Kuka puolustaisi äitiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Ymmärtäähän! Mutta aikuinenkaan lapsi ei ole velvollinen äitiään suojelemaan totuudelta. Jos se lapsuus on vaikuttamassa siihen miltä aikuisena tuntuu tai miten aikuisena itse toimii, on se nyt ihmeellistä, jos sitä ei saa ääneen edelleenkään sanoa ettei vaan sille äidille tule ikävä fiilis. Tunnesyöppö tuollainen äiti on edelleen. 

Itse mietin etten viitsisi äidilleni jankuttaa jostain teini-iän sanasodasta tai vaikka  kielikurssista englannissa  jonne jaana meni mutta minä en päässyt.

Kuka olisi tunnesyöppö?

Jos ne kuvaavat hyvin sitä miksi kokee miten kokee, kyllä ne pitää voida sanoa ilman että se äiti heittää sen martyyriviitan päälleen. Jankuttamisesta ei ole kyse vaan siitä, että nuo asiat eivät nousisi pintaan, jos äiti olisi kuullut sen lapsensa jo silloin kun asiat tapahtuivat. Tottakai jos se tunnekylmyys on silloin satuttanut, toivoo että vuosien päästä se äiti osaisi sen tunteen ottaa vastaan vihdoin. Jos ei, montako kertaa itse yrittäisit? 

Kuvittelisin että kyllä se pettymyksen raivo perheissä varmaan on käsitelty kun on  todettu ettei nyt sitä kymppitonnia ole vara laittaa kun isä/äiti lomautettu, ollut muu pakollinen rahanreikä.

Tottakai on tunnekylmyyttä jos lapsi ei saa tahtomaansa. Muistakaahan se omillanne.

Todettu niin ja sen jälkeen jälkeen suuruttu lapselle, joka tuntee pahaa mieltä kun kuvitellaan, että kyllä se nyt pitää riittää että sanotaan ei. Jos lapsi siitä huolimatta kokee jotakin, on se väärin ja vain hionosti kasvatetut lapset itkevät. 

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Täytyy myöntää, että tyttäreni on oikeassa. Olen huono äiti. Hän ei kestä, että minulla on ryppyjä. Asialle en voi mitään. Ihminen ikääntyy.

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Ei se ihmissuhde siihen pääty että lapsi muuttaa kotoa. Ihan perus vuorovaikutusta, asioiden jakamista ja keskustelua tuo on, samaa kuin muidenkin kanssa. Plus se tapahtuu sen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa, jolloin myös sen vaikeus tai torjunta on tuplasti kauheampaa. 

Jos aikuisen lapsen kanssa keskustelu on mahdotonta ja aiheuttaa katkeruutta, on se suhde ollut huono jo lapsen ollessa lapsi. Ja siitähän se aikuinen lapsi haluaisi keskustella nimenomaan. Pää pois perseestä ja pelastamaan se elämän tärkein ihmissuhde! 

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Miksi on noin vaikeaa myöntää, että on oikeasti olemassa huonoja äitejä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Ei se ihmissuhde siihen pääty että lapsi muuttaa kotoa. Ihan perus vuorovaikutusta, asioiden jakamista ja keskustelua tuo on, samaa kuin muidenkin kanssa. Plus se tapahtuu sen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa, jolloin myös sen vaikeus tai torjunta on tuplasti kauheampaa. 

Jos aikuisen lapsen kanssa keskustelu on mahdotonta ja aiheuttaa katkeruutta, on se suhde ollut huono jo lapsen ollessa lapsi. Ja siitähän se aikuinen lapsi haluaisi keskustella nimenomaan. Pää pois perseestä ja pelastamaan se elämän tärkein ihmissuhde! 

Tämä! Porukka kertoo asioistaan naapureilleen, pomolleen jne., mutta äidilleen kertoessa se on sairasta, turhaa ja syyllistävää kiusaamista muka. 

Vanhemmat ovat päättäneet lapsensa maailmaan hankkia.

Lapsi on siis kaiken velkaa vanhemmilleen, ja samoin vanhempi on vastuussa kaikesta lapsen elämässä.

Lapsen kaikki hyvä on vanhempien ansiota ja kaikki paha vanhempien syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Ymmärtäähän! Mutta aikuinenkaan lapsi ei ole velvollinen äitiään suojelemaan totuudelta. Jos se lapsuus on vaikuttamassa siihen miltä aikuisena tuntuu tai miten aikuisena itse toimii, on se nyt ihmeellistä, jos sitä ei saa ääneen edelleenkään sanoa ettei vaan sille äidille tule ikävä fiilis. Tunnesyöppö tuollainen äiti on edelleen. 

Itse mietin etten viitsisi äidilleni jankuttaa jostain teini-iän sanasodasta tai vaikka  kielikurssista englannissa  jonne jaana meni mutta minä en päässyt.

Kuka olisi tunnesyöppö?

Oletko kysynyt äidiltäsi miksi hän vertasi sinua kaikkiin muihin lapsiin ja kertoi, miten sinä olit huono? Kysyitkö miksi hän huoritteli sinua?

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

He siirtävät omat traumansa jälkikasvulleen eivätkä kohtaa niitä edes silloin kun ne heille ääneen sanotaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Ei se ihmissuhde siihen pääty että lapsi muuttaa kotoa. Ihan perus vuorovaikutusta, asioiden jakamista ja keskustelua tuo on, samaa kuin muidenkin kanssa. Plus se tapahtuu sen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa, jolloin myös sen vaikeus tai torjunta on tuplasti kauheampaa. 

Jos aikuisen lapsen kanssa keskustelu on mahdotonta ja aiheuttaa katkeruutta, on se suhde ollut huono jo lapsen ollessa lapsi. Ja siitähän se aikuinen lapsi haluaisi keskustella nimenomaan. Pää pois perseestä ja pelastamaan se elämän tärkein ihmissuhde! 

Jos välit on jo katkaistu aika päiviä sitten, mummot ei tunne lapsenlapsiaankaan mikä saa sen aikuisen sitten palaamaan äidin luo tivaamaan anteeksipyyntöjä ja sättimään? Se terapeutin käsky?

Itse en kyllä henkilökohtaisia asioitani puhu töissä saati naapureille. Joku näköjään sitren kertoo puhuvansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Ei se ihmissuhde siihen pääty että lapsi muuttaa kotoa. Ihan perus vuorovaikutusta, asioiden jakamista ja keskustelua tuo on, samaa kuin muidenkin kanssa. Plus se tapahtuu sen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa, jolloin myös sen vaikeus tai torjunta on tuplasti kauheampaa. 

Jos aikuisen lapsen kanssa keskustelu on mahdotonta ja aiheuttaa katkeruutta, on se suhde ollut huono jo lapsen ollessa lapsi. Ja siitähän se aikuinen lapsi haluaisi keskustella nimenomaan. Pää pois perseestä ja pelastamaan se elämän tärkein ihmissuhde! 

Ongelma onkin se, että ei se tyttären puolelta ole keskustelua, vaan lapsellista riitelyä. Joskus lapselle on ollut pakko tuottaa pettymyksiä, kuin että ei ole varaa siihen 10000 eur kielikurssiin, varmaan on kyllä pahoiteltukin teinille hänen harmitustaan asiasta. Kurjaa jos se harmittaa vielä 50v iässä. Mutta voihan tuskan purkaa sille terapeutille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Ymmärtäähän! Mutta aikuinenkaan lapsi ei ole velvollinen äitiään suojelemaan totuudelta. Jos se lapsuus on vaikuttamassa siihen miltä aikuisena tuntuu tai miten aikuisena itse toimii, on se nyt ihmeellistä, jos sitä ei saa ääneen edelleenkään sanoa ettei vaan sille äidille tule ikävä fiilis. Tunnesyöppö tuollainen äiti on edelleen. 

Itse mietin etten viitsisi äidilleni jankuttaa jostain teini-iän sanasodasta tai vaikka  kielikurssista englannissa  jonne jaana meni mutta minä en päässyt.

Kuka olisi tunnesyöppö?

Oletko kysynyt äidiltäsi miksi hän vertasi sinua kaikkiin muihin lapsiin ja kertoi, miten sinä olit huono? Kysyitkö miksi hän huoritteli sinua?

Eihän kukaan ole kertonut tuommoista?  Ei ainakaan tuo kenen kommenttiin vastaat?

Eikö ole vähän törkeää tuommoinen tuulestatemmattu  sinä-muotoinen teksti?

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Koska yleisemmin ihmiset alkavat vasta 30-40-vuotiaina oikeasti oireilemaan asiasta, varsinkin kun ymmärtävät, etteivät nyt itse siinä iässä tekisi niitä asioita omille lapsilleen, mitä vanhemmat tekivät heille ja tajuavat, miten sairasta se vanhempien kohtelu heitä kohtaan on.

Tosin eiköhän tuo raportointi tule siinä vaiheessa, kun yritetään ottaa väliä vanhempiin ja vanhemmat vaativat kertoa, että miksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Ei se ihmissuhde siihen pääty että lapsi muuttaa kotoa. Ihan perus vuorovaikutusta, asioiden jakamista ja keskustelua tuo on, samaa kuin muidenkin kanssa. Plus se tapahtuu sen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa, jolloin myös sen vaikeus tai torjunta on tuplasti kauheampaa. 

Jos aikuisen lapsen kanssa keskustelu on mahdotonta ja aiheuttaa katkeruutta, on se suhde ollut huono jo lapsen ollessa lapsi. Ja siitähän se aikuinen lapsi haluaisi keskustella nimenomaan. Pää pois perseestä ja pelastamaan se elämän tärkein ihmissuhde! 

Ongelma onkin se, että ei se tyttären puolelta ole keskustelua, vaan lapsellista riitelyä. Joskus lapselle on ollut pakko tuottaa pettymyksiä, kuin että ei ole varaa siihen 10000 eur kielikurssiin, varmaan on kyllä pahoiteltukin teinille hänen harmitustaan asiasta. Kurjaa jos se harmittaa vielä 50v iässä. Mutta voihan tuskan purkaa sille terapeutille.

Tästä kyllä näkee juuri millainen äiti olet ollut, jos olet ollut äiti. Jatkuvasti jotain ääripäätapauksia, koska et halua keskustella niistä oikeista asioista, vaan vähätellä tyttäresi tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Tämä.

5-kymppisten naisten villitys täällä palstalla dissata vanhaa raihnaista yli 8-kymppistä äitiään.

Anteeksianto (ihan turhista asioista) ei ole ollenkaan hullumpi idea, se selkeyttää myös omaa päätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Ei se ihmissuhde siihen pääty että lapsi muuttaa kotoa. Ihan perus vuorovaikutusta, asioiden jakamista ja keskustelua tuo on, samaa kuin muidenkin kanssa. Plus se tapahtuu sen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa, jolloin myös sen vaikeus tai torjunta on tuplasti kauheampaa. 

Jos aikuisen lapsen kanssa keskustelu on mahdotonta ja aiheuttaa katkeruutta, on se suhde ollut huono jo lapsen ollessa lapsi. Ja siitähän se aikuinen lapsi haluaisi keskustella nimenomaan. Pää pois perseestä ja pelastamaan se elämän tärkein ihmissuhde! 

Ongelma onkin se, että ei se tyttären puolelta ole keskustelua, vaan lapsellista riitelyä. Joskus lapselle on ollut pakko tuottaa pettymyksiä, kuin että ei ole varaa siihen 10000 eur kielikurssiin, varmaan on kyllä pahoiteltukin teinille hänen harmitustaan asiasta. Kurjaa jos se harmittaa vielä 50v iässä. Mutta voihan tuskan purkaa sille terapeutille.

Jo se että sanot sitä lapselliseksi riitelyksi, kertoo siitä ettet kykene normaaliin vuorovaikutukseen lapsesi kanssa. Luultavasti et ole osannut silloinkaan kun hän oli lapsi. Kyse ei ole pertymyksestä edelleenkään tai siitä etteikö tajuaisi, että noin tapahtui. Kyse on tunnekylmyydestä, siitä että selittelet sen sijaan, että toteaisit, että minun olisi pitänyt ymmärtää ja voida ottaa tunteesi paremmin vastaan. Myöntää että sillä miten vanhempana on toiminut (vaikka olosuhteiden pakosta) on vaikutusta toisen nykytilanteeseen ja tunteisiin. 

Eihän noiden edes tarvitsisi käydä asioita terapeutille avaamassa, jos asiat olisivat hyvin. Jos sieltä nousee trauma, aika tyhmäähän se olisi jättää käsittelemättä, jotta äidillä olisi kivempaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Tämä.

5-kymppisten naisten villitys täällä palstalla dissata vanhaa raihnaista yli 8-kymppistä äitiään.

Anteeksianto (ihan turhista asioista) ei ole ollenkaan hullumpi idea, se selkeyttää myös omaa päätä.

Juuri tämänkaltainen lapsien tunteiden vähättely on juurisyy aika monille, miksi he katkaisevat välit vanhempiinsa.

Turha on itkeä täällä, että miksi eivät pidä yhteyttä ja miksi ovat suuttuneet "turhista asioista". Ootte omat tilanteenne aiheuttaneet.

Aloittaja halusi vain riidellä. Kannattaa nyt jo viimeistään kymmenennellä  sivulla lopettaa "keskustelu" hänen kanssaan.

Kysyisin äidiltäni jos hän suostuisi vastaamaan.

Miksi veit minut vauvana hoitoon?

Tajuatko miten oli ikävää tulla koulusta kotiin ja tehdä voileipää yksin.

Tajuatko että saisit samansuuruisen eläkkeen vaikka olisit huolehtinutvitse lapsistasi? Työssäkäyminen ei mitenkään näy eläkkeessäsi, vain erolla että se tulee eläkeyhtiöltä.

Tajuatko miten hylkäämisen tunne on ollut mukanani ja omat lapseni olen hoitanut kotona.