Kuka puolustaisi äitiä?

Miksi on niin vaikea hyväksyä, että on olemassa oikeasti huonoja äitejä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Kun äiti myöntelee kaikki syytökset todeksi jotain ilmettä myöten niin mitä sitten?

Syytökset ja myöntelee 🙄 Siinäpä malliesimerkki ongelmasta. 

No sitähän täällä on vaadittu. Myöntäisi huonoutensa kun 50 v sitä  vaatii terapeutin opastamana.

Mutta sekään ei sitten kelpaa? 

Joku todella yksinkertainen ja todella rajaton huono äiti jankuttaa nyt tässä ketjussa. Ei näe mitään väärää omissa teoissaan. Kuvittelee olevansa pyhimys. 

Tjaa, minulle syntyi tästä ketjusta kuva että nämä äipät on ennemminkin huolissaan siitä että jollekkin tuiki tuntemattomalle terapeutille syntyy heistä negatiivinen vaikutelma, välit lasten kanssa on täysin irrelevanttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta mitään.

Miksi käyt vauvaa edes lukemassa kun aina kerrot ettet ymmärrä lukemaasi? 

Tuo oli ensimmäinen kerta, kun noin kirjoitin. Aloituksen tekijän kannattaisi käyttää vähän aikaa aloitukseen eikä huitaista muutaman sanan epäselvyyttä, jos keskustelua haluaa.

Hyvin useassa keskustelussa on tuo lause viimeistään kolmantena. Kertoo halustasi mitätöidä muita. Tai sana terapia kolahti?

Oletko oikeasti noin saatanan tyhmä?! Muut kyllä ymmärsivät miksi kyseinen ihminen kirjoitti noin koska ap:n aloitus on ihan paska. Sä vähäjärkinen jankutat ja kuvittelet tietäväsi toisen kirjoittajan tekemiset. 

Tuollaisen sanavaraston kanssa puhuttelet äitiäsi?

On äitejä, jotka puhuttelevat tuollaisen sanavaraston kanssa tyttäriään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Ymmärtäähän! Mutta aikuinenkaan lapsi ei ole velvollinen äitiään suojelemaan totuudelta. Jos se lapsuus on vaikuttamassa siihen miltä aikuisena tuntuu tai miten aikuisena itse toimii, on se nyt ihmeellistä, jos sitä ei saa ääneen edelleenkään sanoa ettei vaan sille äidille tule ikävä fiilis. Tunnesyöppö tuollainen äiti on edelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?

Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.

Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?

Kai kyse on siitä että tyttäret syyttävät äitiään koska terapeuttikin sanoi että äidin syytä. Eli höykyttävät äitiään terapian kestoaikana.

Terapeutti ei sano että äidin syytä. Tuo on ihan puhtaasti jälkeen sen äidin uhriutumista ja sillä edelleen vältellään vastuuta. Onko se nyt äitinä niin vaikeaa todeta, että hyvä että on pohdittu myös lapsuuden asioita ja saatu oivalluksia? Tai sanoa että olihan meillä silloin rankkaa, että ymmärrän oikein hyvin kokemuksesi. 

Mitä vastuuta 70+ äidin pitää enää ottaa keski-ikäisen lapsensa mielikuvista?  Mitä se muuttaa? 

vertauskuvallisesti. vingutaan " lapsuuden traumoista " kun piti tehdä kotitöitäkin ( tai jotain muita velvotteita) ja kun vaatteet ei ollut juts niitä mitä olisi halunnut (muotifarkkujen tilalla äiti kävi tarjoustalossa, prismassa, maksimarketissa tai sai kulkea serkkujen vanhoissa). 

Missä on ihmisten lukutaito ja tekstin laajempi ymmärrys??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärtänyt aloituksesta mitään.

Miksi käyt vauvaa edes lukemassa kun aina kerrot ettet ymmärrä lukemaasi? 

Tuo oli ensimmäinen kerta, kun noin kirjoitin. Aloituksen tekijän kannattaisi käyttää vähän aikaa aloitukseen eikä huitaista muutaman sanan epäselvyyttä, jos keskustelua haluaa.

Hyvin useassa keskustelussa on tuo lause viimeistään kolmantena. Kertoo halustasi mitätöidä muita. Tai sana terapia kolahti?

Oletko oikeasti noin saatanan tyhmä?! Muut kyllä ymmärsivät miksi kyseinen ihminen kirjoitti noin koska ap:n aloitus on ihan paska. Sä vähäjärkinen jankutat ja kuvittelet tietäväsi toisen kirjoittajan tekemiset. 

Tuollaisen sanavaraston kanssa puhuttelet äitiäsi?

On äitejä, jotka puhuttelevat tuollaisen sanavaraston kanssa tyttäriään. 

Mä en kuitenkaan ole sellainen. Puhuttelin nyt palstan ääliötä noin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?

Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.

Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?

Kai kyse on siitä että tyttäret syyttävät äitiään koska terapeuttikin sanoi että äidin syytä. Eli höykyttävät äitiään terapian kestoaikana.

Koeta hyväksyä se fakta, että epäonnistuit äitinä. Tuolloin et osannut, tajunnut, jaksanut olla rakastava vanhempi, nyt on liian myöhäistä. Tyttäresi ei tule sitä ikinä antamaan anteeksi, lapsenlapsiasi et tule ikinä näkemään. Selittely ei auta, "oman versiosi" kertominen tapahtumain kulusta ei kiinnosta ketään. Vahinko on jo tapahtunut ja sitä ei voi muuksi muuttaa. Tyttäresi yrittää terapiassa paikata haavoja, jotka sinä aiheutit. Terapeutin vika se ei varsinkaan ole.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Ymmärtäähän! Mutta aikuinenkaan lapsi ei ole velvollinen äitiään suojelemaan totuudelta. Jos se lapsuus on vaikuttamassa siihen miltä aikuisena tuntuu tai miten aikuisena itse toimii, on se nyt ihmeellistä, jos sitä ei saa ääneen edelleenkään sanoa ettei vaan sille äidille tule ikävä fiilis. Tunnesyöppö tuollainen äiti on edelleen. 

Itse mietin etten viitsisi äidilleni jankuttaa jostain teini-iän sanasodasta tai vaikka  kielikurssista englannissa  jonne jaana meni mutta minä en päässyt.

Kuka olisi tunnesyöppö?

On hyvä, ettei naiset enää hanki lapsia. Jää ainainen pelko, että on huonomp kuin äitinsä. Isien kanssa ei ole tarvinnut kilpailla. Onhan se mies, eikä edes arkena paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?

Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.

Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?

Kai kyse on siitä että tyttäret syyttävät äitiään koska terapeuttikin sanoi että äidin syytä. Eli höykyttävät äitiään terapian kestoaikana.

Koeta hyväksyä se fakta, että epäonnistuit äitinä. Tuolloin et osannut, tajunnut, jaksanut olla rakastava vanhempi, nyt on liian myöhäistä. Tyttäresi ei tule sitä ikinä antamaan anteeksi, lapsenlapsiasi et tule ikinä näkemään. Selittely ei auta, "oman versiosi" kertominen tapahtumain kulusta ei kiinnosta ketään. Vahinko on jo tapahtunut ja sitä ei voi muuksi muuttaa. Tyttäresi yrittää terapiassa paikata haavoja, jotka sinä aiheutit. Terapeutin vika se ei varsinkaan ole.  

Voisit kommenttisi kirjoittaa yleisessä muodossa. Tämä on nyt yleiskeskustelu. Älä käy noin henkilöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?

Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.

Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?

Onhan sillä väliä, jos asiakas terapiassa kehittelee tunnepitoisen osin fiktiivisen tarinan, jota terapeutti vahvistaa. Tilanteesta hyötyy ainoastaan terapeutin pankkitili.

Eikä missään sanottu, että äiti kokisi tarpeelliseksi puhua terapeutille yhtään mitään.

Tässä ketjussa aloittaja on useaan kertaan ilmaissut halunsa päästä kertomaan terapeutille "oma näkökulmansa" asioista, tällä tavoin vaikuttamaan terapian kulkuun ja erityisesti saamaan itselleen oikeutta, tulemaan huomatuksi, kuulluksi. Että tytär lopultakin ymmärtäisi olleensa väärässä ja pyytäisi anteeksi vanhalta äidiltään omaa julmuuttaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Ymmärtäähän! Mutta aikuinenkaan lapsi ei ole velvollinen äitiään suojelemaan totuudelta. Jos se lapsuus on vaikuttamassa siihen miltä aikuisena tuntuu tai miten aikuisena itse toimii, on se nyt ihmeellistä, jos sitä ei saa ääneen edelleenkään sanoa ettei vaan sille äidille tule ikävä fiilis. Tunnesyöppö tuollainen äiti on edelleen. 

Itse mietin etten viitsisi äidilleni jankuttaa jostain teini-iän sanasodasta tai vaikka  kielikurssista englannissa  jonne jaana meni mutta minä en päässyt.

Kuka olisi tunnesyöppö?

Jos ne kuvaavat hyvin sitä miksi kokee miten kokee, kyllä ne pitää voida sanoa ilman että se äiti heittää sen martyyriviitan päälleen. Jankuttamisesta ei ole kyse vaan siitä, että nuo asiat eivät nousisi pintaan, jos äiti olisi kuullut sen lapsensa jo silloin kun asiat tapahtuivat. Tottakai jos se tunnekylmyys on silloin satuttanut, toivoo että vuosien päästä se äiti osaisi sen tunteen ottaa vastaan vihdoin. Jos ei, montako kertaa itse yrittäisit? 

Vierailija kirjoitti:

vertauskuvallisesti. vingutaan " lapsuuden traumoista " kun piti tehdä kotitöitäkin ( tai jotain muita velvotteita) ja kun vaatteet ei ollut juts niitä mitä olisi halunnut (muotifarkkujen tilalla äiti kävi tarjoustalossa, prismassa, maksimarketissa tai sai kulkea serkkujen vanhoissa). 

 

Missä on ihmisten lukutaito ja tekstin laajempi ymmärrys??

Olen lukenut itseäni viisaammilta että peruskoulussa opitaan lukemaan muttei ymmärtämään luettua. Koska monetkaan ei nykyisin lue kirjallisuutta, sanomalehtiä, sanavarastot ovat pieniä, ei ymmärretä yleisiä viittauksia ja sanontoja. Esim joku tuttu raamatun tai klassikkokirjan käytetty sanonta tms.

Siis referoin tuon, en itse osaa arvostella 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Tytär sanoittaa asian eli syyttää äitiään.  Ei tahdo edes aikuisenakaan ymmärtää edes esim sitä että ei ollut rahaa samaan kuin sun parhaalla kaverilla. Tai jos äiti yrittää selittää yritettiin varjella sua kun ei laskettu joka paikkaan pussikaljoja opettelemaan, tai oli pakko käydä töissä. Monilla on se tyhjän kodin trauma ja kaula-avain näissäkin keskusteluissa. Ja mitä se äiti selittäisikin,  tytär ei hyväksy selitystä. 

Sepä se kun sen äidin ei pidä selitellä mitään vaan ottaa vastuu. Tottakai se lapsikin tajuaa että olosuhteet vaikuttavat ja raha ja jaksaminen, mutta vanhemman tärkein tehtävä on ottaa vastaan se kokemus, jonka ne yhdessä perhedynamiikan kanssa luovat. Jos sitä ei ole osannut tehdä silloin kun lapsi on elänyt sen tioanteen, sitten se pitää ottaa vastaan aikuiselta lapselta. Jos ei osaa silloinkaan, jääkö kotain muuta kuin se että ei enää kannata edes yrittää? 

Aikuisena ei enää ymmärräkään ettei rahaa tai aikaa ollut? 

Ymmärtäähän! Mutta aikuinenkaan lapsi ei ole velvollinen äitiään suojelemaan totuudelta. Jos se lapsuus on vaikuttamassa siihen miltä aikuisena tuntuu tai miten aikuisena itse toimii, on se nyt ihmeellistä, jos sitä ei saa ääneen edelleenkään sanoa ettei vaan sille äidille tule ikävä fiilis. Tunnesyöppö tuollainen äiti on edelleen. 

Itse mietin etten viitsisi äidilleni jankuttaa jostain teini-iän sanasodasta tai vaikka  kielikurssista englannissa  jonne jaana meni mutta minä en päässyt.

Kuka olisi tunnesyöppö?

Jos ne kuvaavat hyvin sitä miksi kokee miten kokee, kyllä ne pitää voida sanoa ilman että se äiti heittää sen martyyriviitan päälleen. Jankuttamisesta ei ole kyse vaan siitä, että nuo asiat eivät nousisi pintaan, jos äiti olisi kuullut sen lapsensa jo silloin kun asiat tapahtuivat. Tottakai jos se tunnekylmyys on silloin satuttanut, toivoo että vuosien päästä se äiti osaisi sen tunteen ottaa vastaan vihdoin. Jos ei, montako kertaa itse yrittäisit? 

Kuvittelisin että kyllä se pettymyksen raivo perheissä varmaan on käsitelty kun on  todettu ettei nyt sitä kymppitonnia ole vara laittaa kun isä/äiti lomautettu, ollut muu pakollinen rahanreikä.

Tottakai on tunnekylmyyttä jos lapsi ei saa tahtomaansa. Muistakaahan se omillanne.

Vierailija kirjoitti:

vertauskuvallisesti. vingutaan " lapsuuden traumoista " kun piti tehdä kotitöitäkin ( tai jotain muita velvotteita) ja kun vaatteet ei ollut juts niitä mitä olisi halunnut (muotifarkkujen tilalla äiti kävi tarjoustalossa, prismassa, maksimarketissa tai sai kulkea serkkujen vanhoissa). 

 

Missä on ihmisten lukutaito ja tekstin laajempi ymmärrys??

Alat ymmärtää pikkuhiljaa: tältä palstalta et löydä myötätuntoa ja "lukutaitoa ja laajempaa ymmärrystä" katkeroituneelle uhriutumisellesi ja selvästikin täysin kuoppiinsa jumiutuneelle ajattelullesi. Kukaan ei edes lue tuota aloituksessa mainittua kirjaa, paljolti tekemäsi markkinoinnin takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä miten joku keski-ikäinen on jäänyt niin äitiriippuvaiseksi että vielä siinä iässä suuttuu äitinsä jostain turhanpäiväisyydestä tyyliin oletko jo vaihtanut jouluverhot? Tai pärjäähän se Siru lukiossa?

Että ihan sairastuu.

No eihän se tytär niistä sairastukaan, mutta tuo on vain jatkumoa siitä kokemuksesta, että vieläkin vaikka tytär on jo aikuinen, äitinsä puuttuu elämään verhoista lähtien. Ja jos tytär on tajunnut miten kontrolloiva äitinsä on ollut aina, nuo nostavat vihan pintaan. Mikä siinä on, että sen äidin pitää uhriutua ja puolustautua? 

Minun äitini ei ollut kontrolloiva, eikä aiheuttanut suoraan traumaa, vaan hän eli itse suhteessa, jossa mies oli kontrolloiva. Kun hän sitä oireili meille aikuisille lapsille ja itki jne., sanoin hänelle, että ymmärrätkö että me elimme sitä todellisuutta lapsina myös. Koska hän ei ole martyyri, hän tajusi, että hyvän tähen, minähän en ole osannut teitä suojella kun mulla oli paha olla. Siinä se, jaettu traumakokemus ja puhdistavaa. Siitä on pikkasen helpompi lähteä tervehtymään kuin siitä, että äiti saa itkupotkuraivarit ja pyrkii selittämään pois tyttärensä kokemuksen jollain sairaalla ”mutku minä”-puolustuksella. 

Eli siis kuten kirjassa ilmeisesti kerrotaan tyttäret eivät jätä äitiään rauhaan vaan syyttelevät häntä jotta terapeuttikin sanoi että sinun syysi että voin vaihdevuosissa huonosti.

Kirjaselostuksista olen juuri tästä kirjailijan kertovan. Hoidettava ja terapeutti etsivät syntipukin äidistä joka ei tietenkään saa omaa kertomustaan kertoa. Tytär ei kuuntele eikä ymmärrä äitiään eikä sitä miksi elämä oli niinkuin oli silloin 40 vuotta sitten.

Hyvähän se on jos hoidettava saa mielenrauhan. Äidit, suurin osa, kestää sen hylkäämisen ja lakkaa toivomasta yhteydenpitoa. Ehkä laittavat joulukortin jos ei tule raivoa takaisin ja lähestymiskieltoa, ehkä lapsenlapsellekin synttärikortin jos uskaltavat.

😂 Siinä se martyyri, uhriutuva itsekäs äiti nyt on. Se että tytär pohtii asioita ja menneisyyttään, johon se äiti auttamattomasti kuuluu, ei ole syyllistämistä. Yritä nyt ymmärtää, että se on sen äidin kokemus, että tytär ei tajua ja etsii syyllistä. Se ei ole fakta. Jos edes silloin kun tytär sanoittaa asiaa, ei osaa itsereflektointia tai tajua mistä tytär puhuu, se on sitten voi voi ja varmasti tuleekin hylätyksi. Siinähän sitten jatkat sillä ”mutku minä tein parhaani ja kukaan ei tajuuuuuuu”-linjallaan. 

Oletko pohtinut, että se tyttären terapiassa sanoittama tarina on väistämättä autofiktiota?

Joka sitten kuuluisi niellä ihan vaan totuutena. Erittäin huono keskusteluasetelma.

Mitä väliä sillä on, mitä tytär terapiassa puhuu? Eihän terapeutti eikä äiti ikinä tapaa toisiaan. Vai haluatko äiti kertoa terapeutille miten tytär on huono ja keksii taas omiaan?

Onhan sillä väliä, jos asiakas terapiassa kehittelee tunnepitoisen osin fiktiivisen tarinan, jota terapeutti vahvistaa. Tilanteesta hyötyy ainoastaan terapeutin pankkitili.

Eikä missään sanottu, että äiti kokisi tarpeelliseksi puhua terapeutille yhtään mitään.

Tässä ketjussa aloittaja on useaan kertaan ilmaissut halunsa päästä kertomaan terapeutille "oma näkökulmansa" asioista, tällä tavoin vaikuttamaan terapian kulkuun ja erityisesti saamaan itselleen oikeutta, tulemaan huomatuksi, kuulluksi. Että tytär lopultakin ymmärtäisi olleensa väärässä ja pyytäisi anteeksi vanhalta äidiltään omaa julmuuttaan. 

Ja siihenhän koko suositeltu kirja ja äidin puolustaminen perustuu. Ensin pahoitetaan mieli tyttären terapiasta ja sitten vielä erikseen siitä että kerrotaan miksi siellä terapiassa käydään. 🤦‍