Liian kiltti mies ahdistaa!

sen just keskenkasvuisten touhua että pitää saada jyrätä asioilla millä ei ole mitään merkitystä. Kuten esim. lenkillä käynnin ja siivouksen järjestys.

No on varmaan miehinen olo ja ap ois iloinen kun mies päätti suuressa mahtavuudessa että ensin juostaan ja sit siivotaan. Tosin se ois varmaan sit ap: joka siivoaisi lenkin jälkeen sillä Tosimiehet ei siivoo vaan ne menee lenkin jälkeen poikien kaa lenkkisaunaan sit kaljalle.

Vierailija:

olis mies joka toimis kuin " Mies" . Haluisitko sä todellä, että se kävis viikonloppuisin kavereiden kanssa dokaamassa ja oois aina tupakalla, ei tekis kotitöitä y,?? Sitäkö sä saatana tosiaan haluat. Idiootti.

Tuoko se sen " kyllä kulta" -tyypin vaihtoehto on? Minulla ainakin on mies, joka on itsenäinen ja pystyy tekemään päätöksiä (välillä liiankin jääräpäinen, mutta sekin on vaan positiivista), mutta on myös fiksu ja vastuullinen perheenjäsen ja puoliso.

Muita ärsyttäviä hänessä piirteitä kyllä on, mutta ne eivät liity tähän... Ja kelläpä ei olisi?

Seurustelin aikanaan tuollaisen nössön kanssa ja se on tosi rasittavaa pitemmän päälle. Ja jos mies ei edes osaa hoitaa asioitaan (hankinnat, rahat, paperisota virastojen tms. kanssa...), olo on kuin äidillä ja se taas on ihan varma seksihalujen tappaja.

tuolla päätöksenteolla. Meillä ei ole ikinä tarvinnut keskustella siitä mennäänkö ensin lenkille ja katsotaan sitten dvd vai päinvastoin...



Tarkoitan päätöksenteolla ihan sen tason asioita, kuin että ostetaanko me rivitalo nyt vai asutaanko vielä tässä vuokralla ja ostetaan oma koti myöhemmin. Kun tällaista keskustelua yritän käydä, mies vaan sanoo, että " mitä sä haluat" . Kun kysyn mitä hän haluaa, on se " ihan sama" . Meidän kihlautuminen oli ihan sama, häät oli ihan sama, lapsi oli ihan sama... Kun itkin, että olenko minä ihan sama vai, hän sanoi ettei missään nimessä, hän vaan haluaa että minä olen onnellinen ja oikeastaan hänelle sopii se mitä minä haluan.



Minua ei siis kosittu ja kun vauvakuume oli korkealla, elin sitäkin haavetta täysin yksin, koska miehelle oli ihan sama. Kun sitten tuolloin ennen lasta ja avioliittoa sain tarpeekseni ja päätin lähteä (koska olin kuullut mieheni sanovan että jyrään hänen ylitseen) mies juoksi perääni ja aneli minua jäämään.



En ikipäivänä halua olla mikään jyrä! Mutta suhde on aina pakottanut itsenäiseen päätöksentekoon.



Totta hemmetissä mä olen onnellinen siitä, ettei mieheni ole mikään " tosimies dokailija" , mutta minä en sellaisia luusereita Miehenä pidäkään.



ap

ihan oikeesti tulee sellainen surullinen hymy kun luen tuota kertomaasi, niin kovin tutulta kuulostaa.... Me olemme vajaa kolmekymppisiä, ja mieheni lapsuudessa äiti on ollut vahva ja isä reagoinut aina hiljaisuudella, vetäytymällä. Mieheni ei ole saanut isältään mallia vihan tunteiden käsittelyyn (tai on, sen että ollaan vaan hiljaa ja kilttinä). Tämä sama kaava toistuu mun mielestä aika selvästi meillä: mieheni ei osaa näyttää agressiotaan, kamala katsoa vierestä kun tietää että " täytyyhän sitä vi*uttaa" mutta ei vaan kykene sitä näyttämään esim. suutahtamalla. Välillä vitsaillaan keskenämme sillä että mies kuolee sydäriin ennen kun täyttää 40 kun sisällä on niin paljon padottuja negatiivisia tunteita. Muutaman kerran olen saanut hänet " provosoitua" vihaiseksi :) (joo, ollaan mustan huumorin ystäviä...) Mutta helvetin rankkaahan se on hänelle itselleen. Ja ihan tiedoksi: minun mieheni ei mielestäni (ei omasta eikä kavereidensakaan mielestä) ole tossun alla, saa tehdä ja mennä ilman että häntä estäisin. Lupia esim. mökkireissulle kaveriporukalla ei todellakaan tarvita.



Mun omassa elämässä isä on ollut mukana kyllä, ei tosin enää useaan vuoteen sillä vaikean suhteemme vuoksi ovat välimme katkenneet. Olen itse myös työstänyt terapian kautta isäsuhteeseen liittyviä juttuja todella paljon, ja se on saanut mut ymmärtämään ja myös arvostamaan omaa valintaani mieheni suhteen. Me ollaan (muista syistä, ehkä tää tavallaan linkittyy myös asiaan) pohdittu että voitais käydä yhdessä pariterapiassa, molemmat suhtautuu asiaan avoimesti ja asia on harkinnassa. Luulen että tän asian käsittely siellä tekisi hyvää mun miehelle.



terkuin 4

Ja just tyhjänpäiväiset asiat merkkaa: niinkuin jos lahja on väärä, ajatuksella ei liene mitään väliä! ja jospa se mies tykkää siitä hajuvedestä ja osti sen siksi? käyttäisit edes joskus sitä, ihan miehen mieliks.



Tälläisen jäykkiksien kanssa on koko ajan mielipiteet vastakkain, ja jos vielä tärkeenä pidetään aina sitä että mielipiteestä pidetään vankkumatta kiinni niin hyvä tulee..

Äärimmäisen ylpeä olen hänestä tuossa väkivaltaisuusasiassa siinä mielessä, että hän itse on vuosi sitten (ennenkuin tilanne on pahentunut) hakenut oma-aloitteisesti apua omaan väkivaltaisuuteensa.



Väkivaltaisuus ei ole vain sitä, että kännipäissä hakataan vaimo mustelmille. Se on jo ääritapaus, eikä niin pitkälle ajaudu jos osaa hakea ajoissa apua.

Kun mainitsit tuosta asumisesta, niin huomasin että tilanne on vähän kuin ex-aviomiehen kanssa. Eli vaikka mulla oli tää pikkuarkiasioissa jyräävä poikaystävä, niin sitä ennen oli huollettava aviomies.



Minä päätin, että mihin me muutetaan, muutetaan välillä ulkomaille, ostetaan oma asunto, mistä ja minkäkokoinen, millainen on lainariski. Millainen auto ostetaan, milloin, paljonko ajettu, kuinka uusi. jne jne Mies välillä sanoi mielipiteitään esim. asunnon koosta. Hyvinkin vahvasti ärjyeä. Ehkä vähän naureskeln partaani, sillä tiesin voivani selittää asian hänelle parhain päin rauhallisesti ja lopulta tehtäisiin kuiteski niin kin halusin. En tiedä kinka se siihen sitten meni.



Ja siten taivuttuaan ja taivuttuaan, lopulta kn tämä ex-aviomies sai viinaa, niin räjähti. Ja oli väkivaltainen. Just niin kuin ap sanoi. Pinnan alla pulputti ja sitten se räjähti. Silti ei osannut osallisua tärkeään päätöksen tekoon.

En sanonut, että sillä olisi merkitystä että lahja oli sellainen josta en pidä. Olen sitäpaitsi käyttänyt tuoksua.



Pointti oli siinä, että mies pelkää epäonnistumista ja minun mielen pahoittamista niin paljon, että ostaa 2:n kuukauden kuluttua tasan saman lahjan, jotta välttyisi epäonnistumiselta!



Ja jos tarkkoja ollaan niin mulla on tällä hetkellä 7 pulloa sitä saman firman tuotetta. Lähinnä olen harmistunut siitä rahan tuhlauksesta, sillä en ikimaailmassa kerkeä sitä kaikkea käyttämään.

ap

Miksi ei hyväksytä erillaisia tunteiden käsittely tapoja? kaikki ei halua riehua vihan pillastuttamina vaikka se vaimon mielestä olisikin se oikea tapa! mutta käykö tässäkin niin että vaimo jyrää miestään tekemään niinkuin itse kuvittelee että on oikein. Eli pitää vihaisena hirnua... ei se ole niin, kaikille se ei vaan ole luontaista. Eikä se ole mitään patoamista jos ei huuda naama punaisena, vihan tunteen voi käsitellä muutenkin tai sit niitä ei vaan synny niin herkästi eikä ole mitään huudettavaa.

tai on ilmennyt?

Siis mies on liian kiltti?



Mutta häneen on patoutunut vihaa ja pelkäät että se kohta purkautuu



Siis liian kiltti, mutta väkivaltainen? vai mitenkä se olikaan..

Meillä oli reilu vuosi sitten tilanne sellainen, että näin kyllä että miestäni vaivasi jotkin asiat. Yritin selvittää keskustelemalla ongelmiamme, mutta mies sanoi aina, että asiat on hyvin. " Hyvää kuuluu" .



Olen luonteeltani iloinen ja toisinaan puhelias. Kerran tuli tilanne, että olin keittiössä, tein ruokaa, olin mietteliäs ja väsynyt. Mies tuli tivaamaan, mikä minulla on, koska olen niin hiljaa. Vastasin sitten, että kaikki on hyvin ja hyvää kuuluu. Mies jatkoi tivaamistaan, kunnes hermostuin ja sanoin, ettenkö minä saa koskaan olla vain, ihan omissa ajatuksissani. Mies raivostui. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän kaappasi vauvan syliinsä, huusi ja kiroili ja ryntäili huoneesta toiseen. Anelin häntä antamaan vauvan minulle, hän ei antanut. Hän paiskoi tavaroita, maljakoita särkyi, minun eräs tunnearvoltaan tärkeä taulu oli säpäleinä jne. Sitten lensivät sohvatyynyt minua päin ja pakenin makuuhuoneeseen.



Se oli sitten meidän ero. Olin niin järkyttynyt että soitin sosiaali-ja kriisipäivystykseen, josta olivat sitten tehneet ilmoituksen lastensuojeluun myöskin. Olin varma että eroaisimme, mutta mies aneli taas jäämään.



Jäin silloin lasten takia ja sillä ehdolla, että hakisimme parisuhdeterapiaan. Parisuhdeterapiaa emme saaneet, yksilöterapiaa kyllä ja mies hakeutui sellaseen väkivaltaisten miesten rinkiin.



Nyt vuosi sen jälkeen, suhde on kehittynyt, syventynyt, koemme olevamme onnellisia, asiat on hyvin, selvillä, ratkaistu.



Mua vaan ahdistaa tämä " ihan sama" -meininki joka jatkuu jatkuu jatkuu...



Jotenkin kyyneleiden läpi huvittaa hirmuisesti nämä syytökset siitä, että minä olen joku hirviö. -Ihan vaan sillä perusteella, että puran pahaa oloani tänne, kuten tekevät tavalla tai toisella muutkin ihan tavalliset äidit. =)

Vietin lapsuuteni kiirastulessa, meillä ei koskaan sanottu mitään hyvää toiselle. EI mitään hyvää!



Mutta sen päätin jo seitsenvuotiaana, että väkivaltaa en hyväksy.

Toisaalta ymmärsin myös sen olevan osa ihmisyyttä ja asia, jonka voi saada hallintaan.



Olen itse kasvanut sellaisen käytösmallin alla. Vuosien terapian jälkeen olen toipunut omasta opitusta hallitsemattomasta väkivaltaisuudestani. Siksi uskallan tsempata muitakin siihen taisteluun ja kestän aika paljon takapakkiakin.



Mä uskoin miestäni, uskoin ettei se ole sellainen, sillä vaan on niin hirveä viha sisällä. Mä olen antanut sen purkaa sitä, mutten hyväksy väkivaltaa kodissamme. Mä yritän ymmärtää ja tukea, osoittaa arvostusta.



Mutta ei se ole ihmisen elämää olla koko ajan toisen nuoltavana.



Mä kaipaan tasavertaisuutta. Sitä, että saisin itsekin joskus kokea antamisen juhlaa. Olen rynninyt sängystä ylös, jotta mies saisi vuorostaan nukkua pitkään. Korkeintaan kymmenen minuuttia hän malttaa makoilla aloillaan ja tulee sitten aamiaiselle kanssamme oikein syyllisen näköisenä. Koko pikkulapsivaiheemme ajan hän on varmaan 3 kertaa nukkunut pitkään. Silloinkin tosi rankan valvomisen jälkeen.



Mulla ei ole oikeutta uhrautua tässä suhteessa. Ja koska mies suostuu kaikkeen ja tekee mielellään kaiken, hänellä on siinä ase: Riidan tultua hän voi huutaa minulle naama punaisena kuinka hirveä olen, kun olen nukkunut niin usein niin pitkään... Huoh. Ja tottakai sitä tunteiden purkausta on kestettävä, onhan hänellä oikeus toteuttaa tunteidensa näyttämistä omalla tavallaan...



ap

Ihan sohvatyynyllä sua heitti, voi kauhistus!



Sen kerran kun miesraukka uskaltaa tunteitaan näyttää, niin mitäpä tekee mamma - lastensuojeluilmoituksen! Huh huh!

Teidän ongelmissa on jotain niiiin tuttua. Olen niin lomalla että aivot ei kauheen syvälle analysoi, mutta sen sanon, että vuodet on opettanu mulle että " kiltteys" ei oo mikään hieno ominaisuus- meidän perheessä hienotunteisuus on samaa kuin ongelmien käsittelemättä jättäminen- ja niitähän elämässä tulee kuitenkin, ja huomaavaisuus mua kohtaan sitä, että mut jätetään yksin tunteineni. Mies ei tee mitään ratkaisuja eikä ota vastuuta mistään vähänkin hankalasta- ja kätevästi kaikki onkin sitten mun vikaa. Ja ongelmat ja ristiriidat on vain mun ongelmia. Jos kämppä on sekaisin se johtuu minusta. Mieshän syö töissä, ostaa lapsille ruuat hesestä ja laittaa itse kalsarinsa kaappiin. Ja on vielä lastensakin kanssa. Kun on puhe vaikka mun liiasta työmäärästä hän naurahtaa kuinka väärässä olen, hänhän hoitaa oman osuutensa ja enemmänkin, eikä häntä kiinnosta mitä mun osuus pitää sisällään. ja kun mä jätän osuudestani osan tekemättä- sotkun syy on tietenkin mun.



Ja senkin olen huomannut, että koska hän on niin kiva ja edustava muiden seurassa, naiset oikein janoavat päästä tekemään johtopäätöksen siitä, että miesparka on joutunut sen häijyn pirttihirmun uhriksi. He eivät tiedä mitään siitä mitä neljän seinän sisällä tapahtuu; kaikessa kiltteydessään mies ei siedä hetkeäkään negatiivisia tunteita eikä asioita saati sitä että vaimo olisi heikko ja tarvitsisi tukea. Ainoa oikea vaimo on kaikkivoipa äiti- ja jos nainen ei ota vastuuta hänenkin asioistaan, se on huono- eikä hänen siis tarvitse välittää mistään. Kun toinen kääntää selkänsä ja kävelelee mykkänä pois tilanteesta kuin tilanteesta, ei toiselle jää mitään mahdollisuuksia. Se on julmaa ja epäreilua. Mutta ulospäin niin kilttiä ja kunnollista. Arvatkaa miten käy tunne-yhteyden- yhteen kasvamisen, seksielämän, arvatkaa kuinka paljon vaikeudet vahvistaa liittoa???



Ja tosiaan eron tullessa mulla olis vastassa mies joka muiden mielestä on huolehtinut hienosti perheestään ja huono tuuri kun joutui tuollaisen pahantuulisen pirttihirmun kanssa lapset tekemään.



Ja tämä ketju kertoi kyllä että oikeassa olen. Ymmärrän hyvin, että ihminen joka on saanut turpaansa kerran viikossa arvostaisi miestä joka jopa veisi lapset puistoon, mutta mun elämä on tällainen, toivoisin jonkinlaista yhteyttä edes. Ja voi kun olisi kiva kun mies joskun HALUAISI jotain. Vaikkapa mua.

väinpitämättömyys. Kiltit teot on oikeesti vastuullisia tekoja- eli niihin tarvitaan rohkeutta. Se että ei ole juur omaa tahtoa on epäluotettavaa- ja vaisto sanoo että pinnan alla on jotain hämärää. Se että ihminen on kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan ja hänellä on omia mielenkiinnon kohteita, ei heti tee miehestä itsekästä paskaa.

Tunnen parin jossa nainen päättää kaikesta mies menee kiltisti perässä vaikea ymmärtää tälläisiä miehiä tälläkin kyseisellä miehellä on jo ikää ja kokemuksia parisuhteesta tämä nainen on vielä rahan ahne syöjätär mutta mitäs teet kun mies on nössö eli oppii taas kantapään kautta mitä eteen tulee