Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Luokkanousun tehneenä en koe kuuluvani joukkoon - muita?
En nyt tarkoita luokkanousulla mitään "olin lapsena koditon ja nyt multimiljonääri" -tarinoita, jotka ovat aika harvassa. Vaan näitä tavallisempia tarinoita, missä matalista yhteiskuntaluokista noustaan keskituloisiksi ja missä keskituloiset kipuavat vielä ylöspäin. Olen itse kasvanut melko keskiluokkaisessa kodissa maakunnassa, mutta vanhempieni tausta oli matalampi, isäni lapsuuskoti oli todella köyhä. Tämä näkyy minussa taloudellisena tarkkuutena ja tuhlailun välttämisenä, vaikkei taloudellista huolta ole itselläni ollutkaan. Taustani näkyy minussa yhä, vaikka tienaan hyvin ja asun yhdellä Suomen hyvätuloisimmista postinumeroalueista.
Luokkanousijana minulta puuttuvat monille ylemmissä yhteiskuntaluokissa olleille luontaiset taidot ja elintavat. En "osaa" harrastaa mitään hienoa, en osaa golfata, en lasketella, en purjehtia, kaukomatkat eivät kiinnosta jne. En ole edes koskaan kokeillut noita urheilulajeja, lapsena harrastin vain jumppaa, kokkipuuhakerhoa ja kuvataidekerhoa. Monet menot kauneushoidoista kalliisiin vaatteisiin ja fiineihin ravintoloihin tuntuvat tuhlaukselta, enkä käytä rahaani sellaiseen. Sen sijaan käyn kirjastossa, retkeilen luonnossa, käyn uimahallissa vesijumpassa, luen ja nautin mökkeilystä ilman mukavuuksia.
Tunnen itseni maalaiseksi ja huonommaksi muiden ulkoisesti kaltaisteni seurassa. Tuntuu, etten osaa keskustellakaan kunnolla ihmisten kanssa, joilla monet asiat tulevat luonnostaan. Osalla arvot tuntuvat melko kovilta, elämä on suorittamista, rahan ansaitsemista ja kaikkea materialista menestystä. Toisissa arvostetaan sitä, miten menestyneitä he ovat. Minä arvostan yksinkertaista (monen mielestä tylsää) arkea ja terveyttä. Ammattini on arkinen verrattuna siihen, kun ympärillä on vaikka minkälaista juristia, järjestöjohtajaa, kansainvälistä asiantuntijaa jne.
Minulla ei ole hienoa sukutaustaa tai maistereita suvussa monessa polvessa. Lapsuuskotini ei ollut mikään sosiaalinen kulttuurikoti. En ole koskaan käynyt oopperassa, teatterissa käyminen tuntuu yhä vieraalta ja klassisen musiikin konsertissa kävin ensimmäistä kertaa aikuisena. Olen välillä pihalla sosiaalista normeista, kun lapsuuskodissani ei paljon harrastettu kyläilyä ja vanhempani olivat kotona lähinnä keskenään. Kielitaitoni on huono, ymmärrän englantia hyvin ja ruotsiakin jotenkin, mutta en puhu noita kieliä itse. Kadehdin, kun toiset sulavasti juttelevat small talkia englanniksi tai ruotsiksi ja itse yritän mongertaa jonkin sanan suustani. Harmittaa, kun lapsuuskodissa en ole oppinut asioita, joista olisi nyt aikuisena apua. Yliopistossakin kaikki oli vierasta sitseistä dekaaneihin ja stipendien hakemisesta publiikeihin, jokainen asia on täytynyt opetella alusta.
Arjessa tuntuu eniten sen, että koen itseni monissa tilanteissa nukkavieruksi ja ulkopuoliseksi. En ole niin tyylikäs, kovin hoikka ja hyvin pukeutunut. Vaatteet on toki ehjät, mutta eivät muodikkaat ja voin hyvillä mielin lähteä asioille verkkareissa ilman meikkiä. Koen olevani sellainen homssu maalaisserkku, jolle lähinnä naureskellaan. Usein vain on olo, että en kuulu joukkoon, vaikka olen korkeasti koulutettu, työelämässä pärjännyt ja taloudellisesti menee mukavasti. Onko muilla luokkanousun tehneillä tällaista? Helpottaako tämä olo koskaan?
Ap
Kommentit (302)
Sinull on ap aika outo käsitys ihmisistä ja siitä mitä "kuuluu" tehdä kuuluaksesi joukkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Mitä ihmettä? Minä olen aika monennessa polvessa ylempää keskiluokkaa, ja arvostan todella paljon niitä, jotka ovat itse omilla ansioillaan ja opiskelulla tehneet luokkanousun. Olet valioyksilö. Voit ihan rehellisesti kertoa, että olet työväenluokkaisesta kodista ja korkeakouluteuksen kautta siirtynyt keskiluokkaan. Siinä ei ole kerrassaan mitään hävettävää, vaan voit olla ylpeä itsestäsi. Rehellisyys on paljon parempi kuin bushittaaminen tai feikkielämän esittäminen.
Tuollainen feikkaaminen on huvittavimmillaan kuin Hyacinth Bucet (äännetään "Bouquet").
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin kotipaikkakunnallani isänpäivänä ja ennemminkin tuntui, että luokkanousun myötä en osaa enää olla perheeni kanssa. Vaikuttavat tosi kapeakatseisilta ja jumahtaneilta, osin jopa negatiivisilta. Keskustelut pyörivät sukulaisten ja vanhojen juttujen ympärillä enkä olisi oikein jaksanut osallistua. En minäkään pelaa golfia tai purjehdi, mutta koulutus ja sivistys on tuonut maailmaani avaruutta ja mahdollisuuksia.
Tällainen kokemus itsellä. Meillä ehkä kapeakatseisuuden sijaan näkyy tuo negatiivisuus. Keskitytään vain valittamaan asioista, mutta ei tehdä elettäkään muuttaakseen asioita. Meillä arvostettiin kyllä opiskelua, mutta sen tuomat asiat, sivistys, tieteen arvostus ja muu, loistaa aika pitkälti poissaolollaan. Vanhempani arvostavat käytännön kokemuksen tuomaa tietoa, silloinkin, kun se on ristiriidassa tieteen kanssa.
Olen aina pitänyt omaa isääni viisaana. Isäni olisi varmasti pärjännyt yliopistossa, mutta lapsuuskodissa ei siihen rohkaistu. Nyt kun isä on eläkkeellä, on alkanut näkyä monella tapaa kapeakatseisuutta ja sellaista pessimistisyyttä. Isä esimerkiksi usein valittaa siitä, kuinka hankalaa arki äitini kanssa on. Ei kuitenkaan halua käydä noita asioita äidin kanssa läpi tai vaatia äidiltäni muutosta, vaikka äidin käytös on ikävää. Itsellä uuvuttaa tuo valittamisen kuuntelu. Isäni taas ei oikein koskaan ole ymmärtänyt, miksi olen perusluonteeltani sellainen, että vaadin hanakasti muutosta asioihin ja työskentelen muutosten eteen pitkäänkin.
Olet vielä niin lapsellinen että kuvittelet kaiken olevan muutettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Suomessa ei ole yhteiskuntaluokkia. Se, että jollakin on ammatti, hyvä työpaikka ja taloudellisesti menee hyvin, niin ei tarkoita mitään yläluokkaisuutta. Suomalaiset ovat työläiskansaa, aina olleet ja aina tulevat olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Minusta tässä ei ole kyse mistään Hyacinth-tyyppisestä hienostelusta. Olen kasvanut yhteen ympäristöön ja rakentanut aikuisena elämäni aivan toisenlaisessa ympäristössä. Kukaan ei opettanut, joten opettelin itse. Olen opetellut sellaisia sosiaalisia koodeja, jotka monille muille ovat tulleet lapsuudenkodista itsestäänselvyyksinä. Enemmän kuulun tänne, kuin sinne lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
”Ole vain oma itsesi” on aika helppo neuvo antaa. Olen ihan tietoisesti rakentanut itselleni sellaisen elämän, jossa viihdyn ja johon haluan kuulua. Se on myös osa minua. Ja olen ihan tyytyväinen siihen, millaisen elämän olen itselleni rakentanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Mitä ihmettä? Minä olen aika monennessa polvessa ylempää keskiluokkaa, ja arvostan todella paljon niitä, jotka ovat itse omilla ansioillaan ja opiskelulla tehneet luokkanousun. Olet valioyksilö. Voit ihan rehellisesti kertoa, että olet työväenluokkaisesta kodista ja korkeakouluteuksen kautta siirtynyt keskiluokkaan. Siinä ei ole kerrassaan mitään hävettävää, vaan voit olla ylpeä itsestäsi. Rehellisyys on paljon parempi kuin bushittaaminen tai feikkielämän esittäminen.
No hitto, Suomi on täynnä näitä. Eduskuntaan tekee sosiaalisen loikan siivoojat ja lähärit . Amiksen käyneet perustaa yrityksiä joilla saavat miljoonatulot. Valkokaulusköyhälistö miettii samaan aikaan laitetaanko lasiin punaviiniä vai valkoviiniä, ja millä ruokailuvälineellä aloitetaan ruokailu. Vinkki vitonen: Aina sillä uloimmalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Ei se noin mene. Ei jossain hyvin keskiluokkaisessa työympäristössä, vaikkapa opettajainhuoneessa voi olla yhtä aikaa opettaja ja työväenluokkainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Semmosta se oli kun 1800 vaihtui 1900 luvuksi. Vapaussota oli käyty, ja talvisota odotti juurikin etuovella. ;D
Mut tähän päivään, kukaan ei enää häpeä juuriaan. Moni jopa kertoo, miten pienestä on ponnistanut maailmalle. Mieti vaikka Sukarin Topia. Myi possuja. Jos Topi olisi nyt sun kaverisi nolottaisiko kertoa?
Minä en ihaile rasvanahkaisen suvun nousukkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Jokainen esittää vähän. Jos haluaa olla hyvää seuraa yläluokkaisten illallispöydässä, niin ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin työväenluokkaisten illallispöydässä.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei ole yhteiskuntaluokkia. Se, että jollakin on ammatti, hyvä työpaikka ja taloudellisesti menee hyvin, niin ei tarkoita mitään yläluokkaisuutta. Suomalaiset ovat työläiskansaa, aina olleet ja aina tulevat olemaan.
No todellakin on Suomessa yhteiskuntaluokkia. Vaikka luokat jossain muussa maassa olisivat jyrkempiä tai muuttumattomampia, niin ei se tarkoita, etteikö Suomessa silti olisi luokkia, vaikka ne ilmenevät vähän eri tavalla. Ap. ei muuten puhunut mitään työläisyydestä tai yläluokkaisuudesta, vaan kertoi tulevansa maalta keskiluokkaisesta perheestä. Minä mieltäisin tämän hänen siirtymänsä alemman ja ylemmän keskiluokan väliseksi luokkasiirtymäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä laumasielu olet kun kaipaat joukkoa?
Perusta omat joukot.
Tämä! Miksi kerjätä hyväksyntää mullta. On hyvä arvostaa itseään ja olla sinut itsensä kanssa💛
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Jokainen esittää vähän. Jos haluaa olla hyvää seuraa yläluokkaisten illallispöydässä, niin ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin työväenluokkaisten illallispöydässä.
Tuokin on totta. On tärkeää osata käyttäytyä tilanteen edellyttämällä tavalla. Mutta tarkoitin lähinnä oman identiteetin kannalta, ettei sentään tarvitse hävetä juuriaan ja alkaa keksimään itselleen feikkielämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Ei se noin mene. Ei jossain hyvin keskiluokkaisessa työympäristössä, vaikkapa opettajainhuoneessa voi olla yhtä aikaa opettaja ja työväenluokkainen.
Anteeksi, en tajua. Onko siis työväenluokkainen niin erilainen? Olet nyt kuitenkin sitä, mitä olet, eli ensimmäisen polven keskiluokkaa, ja se työväenluokkahan on vain sinun lapsuudenkodin taustasi, vai olenko väärässä?
Vierailija kirjoitti:
Suomessa ei ole yhteiskuntaluokkia. Se, että jollakin on ammatti, hyvä työpaikka ja taloudellisesti menee hyvin, niin ei tarkoita mitään yläluokkaisuutta. Suomalaiset ovat työläiskansaa, aina olleet ja aina tulevat olemaan.
Sanoo maakunnassa asuva joka ei muusta mitään tiedä. Todellakin on yläluokkaa ja todellakin on menestyvää keskiluokkaa. Ja alaluokkaa joka käyttäytyy alaluokkaisesti vaikka sattuisikin jostain syystä saamaan rahaa. Ero on muussa kuin käytettävissä olevissa varoissa, se on elintavoissa ja elämänasenteessa ja esim siinä mitä tietoa suostuu ottamaan vastaan jne. Just niinkuin joku työnsä puolesta monissa kodeissa käynyt täällä kirjoitti, että luokkaerot ovat selvät ja huomattavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Ei se noin mene. Ei jossain hyvin keskiluokkaisessa työympäristössä, vaikkapa opettajainhuoneessa voi olla yhtä aikaa opettaja ja työväenluokkainen.
Anteeksi, en tajua. Onko siis työväenluokkainen niin erilainen? Olet nyt kuitenkin sitä, mitä olet, eli ensimmäisen polven keskiluokkaa, ja se työväenluokkahan on vain sinun lapsuudenkodin taustasi, vai olenko väärässä?
Totta kai se on. Se pukeutuu eri lailla, se puhuu eri lailla, se arvottaa eri asioita, se meikkaa, laittaa hiuksensa ei lailla. Se puhuu eri asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Jokainen esittää vähän. Jos haluaa olla hyvää seuraa yläluokkaisten illallispöydässä, niin ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin työväenluokkaisten illallispöydässä.
Aika samoilla säännöillä olen kyllä pärjännyt molemmissa. Haarukalla ja veitsellä syödään, ja tärkeää on myös ottaa huomioon keskustelukumppani, ihan luokasta riippumatta. En nyt yhtäkkiä keksi mitään isompia eroja. Olen ylempää keskiluokkaa, myös kotoisin ylemmän keskiluokan kodista, ja käynyt joskus kylässä työväenluokkaisessa kodissa illallisella. Kertokaa vain, jos on jotain, mitä en ole tajunnut ottaa huomioon.
Alue: Aihe vapaa
Semmosta se oli kun 1800 vaihtui 1900 luvuksi. Vapaussota oli käyty, ja talvisota odotti juurikin etuovella. ;D
Mut tähän päivään, kukaan ei enää häpeä juuriaan. Moni jopa kertoo, miten pienestä on ponnistanut maailmalle. Mieti vaikka Sukarin Topia. Myi possuja. Jos Topi olisi nyt sun kaverisi nolottaisiko kertoa?