Mistä johtuu SINUN mielestäsi, että jotkut naiset (tahtomattaan) ovat sinkkuja?

Asennoituu automaattisesti niin, että miehessä on jotakin vikaa. On vittumainen, piikittelevä, ärsyttävä, pomottava ja tosi karmea riivinrauta miehiä kohtaan. Sitten vinkuu, kun on sinkku. Kykenee vain mahdottomiin kaukosuhteisiin toisella puolella maapalloa, eikä arvosta suomalaisia miehiä syystä, jota ei ole pystynyt kenellekään selittämään.



Ystävänä ihan ok, mutta miehinen näkökulma (aviomieheni siis) on, että ellei asenne muutu, pysyy myös sinkkuna.

. :/



Elämässään hänellä ollut muutamia lyhyitä suhteita ja pari pitempää, juuri erosi pitkästä suhteesta kun mies alkoi törttöilee.



Ikää alkaa jo olemaan ja tiedän että ystäväni haluaa perheen, mutta miestä hän ei vaan löydä. Ja voin sanoa, ronkeli hän ei ole. Kapakasta kyllä löytyisi aina joku mukaan lähtijä, mutta jostain syystä niistä ei koskaan kehkeydy mitään pitempää juttua.



Mitään näkyvää syytä en löydä miksi hänen suhteensa eivät kestä. Ystäväni on uskollinen ja antaa vapautta miehelle joten ei pitäisi miehellä olla tunne että olisi loukussa ystäväni kanssa.

Itse olen sinkkuäiti ja pakko sanoa, ettei todellakaan ole uuden kumppanin löytäminen helppo homma. Itselläni ujous on tosi iso syy siihen, että miehet eivät uskalla lähestyä minua...sitten kun uskaltavat, niin en tajua, että ovat tyrkyllä, kuin vasta jälkikäteen. Tämä on tosi iso " ongelma" , pari itseäni miellyttävää miestä olen näin päästänyt läpi käsieni. Toisaalta, eivät lienee nämä miehet olisikaan minua varten olleetkaan. Olen sen verran hitaasti lämpiävä, että jos mies ei jaksa odottaa, niin ei voi mitään...



Ei se, että on sinkku tarkoita, että ihmisesssä olisi jotain " vikaa" . Ihmiset ovat erilaisia luonteeltaan.



Itseäni ihmetyttää se ihmistyyppi, joka alkaa heti seurustelemaan, ennen kuin on edes itse läpikäynyt edellistä eroa. Mutta me olemme erilaisia, se mikä sopii sulle, ei käy mulle :)

jos en olisi aluksi ihastunut mieheen. Olen täysin onnellinen yksin enkä aio tyytyä kompromisseihin. Mutta ymmärrän kyllä, monille on ihan kauhistus elää elämäänsä yksin.

Ja syy on se et se on ihan sairaan vaikea ja itsekäs ihminen! Ei kyllä itse sitä huomaa, mut näin vaan on....

Eihän parisuhteessa oli muita kuin häviäjiä, jotka arvottavat elämäänsä ja ennen kaikkea muiden elämää, jonkun siviilisäädyn perusteella!

ihan älytöntä pohtia jotain syitä. Mistä te voitte sen tietää?



Mulla on paljon sinkkukavereita ja kadehdin heidän itsenäisyyttään jne. Mulla ei ole muuta kuin tämä perhe ja muut äitikaverit, joiden parisuhteet kanssa on vain tahtojen taistelua siitä, että halutaanko olla yhdessä vai ei. Parisuhteet ovat todellakin vain ja ainoastaan tahdon asia.

ei voi päättää et toi on sopiva, nyt rakastun. ei, ei, ei. ja rakastumiseen tulee olla alttius, halu rakastua. helppohan se on ladella totuuksia ku on oma mies kainalossa. kyllä sinkkumarkkinoille paluu suhten jälkeen on mukavaa mutta sitä uutta kumppania on vaikeampi löytää, koska vuosien varrella tulee enemmän itsetuntemusta et tietää mitä haluaa. nuorena ajattelee et kyl kaikki menee hyvin ku rakkautta piisaa..

Joku on liian vaativa (miehen pitää olla juuri tietynlainen, ei kompromisseja), toinen tykkää ns. pahoista pojista ja sitten valittaa kun eivät muutukaan kiltimmiksi suhteen vakiintuessa, joku on liian ripustautuva ja tunkeileva, yksi yli-innokas (alkaa suunnilleen haaveilla häistä ekojen treffien jälkeen).



Tältä se siis minun silmissäni näyttää.

Nähdäkseni pitkään sinkkuna olleen on vaikea kestää moista. Valtaa päättää omista asioista ei haluta luovuttaa toiselle ja parisuhteessa niin olisi osittain kuitenkin tehtävä. Siinä ehkä yksi syy, miksi ovat yhä sinkkuja.



Toinen syy voisi olla se, että ikisinkut eivät syvällä sisimmässään oikeasti halua parisuhdetta. Osa tyttökavereistani luettelee mielestäni täysin käsittämättömiä syitä kun kysyn miksi joku seurustelu päättyi. Ehkä syynä on pelko, ehkä jokin muu seikka.



Äitini on ollut sinkku lähes koko elämänsä ja hänen on aivan oikeasti mahdotonta päästää ketään lähelleen. Kenties hänkin pelkää satuttavansa itseään.

kumppanin suhteen tai käsitykset parisuhteesta. Lisäksi huono onni miesten suhteen, ei vain tapaa " sitä oikeaa" . Itselläni molemmat vaivat pitkälti yli kolmekymppiseksi, kunnes vihdoin loksahti kohdalleen jutut omassa pääkopassa ja löysin myös ihanan miehen.

Aika vaikea sanoa mitään yhtä yhdistävää tekijää. Äkkiseltään tulee mieleen, että yksi tuntemani sinkku on sittoutumiskammoinen (miehiä kyllä olisi tarjolla) ja toinen on jotenkin ärsyttävä, mutta ei nyt niin kamala ollenkaan, etteikö häntä kukaan huolisi...

Mulla ei niinkään ole pelkoa siitä että mua satutetaan en usko että kukaan siihen kykenee, koska en ole millään muotoa sinisilmäinen, tai muutenkaan en vaan anna toisille ihmisille valtaa päättää siitä miltä musta tuntuu.

Mutta parisuhteessa eläminen on mulle kyllä vaikeaa. Lasten suhteen ei ole mitään ongelmaa siinä, että omalla tavallaan määräävät mun elämästäni, mutta mies... Rakastan kyllä miestäni, ja meillä on periaatteessa kaikin puolin hyvä suhde. EN kuitenkaan usko, että vietän tässä suhteessa loppuelämäni. Enkä usko että sen jälkeen sitoudun kehenkään.

Vierailija:

Nähdäkseni pitkään sinkkuna olleen on vaikea kestää moista. Valtaa päättää omista asioista ei haluta luovuttaa toiselle ja parisuhteessa niin olisi osittain kuitenkin tehtävä. Siinä ehkä yksi syy, miksi ovat yhä sinkkuja.

Toinen syy voisi olla se, että ikisinkut eivät syvällä sisimmässään oikeasti halua parisuhdetta. Osa tyttökavereistani luettelee mielestäni täysin käsittämättömiä syitä kun kysyn miksi joku seurustelu päättyi. Ehkä syynä on pelko, ehkä jokin muu seikka.

.

-On liian nirso. Hakee liian täydellistä miestä.

-Ei kulje missään, tekee vain töitä ja sitten nukkuu kotona väsymystään, miten voisi edes tavata ketään?

-Jostain kumman syystä retkahtaa aina miehiin joita ei voi saada, yleensä varattuja tai sitten asuvat niin kaukana, että suhde kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Moinenmoista on tullut kokeiltua, ei vain ole toiminut. Eihän ihmissuhdetta tai elämänkumppania voi shoppailemalla valita (tyyliin pitää olla ne ja ne ja ne omainaisuudet ja jos ei ole, ei tule mitään).



Enemmän se on kiinni siitä, kuka kolahtaa ja herättää ne uinuvat tunteet. Sellaisia ei tässä iässä (yli 30 v.) enää kovin paljon vastaan kävele (ainakaan vapaana olevia). Ja tiedoksi vielä: mun suuri rakkauteni (joka päätti lähteä toisen matkaan), oli oikeastaan kaikkea sitä, mitä miehestä en ensisijaisesti toivoisi. Silti vaan häneen rakastuin.



Vastaisin siis kysymykseen omalta kohdaltani näin: huono onni, ikä ja ehkä vielä joku kyvyttömyys päästää toista itsen lähelle (mitä lie lapsuuden traumoja). Mutta kyllä se niin taitaa olla, että kannattaa löytää se elämänkumppani alle kolmikymppisenä, sen jälkeen vaikeutuu huomattavasti!

Syy oli ihan vaan se, etten löytänyt ketään sopivaa. Ei vaan tullut hommasta mitään. Lopulta onneksi osui kohdalle, olin silloin jo melkein 30-v.



Moni kysyi aika ikävästikin, että onko se rima nyt vähän liian korkealla tms.

" unelmien kumppanin" löytyminen. Hyvät on jo tahoillaan pariutuneet..



Itsellä muutama pitkä suhde taustalla, nyt avioeron jälkeen taas vapaalla ja vapaaksi taidan jäädäkin :/

En ollut sellaisissa tilaisuuksissa, missä tutustutaan toisiin miehiin. Lopulta löysin miehen netin kautta, tosin varmaan 10 miestä tapasin, ennenkuin loksahti.

Mullekin sanotaan suoraan tai epäsuoraan, että olen liian kranttu, mutta kun en mielestäni ole. Ainakaan en hae täydellistä enkä itseäni parempaa, päinvastoin mieheni ovat yleensä olleet selvästi eri luokkaa kuin minä. Se ehkä on yksi syy, että en osaa arvostaa itseäni tarpeeksi?



Suurin syy mun mielestä mun tilanteessa on, että mulla on ollut huono tuuri ja liian nuorena sitouduin vääriin ihmisiin. Asuin 3 kertaa avoliitossa miehen kanssa, joka " ei vielä" halunnut perhettä. Joka kerta mies lopulta jätti mut 3-6 vuoden jälkeen ja perusti perheen heti seuraavan vastaantulevan kanssa. Nyt harmittaa, että niinä vuosina (19-33v ikäisenä) olis pitänyt todellakin jatkaa etsintöjä ja etsia se, joka itselle sopii oikeasti ja joka mua rakastaa. Olen nyt 36v. Haave perheestä ja lapsista elää, mutta tottakai elämän realiteetit on tulossa kovaa vauhtia vastaan.



En ole akateeminen, mutta hyvässä asemassa vakkarityössä. Olen sosiaalinen (tykkään käydä ulkona, mutta olla kotona myös), puhelias, kotitöissä tosi laiska (enkä siis mieheltäkään kotitöitä!) iloinen (yleensä) ja luotettava. Pikkuisen pyöreä, kun tykkään syödä ja juhlia, mutta myös rintava joka voisi olla hyvä etu ja myyntivaltti ;-) Kauniskin, jos tykkää tällaisista uhkeista (bmi25).



Mun virheitä " kranttuiluja" , joista en vaan voi joustaa:

mies ei saa olla väkivaltainen eikä mielenterveydeltään sairas, suhteen täytyy perustua luottamukselle ja toisen kunnioitukselle, mun täytyy saada olla minä, koska en myöskään yritä muuttaa toista.

Miehen ammatilla, ulkonäöllä, iällä, varakkuudella, urheilullisuudella ym. ei oikeasti ole paljonkaan väliä, kunhan meidän välillä on kemiaa, se on tärkeää.



Jos noi on liikaa vaadittu ja kranttuilua, niin sitten mun vaan kuuluu olla elämässä yksin.

olen hoitoalalla ja ja minun mielestäni hoitajissa on tosi paljon 30+ sinkkunaisia joissa ei ainakaan päällepäin ole mitään " vikaa" minkä vuoksi eivät ole miestä itselleen löytäneet. naiset ovat fiksuja, hyvinhoidettuja, kohteliaita, toiset ovat kauniimpia ja hyväkroppaisempia kuin toiset mutta kaikenkaikkiaan ovat mielestäni mukavia normaaleja ihmisiä.



olen monesti miettinyt että hoitoala ja yleensäkin vuorotyö on varmasti tekijä joka haittaa parisuhteen löytämistä. vuorotyöläinen on yleensä töissä aina silloin kun muut juhlivat tai ovat muuten vapaalla, harrastavat ym. ja kun työpaikka on naisvaltainen niin työpaikkaromanssejakin syttyy hyvin harvoin, suurin osa mieslääkäreistäkin kun on jo varattuja...



Tosin suurinta osaa näistä naisista en tunne riittävän hyvin että osaisin sanoa onko heillä liian kovat vaatimukset miesten suhteen vai ei. voihan olla että syy sinkkuuteen löytyy myös sieltä tai jostain muualta eikä vuorotyöstä!



olen myös samaa mieltä edellisten kanssa siitä, että yli 30-vuotiaana on vaikea löytää enää kunnollista vapaata lapsetonta miestä. kaikki kunnolliset miehet ovat jo parisuhteessa ja vapaat ovat joko jollain lailla " viallisia" tai sitten eronneita/karanneita ex-vaimoineen ja lapsineen.

että sitoutumishaluisia naisia on enemmän kuin miehiä. Tosi moni vähän yli kolmekymppinen mies ei kerta kaikkiaan ole kiinnostunut sitoutumisesta ja perheen perustamisesta.