Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuka puolustaisi äitiä?
10.11.2026 |
Leena Sorvalin kirja. Lukekaahan te jotka käytte terapiassa puhumassa tiskivuoroista ja saamattomista farkuista.
Kommentit (647)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään. Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin, tytär ei hyväksy selitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärtänyt aloituksesta mitään.
Miksi käyt vauvaa edes lukemassa kun aina kerrot ettet ymmärrä lukemaasi?
Tuo oli ensimmäinen kerta, kun noin kirjoitin. Aloituksen tekijän kannattaisi käyttää vähän aikaa aloitukseen eikä huitaista muutaman sanan epäselvyyttä, jos keskustelua haluaa.
Hyvin useassa keskustelussa on tuo lause viimeistään kolmantena. Kertoo halustasi mitätöidä muita. Tai sana terapia kolahti?
Oletko oikeasti noin saatanan tyhmä?! Muut kyllä ymmärsivät miksi kyseinen ihminen kirjoitti noin koska ap:n aloitus on ihan paska. Sä vähäjärkinen jankutat ja kuvittelet tietäväsi toisen kirjoittajan tekemiset.
Tuollaisen sanavaraston kanssa puhuttelet äitiäsi?
Exän äiti oli täysi alkoholisti. Perheen isä teki reissuhommia ja kotona oli kunnon ruokaa vain kun isä oli kotona. Äiti vain ryyppäsi eikä huolehtinut lapsista. Erohan siinä lopulta tuli ja isä sai käräjien kautta monen lapsen huoltajuuden. Kyllä siinä äiti aiheuttanut monta traumaa lapsilleen, mutta ap:n eli tuon ”kirjailijan” mielestä äidissä ei varmaan ollut mitään vikaa.
Eikä muuten kuollut tuo äiti päälle 50-vuotiaana vaan vasta reilusti yli 70v vaikka joi edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärtänyt aloituksesta mitään.
Miksi käyt vauvaa edes lukemassa kun aina kerrot ettet ymmärrä lukemaasi?
Tuo oli ensimmäinen kerta, kun noin kirjoitin. Aloituksen tekijän kannattaisi käyttää vähän aikaa aloitukseen eikä huitaista muutaman sanan epäselvyyttä, jos keskustelua haluaa.
Hyvin useassa keskustelussa on tuo lause viimeistään kolmantena. Kertoo halustasi mitätöidä muita. Tai sana terapia kolahti?
Oletko oikeasti noin saatanan tyhmä?! Muut kyllä ymmärsivät miksi kyseinen ihminen kirjoitti noin koska ap:n aloitus on ihan paska. Sä vähäjärkinen jankutat ja kuvittelet tietäväsi toisen kirjoittajan tekemiset.
Tuollaisen sanavaraston kanssa puhuttelet äitiäsi?
Ei jumalauta sä olet tyhmä! Ei, en puhu äidilleni noin koska mulla on hyvä äiti. Mun äiti ei liittynyt paskareikä mitenkään tuohon mitä kommentoi. Miten noin tyhmä ihminen pärjää muka elämässä?!?!
Vierailija kirjoitti:
Exän äiti oli täysi alkoholisti. Perheen isä teki reissuhommia ja kotona oli kunnon ruokaa vain kun isä oli kotona. Äiti vain ryyppäsi eikä huolehtinut lapsista. Erohan siinä lopulta tuli ja isä sai käräjien kautta monen lapsen huoltajuuden. Kyllä siinä äiti aiheuttanut monta traumaa lapsilleen, mutta ap:n eli tuon ”kirjailijan” mielestä äidissä ei varmaan ollut mitään vikaa.
Eikä muuten kuollut tuo äiti päälle 50-vuotiaana vaan vasta reilusti yli 70v vaikka joi edelleen.
Pari tuttua naista on kuollut alle nelikymppisinä, siis todella alkoholistia. Alkon edessä olivat jo ennen yhdeksää vapisevina. Avioero ja lapset isällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään. Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin, tytär ei hyväksy selitystä.
Miten voit olla noin äärettömän tyhmä? Ne jotka käy terapiassa äitinsä tai vanhempiensa vuoksi ovat kokeneet oikeasti vaikeita asioita. Väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, todellista henkistä väkivaltaa, nähneet nälkää, jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Exän äiti oli täysi alkoholisti. Perheen isä teki reissuhommia ja kotona oli kunnon ruokaa vain kun isä oli kotona. Äiti vain ryyppäsi eikä huolehtinut lapsista. Erohan siinä lopulta tuli ja isä sai käräjien kautta monen lapsen huoltajuuden. Kyllä siinä äiti aiheuttanut monta traumaa lapsilleen, mutta ap:n eli tuon ”kirjailijan” mielestä äidissä ei varmaan ollut mitään vikaa.
Eikä muuten kuollut tuo äiti päälle 50-vuotiaana vaan vasta reilusti yli 70v vaikka joi edelleen.Pari tuttua naista on kuollut alle nelikymppisinä, siis todella alkoholistia. Alkon edessä olivat jo ennen yhdeksää vapisevina. Avioero ja lapset isällä.
Niin mitä sitten? Ei kaikki alkoholistit kuole nuorena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärtänyt aloituksesta mitään.
Miksi käyt vauvaa edes lukemassa kun aina kerrot ettet ymmärrä lukemaasi?
Tuo oli ensimmäinen kerta, kun noin kirjoitin. Aloituksen tekijän kannattaisi käyttää vähän aikaa aloitukseen eikä huitaista muutaman sanan epäselvyyttä, jos keskustelua haluaa.
Hyvin useassa keskustelussa on tuo lause viimeistään kolmantena. Kertoo halustasi mitätöidä muita. Tai sana terapia kolahti?
Oletko oikeasti noin saatanan tyhmä?! Muut kyllä ymmärsivät miksi kyseinen ihminen kirjoitti noin koska ap:n aloitus on ihan paska. Sä vähäjärkinen jankutat ja kuvittelet tietäväsi toisen kirjoittajan tekemiset.
Tuollaisen sanavaraston kanssa puhuttelet äitiäsi?
Ei jumalauta sä olet tyhmä! Ei, en puhu äidilleni noin koska mulla on hyvä äiti. Mun äiti ei liittynyt paskareikä mitenkään tuohon mitä kommentoi. Miten noin tyhmä ihminen pärjää muka elämässä?!?!
Miten aikuisella yleensä missään on tuollainen sanavarasto?
Mikä sinua nyt tuossa aloituksessa noin tuohdutti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään. Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin, tytär ei hyväksy selitystä.
Miten voit olla noin äärettömän tyhmä? Ne jotka käy terapiassa äitinsä tai vanhempiensa vuoksi ovat kokeneet oikeasti vaikeita asioita. Väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, todellista henkistä väkivaltaa, nähneet nälkää, jne.
Eivät ole. Monet ovat täällä kertoneet perin tavallisista perheistä mikä on aikuisena vienyt terapiaan. Sivullisen silmin juuri kielloista, kotityövaatimuksista, keskiluokkaiset kulisseista, piti käydä ahdistavilla soittotunneilla, siitä avainnauhasta. Uskonnollisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärtänyt aloituksesta mitään.
Miksi käyt vauvaa edes lukemassa kun aina kerrot ettet ymmärrä lukemaasi?
Tuo oli ensimmäinen kerta, kun noin kirjoitin. Aloituksen tekijän kannattaisi käyttää vähän aikaa aloitukseen eikä huitaista muutaman sanan epäselvyyttä, jos keskustelua haluaa.
Hyvin useassa keskustelussa on tuo lause viimeistään kolmantena. Kertoo halustasi mitätöidä muita. Tai sana terapia kolahti?
Oletko oikeasti noin saatanan tyhmä?! Muut kyllä ymmärsivät miksi kyseinen ihminen kirjoitti noin koska ap:n aloitus on ihan paska. Sä vähäjärkinen jankutat ja kuvittelet tietäväsi toisen kirjoittajan tekemiset.
Tuollaisen sanavaraston kanssa puhuttelet äitiäsi?
Minun uskovainen äitini osaa olla suustaan todella paha. Itse en ikinä voisi nimitellä ketään niin rumasti mitä hän on tehnyt. Anteeksi hän ei ole ikinä pyytänyt mitään.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään. Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin, tytär ei hyväksy selitystä.
Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?
Kai kyse on siitä että tyttäret syyttävät äitiään koska terapeuttikin sanoi että äidin syytä. Eli höykyttävät äitiään terapian kestoaikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Sehän on sen terapeutin asia, jos se sen vaatii, että sanomiset totuudeksi vahvistetaan. Yleensä ei edes vaadi, koska mitä väliä onko jokin täysin totta? Se kokemus on siellä vaikka se nousisikin jostain mikä on hieman vääristynyt.
Terapia ei ole mikään keskusteluasetelma, jossa etsitään syyllinen ja todisteet tapahtumille ja kokemuksille tai ”kumpi oli oikeassa”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?
Onhan sillä väliä, jos asiakas terapiassa kehittelee tunnepitoisen osin fiktiivisen tarinan, jota terapeutti vahvistaa. Tilanteesta hyötyy ainoastaan terapeutin pankkitili.
Eikä missään sanottu, että äiti kokisi tarpeelliseksi puhua terapeutille yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään. Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin, tytär ei hyväksy selitystä.
Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää?
Kun äiti myöntelee kaikki syytökset todeksi jotain ilmettä myöten niin mitä sitten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?
Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.
Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?
Kai kyse on siitä että tyttäret syyttävät äitiään koska terapeuttikin sanoi että äidin syytä. Eli höykyttävät äitiään terapian kestoaikana.
Terapeutti ei sano että äidin syytä. Tuo on ihan puhtaasti jälkeen sen äidin uhriutumista ja sillä edelleen vältellään vastuuta. Onko se nyt äitinä niin vaikeaa todeta, että hyvä että on pohdittu myös lapsuuden asioita ja saatu oivalluksia? Tai sanoa että olihan meillä silloin rankkaa, että ymmärrän oikein hyvin kokemuksesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?
Että ihan sairastuu.
No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua?
Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella.Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.
Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.
Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.
😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan.
Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään. Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin, tytär ei hyväksy selitystä.
Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää?
Kun äiti myöntelee kaikki syytökset todeksi jotain ilmettä myöten niin mitä sitten?
Syytökset ja myöntelee 🙄 Siinäpä malliesimerkki ongelmasta.
Alue: Aihe vapaa
Mistä näitä mt-vammaisia sikiää?