Kuka puolustaisi äitiä?

Vierailija kirjoitti:

Miksi terapeutin pitäisi jollain tavalla puolustella äitiä? Jos lapsi menee terapeutille puhumaan kokemistaan traumoista perheessä, kuulostaa jo se heti siltä, että ihan syystä se lapsi vihaa vanhempiaan tai äitiäänsä.

Ja varsinkin tytär-äiti-suhteissa se viha kumpuaa siitä, että tyttäriä kohdellaan varsinkin perheissä, joissa on poikalapsia kaikista huonoiten. Tähän on tottakai alkanut tulemaan muutosta nykyyhteiskunnassa, mutta aikaisemmin tyttäret olivat huonoimmassa asemassa perheessä.

Ja jos varsinkin äitinä on ollut sellainen "voi en minä uskalla ketään vastaaan sanoa mitään, olen vain tosi nöyrä jne." niin tottakai se suuri viha tulee siitä, ettei tuollaiset äidit suojele lapsiaan, varsinkaan tyttäriään, miltään.

Miksi sellaisia äitejä tulisi millään tavalla puolustaa?

Ja sitten taas jos puolustaa, niin "se sekaantuu mun asioihin ja tunkee nokkansa joka paikkaan."

Mikään ei ole hyvä silloin kun on jo päätetty, että äiti on pilannut aikuisen lapsensa elämän. Että vaikka on jo vuosia sitten katkaistu välit äitiin, on joka ikinen elämässä sattuva vastoinkäyminen vieläkin sen äidin syytä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi terapeutin pitäisi jollain tavalla puolustella äitiä? Jos lapsi menee terapeutille puhumaan kokemistaan traumoista perheessä, kuulostaa jo se heti siltä, että ihan syystä se lapsi vihaa vanhempiaan tai äitiäänsä.

Ja varsinkin tytär-äiti-suhteissa se viha kumpuaa siitä, että tyttäriä kohdellaan varsinkin perheissä, joissa on poikalapsia kaikista huonoiten. Tähän on tottakai alkanut tulemaan muutosta nykyyhteiskunnassa, mutta aikaisemmin tyttäret olivat huonoimmassa asemassa perheessä.

Ja jos varsinkin äitinä on ollut sellainen "voi en minä uskalla ketään vastaaan sanoa mitään, olen vain tosi nöyrä jne." niin tottakai se suuri viha tulee siitä, ettei tuollaiset äidit suojele lapsiaan, varsinkaan tyttäriään, miltään.

Miksi sellaisia äitejä tulisi millään tavalla puolustaa?

Ja sitten taas jos puolustaa, niin "se sekaantuu mun asioihin ja tunkee nokkansa joka paikkaan."

Mikään ei ole hyvä silloin kun on jo päätetty, että äiti on pilannut aikuisen lapsensa elämän. Että vaikka on jo vuosia sitten katkaistu välit äitiin, on joka ikinen elämässä sattuva vastoinkäyminen vieläkin sen äidin syytä. 

Se että kuvittelet näin, kertoi siitä että et osaa käsitellä omiakaan tunteitasi. Ja se on sun ongelmasi se ja suuri syy myös varmasti lapsesi ongelmiin. Miksi sitä ei voi myöntää? 

Kukaan ei ole päättänyt mitään ja se tytär aivan varmasti puolustaa äitiään siellä terapiassakin ihan jatkuvasti. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

No niinpä! Ja siitähän he vasta valittavatkin, jos yhteyttä ei pidetä. Eikös se ole vain sitä hyvää itsenäistymistä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Ihan kuule aikuista suhdetta hän etsii. Aikuisten suhteessa on tunneyhteys ja läheisyyttä, halitaan ja keskustellaan, jaetaan tärkeän ihmisen kanssa elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Ihan kuule aikuista suhdetta hän etsii. Aikuisten suhteessa on tunneyhteys ja läheisyyttä, halitaan ja keskustellaan, jaetaan tärkeän ihmisen kanssa elämää. 

Kyllähän monesti perheelliset eivät niin kummankaan äitejä enää pidä halinalleina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

No niinpä! Ja siitähän he vasta valittavatkin, jos yhteyttä ei pidetä. Eikös se ole vain sitä hyvää itsenäistymistä? 

Yhteys on kaksipuolista. Ei sitä että äidiltä vaaditaan tunteita ja huolrnpitoa loputtomiin, itse pysytään siinä lapsilinjalla, äidin on vastattava minun tarpeisiini ja pyydeltävä lapsuuttani anteeksi 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Tämä.

5-kymppisten naisten villitys täällä palstalla dissata vanhaa raihnaista yli 8-kymppistä äitiään.

Anteeksianto (ihan turhista asioista) ei ole ollenkaan hullumpi idea, se selkeyttää myös omaa päätä.

Juuri tämänkaltainen lapsien tunteiden vähättely on juurisyy aika monille, miksi he katkaisevat välit vanhempiinsa.

Turha on itkeä täällä, että miksi eivät pidä yhteyttä ja miksi ovat suuttuneet "turhista asioista". Ootte omat tilanteenne aiheuttaneet.

Kysymys kuuluu miksi odottaa 5-kymppiseksi ennenkuin alkaa vatvoa? Ja miksi setviä asiaa keskustelupalstalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Ihan kuule aikuista suhdetta hän etsii. Aikuisten suhteessa on tunneyhteys ja läheisyyttä, halitaan ja keskustellaan, jaetaan tärkeän ihmisen kanssa elämää. 

Puolison kanssa jaetaan aikuiselämä, koetaan läheisyyttä ja keskustellaan asiat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Tämä.

5-kymppisten naisten villitys täällä palstalla dissata vanhaa raihnaista yli 8-kymppistä äitiään.

Anteeksianto (ihan turhista asioista) ei ole ollenkaan hullumpi idea, se selkeyttää myös omaa päätä.

Juuri tämänkaltainen lapsien tunteiden vähättely on juurisyy aika monille, miksi he katkaisevat välit vanhempiinsa.

Turha on itkeä täällä, että miksi eivät pidä yhteyttä ja miksi ovat suuttuneet "turhista asioista". Ootte omat tilanteenne aiheuttaneet.

Kysymys kuuluu miksi odottaa 5-kymppiseksi ennenkuin alkaa vatvoa? Ja miksi setviä asiaa keskustelupalstalla?

Tämänkin ketjun aloittaja päätti setviä asiaansa, eli syvää tyytymättömyyttään ja pettymystään aikuiseen tyttäreensä, keskustelupalstalla. Kymmenien itseään toistavien, uhriutuvien viestien voimalla. Asia ei etene mihinkään, myötätuntoa ei saa keneltäkään, mutta katkeruus ja tytärtä syyllistävä jankkaus jatkuu ja jatkuu. Malkaa omassa silmässä ei tämän elämän puitteissa tule enää näkemään, vanha mumma kun jo on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Ihan kuule aikuista suhdetta hän etsii. Aikuisten suhteessa on tunneyhteys ja läheisyyttä, halitaan ja keskustellaan, jaetaan tärkeän ihmisen kanssa elämää. 

Kyllähän monesti perheelliset eivät niin kummankaan äitejä enää pidä halinalleina. 

Eikä tarviikaan, jos se ei johdu siitä että äiti on tunnekylmä eikä kumpikaan kaipaa halillisia välejä. Minessa oerheessä halitaan vanhempia ja istutaan kainalossa tv:n ääressä täysin luontevasti myös anopin kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Tämä.

5-kymppisten naisten villitys täällä palstalla dissata vanhaa raihnaista yli 8-kymppistä äitiään.

Anteeksianto (ihan turhista asioista) ei ole ollenkaan hullumpi idea, se selkeyttää myös omaa päätä.

Juuri tämänkaltainen lapsien tunteiden vähättely on juurisyy aika monille, miksi he katkaisevat välit vanhempiinsa.

Turha on itkeä täällä, että miksi eivät pidä yhteyttä ja miksi ovat suuttuneet "turhista asioista". Ootte omat tilanteenne aiheuttaneet.

Kysymys kuuluu miksi odottaa 5-kymppiseksi ennenkuin alkaa vatvoa? Ja miksi setviä asiaa keskustelupalstalla?

Miksi itse jankkaat täällä monta sivua asiasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Tämä.

5-kymppisten naisten villitys täällä palstalla dissata vanhaa raihnaista yli 8-kymppistä äitiään.

Anteeksianto (ihan turhista asioista) ei ole ollenkaan hullumpi idea, se selkeyttää myös omaa päätä.

Juuri tämänkaltainen lapsien tunteiden vähättely on juurisyy aika monille, miksi he katkaisevat välit vanhempiinsa.

Turha on itkeä täällä, että miksi eivät pidä yhteyttä ja miksi ovat suuttuneet "turhista asioista". Ootte omat tilanteenne aiheuttaneet.

Kysymys kuuluu miksi odottaa 5-kymppiseksi ennenkuin alkaa vatvoa? Ja miksi setviä asiaa keskustelupalstalla?

Tämänkin ketjun aloittaja päätti setviä asiaansa, eli syvää tyytymättömyyttään ja pettymystään aikuiseen tyttäreensä, keskustelupalstalla. Kymmenien itseään toistavien, uhriutuvien viestien voimalla. Asia ei etene mihinkään, myötätuntoa ei saa keneltäkään, mutta katkeruus ja tytärtä syyllistävä jankkaus jatkuu ja jatkuu. Malkaa omassa silmässä ei tämän elämän puitteissa tule enää näkemään, vanha mumma kun jo on.

En näe aloituksessa hänen omasta elämästään mitään.

Täällä on kehitelty aloittajalle tytär ja sätitään aloittajaa ihan oman mielikuvituksen luomaa hahmoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Ihan kuule aikuista suhdetta hän etsii. Aikuisten suhteessa on tunneyhteys ja läheisyyttä, halitaan ja keskustellaan, jaetaan tärkeän ihmisen kanssa elämää. 

Kyllähän monesti perheelliset eivät niin kummankaan äitejä enää pidä halinalleina. 

Eikä tarviikaan, jos se ei johdu siitä että äiti on tunnekylmä eikä kumpikaan kaipaa halillisia välejä. Minessa oerheessä halitaan vanhempia ja istutaan kainalossa tv:n ääressä täysin luontevasti myös anopin kanssa. 

Mutta jouluksi ei mennä anopin luo?

Hyvä jos anopit on kiinteä osa perhettä ja jaetaan kaikki asiat. Ihanteellinen tilanne varmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi yleensä aikuinen, vaikkapa 30 vuotta sitten lapsuuskodistaan muuttanut raportoi äidille edelleen  asiansa ja terapiansa ja käy äitinsä "kimppuun" lapsuudestaan?

Tämä.

5-kymppisten naisten villitys täällä palstalla dissata vanhaa raihnaista yli 8-kymppistä äitiään.

Anteeksianto (ihan turhista asioista) ei ole ollenkaan hullumpi idea, se selkeyttää myös omaa päätä.

Juuri tämänkaltainen lapsien tunteiden vähättely on juurisyy aika monille, miksi he katkaisevat välit vanhempiinsa.

Turha on itkeä täällä, että miksi eivät pidä yhteyttä ja miksi ovat suuttuneet "turhista asioista". Ootte omat tilanteenne aiheuttaneet.

Kysymys kuuluu miksi odottaa 5-kymppiseksi ennenkuin alkaa vatvoa? Ja miksi setviä asiaa keskustelupalstalla?

Koska äiti ei ole osannut ottaa sitä aiemmin vastaan eikä osa sittenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Ihan kuule aikuista suhdetta hän etsii. Aikuisten suhteessa on tunneyhteys ja läheisyyttä, halitaan ja keskustellaan, jaetaan tärkeän ihmisen kanssa elämää. 

Kyllähän monesti perheelliset eivät niin kummankaan äitejä enää pidä halinalleina. 

Eikä tarviikaan, jos se ei johdu siitä että äiti on tunnekylmä eikä kumpikaan kaipaa halillisia välejä. Minessa oerheessä halitaan vanhempia ja istutaan kainalossa tv:n ääressä täysin luontevasti myös anopin kanssa. 

Mutta jouluksi ei mennä anopin luo?

Hyvä jos anopit on kiinteä osa perhettä ja jaetaan kaikki asiat. Ihanteellinen tilanne varmaan.

Mennään tai sitten anoppi tulee jouluksi perheensä luo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ilmiö alkaa olemaan jo koomisen vitsin tasolla, kaikki mitä sanotaan kuitataan uhriutumalla jostain mitä kukaan ei ole sanonut.

Oma äiti on kans tämmönen, teeskentelee olevansa lukutaidoton ja kykenemätön ymmärtämään yksinkertaisia asioita ja kuvittelee olevansa uhri kun minä en jaksa enää tämmöistä pelleilyä ja loputonta venkoilua ja vähättelyä.

Mikähän siinä on että tästä sotien jälkeisestä sukupolvesta kasvoi näin narsistinen? Säälittäis heidän puolesta jos se ei olisi yhtäaikaa ihan uskomattoman typerää, pahan tahtoista ja täysin merkityksetöntä, kuolevat kukkulalle joka ei kiinnosta ketään muuta, suojelevat kulissejaan vaikka ne kulissit on olleet täysin mädät ja läpinäkyvät.

Tämä kirjoitus oli aivan naulankantaan.

Mulla on myös tuollainen äiti, kaikki tavallisetkin asiat ja keskustelun yritykset muuttuvat aivan sekopäiseksi venkoiluksi ja kaikki missä on vähäinenkin viittaus tunne-elämään on äidistä temppuilua. 

Sitä ei tajua ennen kuin on itse aikuinen, viettänyt pitempään jo poissa lapsuuden kodista ja tavannut paljon järkeviä ja asioihin tasapainoisesti suhtautuvia ihmisiä. Se ristiriita, että äiti venkoilee tavallisista asioista ja syyttää muita, etenkin lapsia, temppuilusta, jos jossakin edes sivutaan tunteita on todellinen mind fuck. Pahoittelut rumasta sanasta, mutta mielestäni kuvaa hyvin mitä tapahtuu tuollaisen narsistisesti virittäytyneen pellem vaikutuspiirissä. 

Nykyisin olen oppinut ohittamaan äitini vääntämiset ja sähläämiset, olenhan jo yli 40 vuotta opetellut. Olen myös oppinut pitämään etäisyyttä, nähdään joskus ja jouluna ja soitellaan harvakeltaan. Tuolloin annan äidin puhua pihatöistä, naapureista ja telkkariohjelmista ja ollaan etäisen kohteliaita. Mitään sen ihmeempää en odota. Jos en saanut lapsenakaan mitään syvempää kohtaamista tunnetasolla, niin eipä sitä ole tulossa nytkään. 

Jossain kohtaa omien lasten ollessa pieniä asia tuli pintaan kipeästi ja yritin kaikesta huolimatta keskustella siitä äidin kanssa. Lukija voi päätellä miten kävi. 

Luultavasti nuo 70+ jotka ovat keski-ikäisten vanhempia eivät ole tottuneet tuohon olet rakas, olet ihana, tuohon elokuvista ja ulkomailta tulleeseen pinnalliseen "lässytykseen" minkä tyttärensä jo osaavat.

Monen rakkaus on ollut sitä huolenpitoa, aikuisena jäyhää kyselyä mitä kuuluu. Varovaista kyselyä ettei vaan tunkeile. 

Tuo ikäluokka osasi antaa lastensa itsenäistyä.  Nykyisin äidit korjaavat tuon ja lasten ei anneta aikuistua vaan holhotaan kolmikymppisiksi.

Jos osasi, miksi hän on tuossa tilanteessa? 

Onko hän sinkku kun etsii edelleen äidiltään jotain muuta kuin aikuista suhdetta?

Avioituneen perheessä on se puoliso ja kummankin vanhempien on tiedettävä asemansa, ei roikkua lapsessaan.

Ihan kuule aikuista suhdetta hän etsii. Aikuisten suhteessa on tunneyhteys ja läheisyyttä, halitaan ja keskustellaan, jaetaan tärkeän ihmisen kanssa elämää. 

Puolison kanssa jaetaan aikuiselämä, koetaan läheisyyttä ja keskustellaan asiat. 

Ei siis halaa edes lastaan, vain puolisoaan? Ja sitten jos lapsi aikuisena haluaisi toisin, sanoo, että puoliso on sitä varten? Niin että hyvää vanhemmuutta ja tervettä itsenäistymistä 😂