkan läpi elämäni, monien vaikeiden aikojen läpi. 

Raskaaksi asian tekee se, että todennäköisesti tein hoitovirheen ja virhearvion hänen hoidoissaan. Unohdin tärkeän tukilääkityksen, jota annoin kaiken varalta aikaisemman haimatulehduksen takia, hänen veriarvot olivat ok ja jotenkin oletin, että on kunnossa. Lääkettä ei oltu määrätty lääkärin tutkimusten perusteella.

Toisen virheen tein, että vein hänet 'paremmalle' lääkärille kivunhoitoon, etsin parempaa ja turvallisempaa lääkitystä. Se oli virhe. Uusi lääke ei toiminut, parissa kuukaudessa teki koiran väsyneeksi ja lihaskato paheni. Ontui enemmän, takapää heikkeni. Vein samalle asemalle, toiselle lääkärille lääkkeiden vaihtoa varten, väitti koiran elimistön olevan lopussa, kun ei kestä lääkitystä, oli kuulemma pelkkä luuta ja nahkaa, ei toivu enää. Kivut oli kuulemma hänen mukaansa koiralla hirvittävät, sinä aamuna en antanut väsyttävää lääkitystä, jonka annos oli määrätty aivan liian korkeaksi. Tuntuu, että eläinlääkäri oli tehnyt päätöksen jo ennen vastaanotolle saapumista. 

Tutkimuksia ei tehty, sekin harmittaa, väsymykseltäni en osannut edes vaatia.

Vasta poismenon jälkeen havahduin tekemiini virheisiin. On ollut niin raskasta kaikilla elämän osa-alueilla, että olen ollut aivan lopussa, tuli virheitä ja vääriä oletuksia hoidossa. Uudelta 'paremmalta' eläinlääkäriltä ei tullut tukea hoitoihin, huonot neuvot jne. Valitsin eläinlääkärit, jotka vihaavat vanhoja koiria.

Vaivoja oli, jotkut päivät parempia. Pötkötteli suurimman osan päivästä, mutta iltaisin kävi aina toivottamassa hyvää yötä, jos en itse käynyt sitä tekemässä.

Nyt on hirvittävä ikävä, en tiedä miten tästä selviää ja pääsee eteenpäin.

Raskasta huomata miten paljon tein virheitä hänen kanssaan.

En pysty antamaan tätä anteeksi.

Päätin, että meidät haudataan sitten joskus yhdessä.

Hyvä aloittaja:

Voin samaistua täysin.Minulla on samankaltaisia kokemuksia.Itse menetin kaksi lemmikkiä lähes peräkkäin.Siitä on jo useampi kuukausi aikaa.Enää en itke päivittäin mutta silti suren.Ikävöin heitä joka ikinen päivä.

Minulla on myös itsesyytöksiä.Että olisin voinut viettää heidän kanssa vieläkin enemmän aikaa kuin mitä vietin.Yritin kuitenkin aina parhaani.En silti osannut ihan aina olla heille se paras mahdollinen mikä minun olisi pitänyt olla.

En ihan aina osannut olla heille kiltti.Nyt omalla tavallani korvaan sitä heille pitämällä hyvää huolta heidän viimeisistä leposijoistaan. Pidän niitä parhaani mukaan siistinä ja kauniina.Hoidan kukat ja vien kynttilät.

Meille lemmikin omistajille he ovat enemmän kuin lemmikkejä.He ovat ystäviä ja perheenjäseniä.Iso osa elämää.Etenkin toinen lemmikki oli minulle kuin oma lapsi.Ja tulee olemaan.

En usko että siitä selviää koskaan täysin.Tai oikeastaan tiedän sen.Uskon siihen että kun näen perhosen tai pikkulinnun ovat he siinä.Muista että he eivät koskaan ole täysin poissa.He kulkevat aina mukana suojelusenkeleinä pitäen meistä huolta.He säilyvät muistoissa ja sydämessä.Vaikka heitä ei voi nähdä ovat he silti aina olemassa.

Toivotan sinulle koko sydämestäni voimia ja sysämellisin osanotto suureen suruun.

Vierailija kirjoitti:

Jo pelkästään se, että luin tarinasi sai kyyneleet vierimään poskia pitkin.

Emännällä on kisu joka on ollut hänellä 10 vuotta.

Vaikka kisu ei ole mun, niin olen älyttömästi kisuun ihastunut.

Nyt tuntuu siltä, että kun kisusta aika jättää, niin en kestä sitä.

Pelkkä ajatus, että jonain päivänä kisua ei enää ole, on niin kauhea ja hirvittävä että ei voi sanoin kuvata.

Tuntuu ettei jaksa elää itse kun kisu kuolee.

M41.

1

Kissat ovat pitkäikäisiä. Hän voi hyvin elää terveenä vielä toiset 10 vuotta.

Koirat elävät paljon lyhyemmän elämän, eivätkä siten jätä perheejäsenenä niin suurta aukkoa.