Minun on vaikea ymmärtää masennusta. Miltä tuntuu, kun on masentunut, mikä on päällimmäinen olotila?

Toinen kysymys: miten kuvailisitte ajatteluanne? Onko se turtunutta, hidastunutta, kehää kiertävää vai jotain muuta? Minulla ahdistuksesta kärsivänä ajattelu lähtee herkästi kiertämään kehää ja on liiankin vilkasta. Mieleen tulvahtelee kaikenlaisia kauhuskenaarioita elämästä, ja sitten ahdistun ja alan kelata lisää, ja pahimmillaan menen jo paniikkiin. En pääse ahdistavista ajatuksista eroon, ellen tietoisesti ala tehdä jotain ihan muuta eli aktivoidu. Onko masentuneilla ajattelu yhtään tällaista, vai pikemmin turtunutta? ap

eli kuten kuvailet tuossa. ihan älyttömiä pelkoja.. mulla esim. alkoi kesken autolla-ajon pelottaa mitä käy jos suistun ojaan tai törmään puuhun tms... tai pelkäsin jokaista puhelin soittoa että sieltä soittaa mies ja kertoo lasten kuolleen.. ja sitten vatvoin sitä miten siitä selviäisin.

ja siis aivan tyhjästä! :(

Päällimmäisiä olotiloja oli itsellä mm. se, että mitään ei enää tuntenut, kaikki oli yhtä sumuista harmaata massaa ja näin jälkeenpäin ajateltuna niistä pahimmista ajoista en edes juurikaan muista mitään. Ja se, että mitään ei pystynyt tekemään...siis _ei mitään_, jopa sängystä nousu oli ylivoimaisen vaikeaa pahimpina päivinä. Eli myös apua oli suht hankala saada, jonkun kerran yritin, mutta neuvona oli se, että nuku kunnon yöunet, niin kyllä se siitä, kun muuten tunnut olevan ihan kunnossa...



No, useampi vuosi siihen meni, mutta päästiinpähän sieltä kuopasta lopulta kiipeämään ylös ja nyt elämä on taas normaalia. :)

Mulla on depressio.

Innostun kyllä asioista ja päivät pitkät kotona ajattelenkin mikä kaikki olisi kivaa ja mielialaa nostavaa aktiviteettia.

Ryven kuitenkin itsesäälissä. En tunne enää itseäni kauniiksi. Ulos olisi kiva lähteä ja välillä lähdenkin mutta siellä ajatteln että ihmiset tuijottavat että olen lihava ja miettivät miksen hiuksia ole nätimmin laittanut yms hullua. Niin kuin niillä ei muuta arvosteltavaa muka olisi. Silti nämä ajatukset vaivaavat minua todella paljon. Enkä ole ylipainoinen mutta pelkään että ihmiset arvostelevat jos vaikka lyhyet sortsit että kylläpä tolla akalla on kauheet selluliitit.

Sitten tuntuu siltä että ystävät eivät kehtaa sanoa että olen tosi raskasta seuraa. Pohdin että tuntuuko heistä että puhun aina vaan itsestäni jne.

Itsetunto on siis aivan nollissa. Olen sairaslomalla ollut tämän vuoksi jo pidempään.

Ainut paikka missä on hyvä olla eikä nämä ajatukset piinaa mua niin pahasti on koti. Miehen ja lasten kanssa on hyvä olla. Olen eristäytynyt muusta maailmasta aikalailla.

Lapsia on hankala viedä harrastuksiin kun tuntuu että kaikki ajattelvat pahaa musta vaikka eivät tuntisi mua. Sama kauppareissuilla.

Ystävien juhlissa ajattelen että kutsuikohan vaan velvollisuudentunnosta paikalle ja harmittaako kaikkia että tulin sinne. Sitten alkaa itkettämään ja haluan turvaan kotiin.



Päällimmäinen olotila kotona on ihan hyvä ja iloinen. Kotona ja pihassa jaksan touhuta ihan normaalisti kaikenlaista. Leikitän lapsia, leivotaan, tehdään pihatöitä. Kotoa lähteminen on se mikä pistää sekaisin. En myöskään pysty oikein puhelimessa hoitamaan mitään virasto asioita tai laskujen maksua koneella. Mies hoitaa kaikki pakolliset asiat. Maksaa laskut, käy ruokakaupassa , jne.



Aikaisemmin olen ollut todella sosiaalinen, kävin paljon ulkona, olin tyytyväinen omaan vartalooni ja muutenkin itseeni. Sain aika paljon huomiota miehiltä ja järjellä tiedä olevani ihan kaunis nainen. Sitten vaan yhtäkkiä romahdin. En itsekkään tiedä mitä oikein tapahtui.

Toinen kysymys: miten kuvailisitte ajatteluanne? Onko se turtunutta, hidastunutta, kehää kiertävää vai jotain muuta?

ap

Välillä mieleen nousi tosi erikoisia mielikuvia esim. itsensä silpomisesta ja hukuttautumisesta tai lähes psykoottisia ajatuksia siitä, että oman ihon alla elää jokin olento (ja mulla ei koskaan diagnosoitu psykoottista masennusta).

Masennuksessa ja ahdistuksessa on paljon samaa mutta myös jotain ratkaisevan erilaatuista. Yksi tuttu psykologi sanoi (kai ihan yksityisajatteluna) että masennus ja ahdistus sulkevat pois toisensa, mutta kyllä mulla usein oli molempia vähän sekaisin. Ahdistus on paljon aktiivisempi olotila, just saattaa vähän maanisestikin "pelätä" jotain, ajatukset käy ylikierroksilla, mitään ei saa aikaiseksi sen ylikierrostilan takia. Masentuneena kierrosluku on sitten nolla. Masentuneena ajattelin paljon itsemurhaa, ahdistuneena pelkäsin, että saattaisin toteuttaa sen. Tietyssä mielessä ahdistuneisuus oli pahempaa, masentuneena vain oli masentunut, ahdistuneena oli kuin häkissä pyristelevä lintu joka yrittää pyristellä ulos ja pelkää onnistuvansa siinä. Masentuneena on kuin kohmeinen toukka joka makaa hiljaa pimeässä toivoen kuolemaa.

ei huvita lähteä juhliin, mutta hän kuitenkin lähtee? Koheneeko mieliala siellä hetkellisesti, vai jatkuuko voimattomuus ja haluttomuus koko juhlien ajan?

ap

mutat vakavasti masentunut ei jaksa edes lähteä. Itselläni olo oli välillä juhlien jälkeen entistäkin pahempi, koska muiden elo ja olo vaikutti niissä aina niin täydelliseltä... Mikä sekin kai on ihan tyypillista masentuneen ajattelua.

on se kun tietää miten pitäs käyttäytyä ja tietää mitä pitäs tehdä,mutta ei vaan kykene nousemaan sängystä..ja kaikki itkettää vaikka ei tiedä miksi=/

Vähän ehkä OT, mutta kysynpä kuitenkin.



Onko teillä, jotka olette sairastaneet masennusta ja parantuneet siitä, koskaan sellaista sairasta halua palata siihen olotilaan? Itse parannuin ilman lääkkeitä ja terapiaa ihan itsekseni. Ajan kanssa. Ei enää tee mieli jäädä kotiin ja elämänhallinta on ihan kuosissa. Silti joskus kaipaa sitä olotilaa, vaikka muistaa miten ikävää se aika oli. Toisaalta, kuten joku sanoi tuolla aiemmin: Pahimpia aikoja ei muista. Minunkin muistissa on kahden vuoden aukko. En osaa sijoitella tapahtumia oikeisiin kuukausiin tai vuosiin.



Mutta joku siinä ajassa kutsuu takaisin. Muka se oli mukavaa, että makasi yön valveilla, itki silmät päästään syystä mitä ei tiedä, meikkasi nätisti turvonneiden silmien päälle (nestemäinen eyelineri levittyi niin hyvin...), meni kouluun, esitti pari tuntia normaalia ja palasi kotiin tuijottamaan seinää ja miettimään, mitä järkeä tässäkin päivässä oli.



Olenko ainoa?

Olenko ainoa?

kaksoisdiagnoosi

masennus + yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on itse asiassa varsin yleinen. Masennus ja ahdistuneisuus eivät todellakaan sulje pois toisiaan, melkeinpä päinvastoin.

kaksoisdiagnoosi

masennus + yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on itse asiassa varsin yleinen. Masennus ja ahdistuneisuus eivät todellakaan sulje pois toisiaan, melkeinpä päinvastoin.

En mitenkään tarkoittanut sitä tuolla tavalla, vaan enemmänkin masennuksen ja ahdistuksen kokemuksen erillisyytenä. Sori, tekstini oli tosi epäselvä. Omassa maailmassani yhteen väliin masennus ja ahdistus olivat kokemuksina osin päällekkäisiä mutta hiljalleen kun aloin toipua, niistä tuli selvästi erillisiä kokemuksia eikä niiden tunteminen yhtäaikaa ollut enää mahdollista. Joko masensi tai ahdisti, juurikin siksi, että masentuneena kierroksia oli nolla ja ahdistuneena 100+100. Itse ajattelen (jälleen ihan yksityisajattelua) että masennus on taantuneempi olotila kuin ahdistus, eli ihminen joka on "vain" ahdistunut on ikäänkuin lähempänä tervettä kuin ihminen joka on masentunut.

Noo, kokemuksia on monenlaisia ja diagnostiikka ja terminologia on erittäin, erittäin karkea tapa kuvata psyykkisiä sairauksia.

se yksi edellinen

Olenko ainoa?

Tuskin olet ainoa, joudut kyllä pitämään varasi, ettet masennu uudestaan. Sairastin itse toistuvia masennusjaksoja ja tuo kokemus on tuttu sieltä masennusjaksojen väliltä. Masennuin niin kauan, kuin mulla oli joku outo sisäinen "halu" ja tarve masentua uudelleen.

Olen parantunut masennuksesta ja ainakin itsellä kaikki tekeminen tai jo sen tekemisen ajattelukin vei suunnattomasti voimia. Pystyin kyllä parantumisprosessin edetessä osallistumaan joihinkin juhliin mutta jo niihin valmistautuminen vei paljon enemmän aikaa kuin terveenä ollessa.



Huomionarvoista oli se suunnaton uupumus, joka valtasi takaisin kotiin päästyä. Itsellä se ei ollut pelkästään henkistä väsymystä vaan ihan kokonaisvaltaista, fyysisiä lihastuntemuksia myöden. Ihan kuin koko kroppa olisi ollut jotenkin jännittyneessä tilassa kun oli yrittänyt skarpata ja olla luontevasti siellä juhlissa ja sitten se jännitys laukeaa. Sitä oli niin lopen väsynyt, että tuli itku. Toisaalta itketti hyvällä tavalla se, että oli pystynyt voittamaan itsensä, tekemään ja toimimaan, olemaan ihmisten ilmoilla. Ajattelin, että ehkä tämä kerta kerralta tulee helpottumaan paranemisen myötä. Kuten sitten kävikin.



Itse juhlissa pystyin kyllä olemaan ja juttelemaan ihmisten kanssa ihan vaan niitä näitä. Luulisin, ettei kukaan tuntemattomampi havainnut minusta masennusta ulospäin. En tosin sanoisi, että oma mieliala olisi hetkellisesti kohentunut, kyllähän sitä yritti siinä naureskella muiden mukana mutta se kaikki kulutti aivan äärettömän paljon energiaa, ihan eri tavalla kuin terveinä päivinä.

ei huvita lähteä juhliin, mutta hän kuitenkin lähtee? Koheneeko mieliala siellä hetkellisesti, vai jatkuuko voimattomuus ja haluttomuus koko juhlien ajan?

ap

juhlissa istuin hiljaa syrjäpenkillä, oikein en osannut edes keskustella mistään, tuntui kuin olisin eri ulottuvuudessa kuin muut, tai kokonaan eri planeetalla. Ettei olisi samaa kieltä tai että muut eivät ymmärrä ollenkaan minua. Eikä kai ymmärtäneetkään.

Aikani istuskeltuani häivyin taksilla kotiin, en ollut juonut mitään kun ei tehnyt mitään mieli, en ollut syönyt mitään kun ei ollut ruokahalua ollenkaan. Lähdin vain, että saisin olla rauhassa kotona. Tuolloin nukuin oikeastaan kaiken ajan, mitä vain pystyin.

Mikään ei tuntunut miltään, en uskonut tai edes ajatellut että elämä voisi koskaan tarjota enää mitään hyvää, ja jos joku sellaista puhui, se kuulosti yhtä epätodelliselta kuin lupaus lottovoitosta.

Masennusta on vaikea edes koettaa ymmärtää kokematta sitä itse. Väittäisin että vain läheisten läsnäolo voi ennaltaehkäistä sitä, sillä kun masentuneisuuteen taipuvainen ihminen jää yksin, suo on äärettömän syvä.

Olen ollut saikulla nyt vajaa kuukauden kun en vaan jaksa nousta sängystä. Mulla on vaan tyhjä olo, en tunne iloa enkä surua enkä mitään, mä vaan oon. Fyysisesti oon ihan loppu pienimmistäkin asioista, esim parkkipaikalle kävely on lähes ylivoimaista.



En jaksa syödä, en jaksa katsoa telkkaria. Itkemään en ole pystynyt aikoihin. Kaikki on vaa tyhjää ja vailla mitään merkitystä, mikään ei kiinnosta. Onneks pääsen ens viikolla lääkärille ja ehkä sairaalaan.

-Kehämäinen ajattelu; sama levy pyöri edestakas

-Epätoivoinen olo ja jatkuva ahdistus

-Ei usko, että kyseessä on edes masennus

-Pitkä sairaalahoito (lääkitys, keskustelu, sähköhoito)

-Minuutti kerrallaan elämistä ja jatkuva itsemurhan suunnittelu tai kuoleman toivominen

-Painajaismainen olo koko ajan

-Syyllisyys, häpeä

-Kykenemättömyys tehdä mitään esim. syöminen ja juominen unohtuu/ei halua siihen

-Jatkuva tunne, että on syyllinen kaikkeen ja itsensä pahaksi tunteminen

En kuitenkaan tullut edes ajatelleeksi masennusta, vaan kuvittelin tunteiden lamaantumisenkin kuuluvan suruprosessiin.

Kävin tuolloin läpi varmaan kaikki negatiiviset tunteet masennuksesta psykoosiin ja olin välillä niin sekaisin, etten tiennyt onko päivä vai yö.

En olisi edes jaksanut puhua kenenkään kanssa tai käydä missään terapioissa, mutta ainakin omalla kohdallani aika teki tehtävänsä ja muutaman vuoden kuluttua aloin olla jo "kuivilla" pahimista myrskyistä.

Nykyisin voin jo taas sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

juhlissa istuin hiljaa syrjäpenkillä, oikein en osannut edes keskustella mistään, tuntui kuin olisin eri ulottuvuudessa kuin muut, tai kokonaan eri planeetalla. Ettei olisi samaa kieltä tai että muut eivät ymmärrä ollenkaan minua. Eikä kai ymmärtäneetkään.

Aikani istuskeltuani häivyin taksilla kotiin, en ollut juonut mitään kun ei tehnyt mitään mieli, en ollut syönyt mitään kun ei ollut ruokahalua ollenkaan. Lähdin vain, että saisin olla rauhassa kotona. Tuolloin nukuin oikeastaan kaiken ajan, mitä vain pystyin.

Mikään ei tuntunut miltään, en uskonut tai edes ajatellut että elämä voisi koskaan tarjota enää mitään hyvää, ja jos joku sellaista puhui, se kuulosti yhtä epätodelliselta kuin lupaus lottovoitosta.

Masennusta on vaikea edes koettaa ymmärtää kokematta sitä itse. Väittäisin että vain läheisten läsnäolo voi ennaltaehkäistä sitä, sillä kun masentuneisuuteen taipuvainen ihminen jää yksin, suo on äärettömän syvä.

En kuitenkaan tullut edes ajatelleeksi masennusta, vaan kuvittelin tunteiden lamaantumisenkin kuuluvan suruprosessiin.

Kävin tuolloin läpi varmaan kaikki negatiiviset tunteet masennuksesta psykoosiin ja olin välillä niin sekaisin, etten tiennyt onko päivä vai yö.

En olisi edes jaksanut puhua kenenkään kanssa tai käydä missään terapioissa, mutta ainakin omalla kohdallani aika teki tehtävänsä ja muutaman vuoden kuluttua aloin olla jo "kuivilla" pahimista myrskyistä.

Nykyisin voin jo taas sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

juhlissa istuin hiljaa syrjäpenkillä, oikein en osannut edes keskustella mistään, tuntui kuin olisin eri ulottuvuudessa kuin muut, tai kokonaan eri planeetalla. Ettei olisi samaa kieltä tai että muut eivät ymmärrä ollenkaan minua. Eikä kai ymmärtäneetkään.

Aikani istuskeltuani häivyin taksilla kotiin, en ollut juonut mitään kun ei tehnyt mitään mieli, en ollut syönyt mitään kun ei ollut ruokahalua ollenkaan. Lähdin vain, että saisin olla rauhassa kotona. Tuolloin nukuin oikeastaan kaiken ajan, mitä vain pystyin.

Mikään ei tuntunut miltään, en uskonut tai edes ajatellut että elämä voisi koskaan tarjota enää mitään hyvää, ja jos joku sellaista puhui, se kuulosti yhtä epätodelliselta kuin lupaus lottovoitosta.

Masennusta on vaikea edes koettaa ymmärtää kokematta sitä itse. Väittäisin että vain läheisten läsnäolo voi ennaltaehkäistä sitä, sillä kun masentuneisuuteen taipuvainen ihminen jää yksin, suo on äärettömän syvä.

mutta paheni tuosta pisteestä itsemurhayritykseen ja pitkään sairaalahoitojaksoon. Olin kykenemätön käsittelemään sitä suurta menetystä.

auttoiko työssä käynti toipumaan nopeammin?

Olen lapseton sinkku ja perheeni ja läheisimmät ystäväni asuivat masennuksen aikaan eri maassa kuin minä. Ilman työssäkäyntiä olisin eristäytynyt ja todennäköisesti täysin pudonnut normaalielämän kärryistä. Olin tosin erittäin tehoton työntekijä, mutta onneksi työtehtäväni eivät tuohon aikaan olleet ruudinkeksijän hommia, joten selvisin jotenkuten. Hullua kyllä, masennukseni alkoi pitkälti työpaikallani tapahtuneiden asioiden ja kiusaamisen seurauksena. Kuitenkin nimenomaan työssäkäynti piti minut edes jotenkin koossa. Onneksi en luovuttanut, koska pian sain ylennyksen ja pääsin toiseen työyhteisöön. Työnteon lisäksi en pahimpana masennusaikana tehnyt mitään muuta kuin söin ja nukuin.

Vähän ehkä OT, mutta kysynpä kuitenkin.

Onko teillä, jotka olette sairastaneet masennusta ja parantuneet siitä, koskaan sellaista sairasta halua palata siihen olotilaan? Itse parannuin ilman lääkkeitä ja terapiaa ihan itsekseni. Ajan kanssa. Ei enää tee mieli jäädä kotiin ja elämänhallinta on ihan kuosissa. Silti joskus kaipaa sitä olotilaa, vaikka muistaa miten ikävää se aika oli. Toisaalta, kuten joku sanoi tuolla aiemmin: Pahimpia aikoja ei muista. Minunkin muistissa on kahden vuoden aukko. En osaa sijoitella tapahtumia oikeisiin kuukausiin tai vuosiin.

Mutta joku siinä ajassa kutsuu takaisin. Muka se oli mukavaa, että makasi yön valveilla, itki silmät päästään syystä mitä ei tiedä, meikkasi nätisti turvonneiden silmien päälle (nestemäinen eyelineri levittyi niin hyvin...), meni kouluun, esitti pari tuntia normaalia ja palasi kotiin tuijottamaan seinää ja miettimään, mitä järkeä tässäkin päivässä oli.

Olenko ainoa?

Olen myös parantunut, mutta uskon, että meillä masennusherkillä ihmisillä masennus kummittelee jossain mielen perukoilla koko elämän ajan, vaikka paremmat ajat olisivatkin jo koittaneet. Minullakin se joskus tuolla tavoin koettaa kaivaa itseään pintaan. Silloin on pakko alkaa tehdä jotain joka vaatii koko keskittymisen, jotta tunteen saisi taas takaisin piiloon ja voisi jatkaa tervettä elämää.

Eletään ihan samalla tavalla. Itse olenkin miettinyt että mun kohdalla toi miesten huomion osoitukset ovat tehneet jonkinlaisia paineita. Aina olen huomiota kovasti saanut ja myös odotan sitä jollain tavalla aina saavani. Auta armias jos menen jonnekin ja tunnen jotenkin alittavani omat ulkonäkökriteerit niin saatan voida erittäin hekosti henkisesti jonkun aikaa.



Tunnen itseni rumaksi ja lihavaksi ja sen takia joskus jätän lähtemättä kotoa. Kotona on ihana olla, välillä ahdistun jopa vieraista jotka kyläilemässä jos itsetunto -1000 (joka päivä ei niin pahanlaatuinen).



Minäkin kovasti haluaisin tietää mitä tapahtui. Koen kyllä että nämä ulkonäköpaineet ja muut ovat täyttä itsekeskeisyyttä. Miten tästä itsekeskeisyydestä sitten pääsee eroon??

Olen yrittänyt iskostaa itselleni että miten ihmeessä voin kuvitella että olen joku maailman napa, että kaikki vaan katsoo minua! Naurettavaahan se on! Ymmärrän sen. Mutta silti musta tuntuu tältä! Jos olen vimpanpäälle (omien kriteerien puolesta) niin kaikki on hyvin.



Millä ihmeellä pääsen eroon näistä kaameista ulkonäököpaineista. Tää on varmaankin tässä olotilassa se pahin.



Muuten en elämässä itseäni ajattele, lapset ja mies tulee aina ensin. Antelias olen ollut aina ja antamisen ilo todella iso ilo.



Perhe-elämän arki on meille sitä parasta-aikaa. Juhlista en välitä ollenkaan. Saan kauheita paineita välittömästä jos kutsutaan juhliin. Mokasin yhden läheisen sukulaissuhteenkin tästä syystä. Jätin menemättä SUURIIN juhliin enkä edes ilmoittanut mitään. Ei ole ottanut yhteyttä sen jälkeen :(



Huokaus ja kiitos että sain avautua:)