Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Luokkanousun tehneenä en koe kuuluvani joukkoon - muita?
En nyt tarkoita luokkanousulla mitään "olin lapsena koditon ja nyt multimiljonääri" -tarinoita, jotka ovat aika harvassa. Vaan näitä tavallisempia tarinoita, missä matalista yhteiskuntaluokista noustaan keskituloisiksi ja missä keskituloiset kipuavat vielä ylöspäin. Olen itse kasvanut melko keskiluokkaisessa kodissa maakunnassa, mutta vanhempieni tausta oli matalampi, isäni lapsuuskoti oli todella köyhä. Tämä näkyy minussa taloudellisena tarkkuutena ja tuhlailun välttämisenä, vaikkei taloudellista huolta ole itselläni ollutkaan. Taustani näkyy minussa yhä, vaikka tienaan hyvin ja asun yhdellä Suomen hyvätuloisimmista postinumeroalueista.
Luokkanousijana minulta puuttuvat monille ylemmissä yhteiskuntaluokissa olleille luontaiset taidot ja elintavat. En "osaa" harrastaa mitään hienoa, en osaa golfata, en lasketella, en purjehtia, kaukomatkat eivät kiinnosta jne. En ole edes koskaan kokeillut noita urheilulajeja, lapsena harrastin vain jumppaa, kokkipuuhakerhoa ja kuvataidekerhoa. Monet menot kauneushoidoista kalliisiin vaatteisiin ja fiineihin ravintoloihin tuntuvat tuhlaukselta, enkä käytä rahaani sellaiseen. Sen sijaan käyn kirjastossa, retkeilen luonnossa, käyn uimahallissa vesijumpassa, luen ja nautin mökkeilystä ilman mukavuuksia.
Tunnen itseni maalaiseksi ja huonommaksi muiden ulkoisesti kaltaisteni seurassa. Tuntuu, etten osaa keskustellakaan kunnolla ihmisten kanssa, joilla monet asiat tulevat luonnostaan. Osalla arvot tuntuvat melko kovilta, elämä on suorittamista, rahan ansaitsemista ja kaikkea materialista menestystä. Toisissa arvostetaan sitä, miten menestyneitä he ovat. Minä arvostan yksinkertaista (monen mielestä tylsää) arkea ja terveyttä. Ammattini on arkinen verrattuna siihen, kun ympärillä on vaikka minkälaista juristia, järjestöjohtajaa, kansainvälistä asiantuntijaa jne.
Minulla ei ole hienoa sukutaustaa tai maistereita suvussa monessa polvessa. Lapsuuskotini ei ollut mikään sosiaalinen kulttuurikoti. En ole koskaan käynyt oopperassa, teatterissa käyminen tuntuu yhä vieraalta ja klassisen musiikin konsertissa kävin ensimmäistä kertaa aikuisena. Olen välillä pihalla sosiaalista normeista, kun lapsuuskodissani ei paljon harrastettu kyläilyä ja vanhempani olivat kotona lähinnä keskenään. Kielitaitoni on huono, ymmärrän englantia hyvin ja ruotsiakin jotenkin, mutta en puhu noita kieliä itse. Kadehdin, kun toiset sulavasti juttelevat small talkia englanniksi tai ruotsiksi ja itse yritän mongertaa jonkin sanan suustani. Harmittaa, kun lapsuuskodissa en ole oppinut asioita, joista olisi nyt aikuisena apua. Yliopistossakin kaikki oli vierasta sitseistä dekaaneihin ja stipendien hakemisesta publiikeihin, jokainen asia on täytynyt opetella alusta.
Arjessa tuntuu eniten sen, että koen itseni monissa tilanteissa nukkavieruksi ja ulkopuoliseksi. En ole niin tyylikäs, kovin hoikka ja hyvin pukeutunut. Vaatteet on toki ehjät, mutta eivät muodikkaat ja voin hyvillä mielin lähteä asioille verkkareissa ilman meikkiä. Koen olevani sellainen homssu maalaisserkku, jolle lähinnä naureskellaan. Usein vain on olo, että en kuulu joukkoon, vaikka olen korkeasti koulutettu, työelämässä pärjännyt ja taloudellisesti menee mukavasti. Onko muilla luokkanousun tehneillä tällaista? Helpottaako tämä olo koskaan?
Ap
Kommentit (302)
Anteeksi nyt ap, mutta murehdit ihan turhasta. Ymmärrän kyllä että et itse tiedä sitä ja huolesi on aitoa, mutta lapsuudenharrastuksissasi ja nykyisissä kiinnostuksenkohteissasi ei ole mitään vikaa.
Kun kerran menestyt ilman bisnestapaamisia golfin merkeissä, niin sinun ei tarvitse kiusata itseäsi golfaamalla imagosyistä. Teatteria voisit ehkä joskus vilkaista, mutta jos et niin sitten et. Etkä ole ainoa postinimeroalueellasi. Ihan vaan elä ja ole onnellinen. Sinulla on hyvä elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikään kuin varakkaat ihmiset eivät menisi minnekään ilman meikkiä. Enkä ymmärrä nukkavieru-sanaa jos vaatteet on kumminkin uudet. Nukkavieru tarkoittaa kulunutta.
Tuomitsen tekstin tekoälyn tekemäksi provoksi ja ajan kulutukseksi. Tuo "rikkaitten elämä" kuulostaa niin kliseiseltä. Käykö Kyösti Kakkonen tosiaan oopperassa? :) Ei kai kaikki rikkaat ole automaattisesti "sivistyneitä".
Mutta ehkä Suomessa asuvien ruotsalaissukujen (ns. suomenruotsalaisten sukujen) elämä on yhtä säänneltyä ja poroporvarillista kuin ap kuvasi.
Kerrotko millaiset ihmiset oopperassa käyvät? Näytännöt ovat aina loppuunmyytyjä.
Ap lähti siitä, että vain rikkaat käyvät oopperassa, hänen tapaisensa nukkavierut köyhistä kodeista tulevat ei käy eikä halua käydä. Sen kummempaa tietoa minulla ei asiasta ole, kritisoin siis käsitystä, että vain rikkaat kävisi oopperassa, mutta taisit ymmärtää väärin.
Oopperalippujen oikeaa hintaa alentaa muuten se 500 euroa, jonka jokaisesta oopperalipusta maksaa veronmaksajat. Loput maksaa katsoja. Se on kallista kulttuuria kyllä. Ehkä liiankin kallista näin pieneen maahan.
Oopperalippu maksaa nyt satasen pintaan, kyllä siitä edelleen jää maksettavaa. Siihen päälle kahvit ja leivokset väliajalla, ehkä konjakit ja hotelliyöksi useimmilla. Ooppera myy myös kausilippuja, joten innokkuutta lajiin on paljon hinnasta piittaamatta. Oma kokemus on, että kävijät ovat ylempää koulutettua keskiluokkaa. Ihmiset, jotka väittävät ettei Suomessa ole yhteiskuntaluokkia voisivat selittää miksi varakkaat työväenluokkaiset putkimiehet ja muut eivät oopperamatkoja harrasta.
Hyvinkin ne muut ihmiset oopperassa voivat olla työväenluokkaisia! Et sinä heitä tunne, he ehkä vetävät keskiluokkaista roolia kuten ap.
Minä en tunne useista sadoista ylemmän keskiluokan tutuistani kuin yhden, joka käy konserteissa kuten oopperassa. Hän käy siellä, koska on hyvin lahjakas musikaalisesti muutenkin. Itse en käy koskaan, en tykkää oopperasta tai musiikista muutenkaan.
Mitään luokkia ei ole ihmisten välillä. Kaikki ovat kumminkin lopulta saman arvoisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Jokainen esittää vähän. Jos haluaa olla hyvää seuraa yläluokkaisten illallispöydässä, niin ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin työväenluokkaisten illallispöydässä.
Aika samoilla säännöillä olen kyllä pärjännyt molemmissa. Haarukalla ja veitsellä syödään, ja tärkeää on myös ottaa huomioon keskustelukumppani, ihan luokasta riippumatta. En nyt yhtäkkiä keksi mitään isompia eroja. Olen ylempää keskiluokkaa, myös kotoisin ylemmän keskiluokan kodista, ja käynyt joskus kylässä työväenluokkaisessa kodissa illallisella. Kertokaa vain, jos on jotain, mitä en ole tajunnut ottaa huomioon.
Kiva sinulle. Minusta tulee tuppisuu, kun kahvipöydässä aletaan puhumaan jostain muusta kuin kirppistelystä ja toimeentulotukien täyttämisestä. Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa korkeakoulutuksesta tai klassisesta musiikista. Voin esittää kaikille muille itsestään selviä tyhmiä kysymyksiä, ja hymähdellä vaikuttuneesti.
Tuo on sitä keskustelukumppanin huomioon ottamista. En minä tosiaan osaa sanoa mitään toimeentulotukien täyttämisestä. Mutta eihän kukaan fiksu ihminen myöskään yritä väkisin keskustella klassisesta musiikista sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei siitä ole mitään sanottavaa. Silloin voi keskustella vaikka ruoasta tai puutarhanhoidosta, tai jostain muusta mikä kiinnostaa molempia osapuolia.
Mutta tuossahan on juuri se ongelma. Sinun näkökulmastasi riittää, että huomioit keskustelukumppanin ja vaihdat puheenaihetta sellaiseksi, johon molemmat voivat osallistua. Mutta entä jos minä haluaisin keskustella kanssasi juuri niistä asioista, joista sinä ja sinun kaltaisesi ihmiset keskustelette? Entä jos haluaisin ystävystyä kanssasi, tehdä sinuun vaikutuksen ja tulla nähdyksi tasavertaisena, en vain ihmisenä, jonka kanssa voi jutella puutarhanhoidosta, kunhan tyhmentää itseään ensin?
Minusta siinä on aika iso ero, joutuuko ylempään keskiluokkaan kuuluva ihminen tulemaan vähän vastaan ja madaltamaan keskustelun tasoa vai joutuuko alemmasta luokasta tullut jatkuvasti opiskelemaan uusia asioita, sanastoa ja kulttuurisia viitteitä pysyäkseen mukana. Jälkimmäinen on aika raskasta, eikä se tunnu kovin tasavertaiselta.
En halua, että minulle järjestetään keskustelua helpommista aiheista tai että minua kohdellaan jotenkin erityisen huomioivasti taustani vuoksi. Haluan pystyä osallistumaan samoihin keskusteluihin kuin muutkin ilman tunnetta siitä, että paljastan jatkuvasti oman ulkopuolisuuteni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukseni mukaan lähes kaikilla on joku taustaan liittyvä ongelma.
Joko tausta ei ole vauras, koti ei ollut kulttuurikoti tai sitten itse on sosiaalinen putoaja, epäonnistunut tai jotenkin vääränlainen lapsi ja sitten sisar tai veli menestyy paremmin. Monien vanhemmilla on paremmissakin piireissä päihde- tai mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriöitä, vaikeita avioeroja, tai suhteet sukuun ovat kokonaan poikki perintöriitojen vuoksi jne.
Suosittelen että olet vaan ylpeästi mitä olet. On helpompi olla sosiaalinen nousija kuin putoaja. Seurustele sellaisten ihmisten kanssa joiden seurassa viihdyt.
Toisaalta mikä estää kehittämästä itseään ihan joka elämän alueella.
Lue, aloita uusi harrastus ( golffia tennistä, laskettelua tms voi aivan hyvin aloittaa vanhempanakin), käy konserteissa ja oopperassa. Jos pukeutuminen on ongelma, opiskele sitä. Pyydä putiikkien pitäjiltä apua.
Hyvää pohdintaa. Tunnistan nuo ongelmat "paremmissa perheissä". Itse synnyin ylempään keskiluokkaan. Lapsuudenkotini oli kulttuurikoti mutta ei erityisen varakas. Kaksi työssäkäyvää vanhempaa (insinööri ja valtion virkamies). Meillä oli omistusasunto. Itse harrastin lapsena ja nuorena ratsastusta, laskettelua, voimistelua, kuorolaulua ja ylipäänsä paljon kulttuuria. Äiti harrasti oopperaa, kuvataidetta ja teatteria. Molemmat vanhemmat matkustelivat ulkomailla. Isä oli usein matkoilla myös työnsä takia. Äiti jäi kotiin lasten kanssa eli teki palkkatyötä (se valtion virka) ja hoiti lapset. Isä oli keskiluokkaisesta suvusta (isä valtion virassa, äiti kotiäiti). Isän sisarukset ja serkut ovat merkonomeja, insinöörejä, yksi lääkäri. Äiti on selvästi paremmasta perheestä (tunnettu suku) ja hänellä sisarukset akateemisia ja serkut yritysjohtajia, korkean tason virkamiehiä, yms.
Äidin puolen isovanhempien koti oli kulttuurikoti. Olohuoneessa suuri määrä kirjoja ja tauluja. Isoäiti soitti viulua, kirjoitti runoja ja oli muutenkin "taiteellinen". Isoisä oli insinööri ja kauppias. Äitini on hyvin koulutettu ja oli aina hikipinko opinnoissa. Puhuu seitsemää eri kieltä. Myös äidin sisko osoitti lahjakkuutta vieraiden kielten suhteen. Meni sitten Helsingin Yliopistoon lukemaan kieliä. Äidin veli on valtion virkamies. Meillä on suku täynnä insinöörejä ja virkamiehiä (myös virkanaisia). Omasta sisaruksestani tuli insinööri. Pari omaa serkkuani (ensimmäisen asteen serkut) on insinöörejä. Minä olen se "musta lammas" eli opiskelin yliopistossa ja pärjäsin hyvin, mutta tuli terveysongelmia (fyysinen sairaus). Työura katkesi 25-vuotiaana. Ennen yliopistoon menoa tein osa-aikaduunia mitä sain suhteilla. Sukulainen järjesti minulle työpaikan. Ei tarvinnut edes työhaastatteluun mennä.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Luokkaero on taloudellinen. Itse elän virallisesti köyhyysrajalla koko loppuikäni, koska tulot (eläke) on pieni. Oma sisarukseni ja äidin puolen serkut ovat tehneet työuraa kovapalkkaisilla aloilla. Sisarus ja yksi serkku ovat nyt nelikymppisinä miljonäärejä. Rikastuneet omalla työllään, säästöillä ja sijoittamisella. Heillä on omistusasunnot, sijoitusasunnot, osakesalkut, työsuhdeautot ja muut herkut.
Suoraan sanottuna minua vituttaa olla se väliinputoaja, joka tekee luokkamatkan alaspäin. Onneksi saan molemmilta vanhemmiltani perintöä. Heiltä jää omistusasunto, säästöjä (sata tonnia pankissa), henkivakuutuksia, uusi auto ja muuta pientä. En siis joudu taloudellisesti tiukille, vaikka joutuisin muuttamaan pois nykyisestä asunnostani. Asunto on sukulaisen omistama ja saan asua tässä ilmaiseksi.
Minulla on siis elämässäni paljon "suojaverkkoja" ja "sosiaalista pääomaa". Verkko ei kuitenkaan suojaa fyysisiltä sairauksilta, mielenterveysongelmilta eikä persoonallisuushäiriöiltä. Pari sukulaista on tosi tunnekylmiä uratykkejä. Empatiakyky samaa tasoa kuin Donald Trumpilla. Myös perheväkivaltaa on useammassa perheessä. Että silleen. Kulissit kunnossa, raha-asiat kunnossa, mutta kotona suljettujen ovien takana tapahtuu asioita mistä "tavallinen pulliainen" olisi jo joutunut vankilaan. Kovatuloinen uratykki saa tehdä lähes mitä vain eikä joudu vastuuseen.
Suomen Kuvalehdessä oli tällä viikolla juttu siitä plastiikkakirurgista, joka nousi otsikoihin sometähden (Olivia Oras) kuoleman takia. Artikkelissa kuvailtiin plastiikkakirurgin persoonaa, käytöstä ja taloudellisia kikkailuita. Ihan samaa settiä on meidänkin suvussa parin henkilön elämä. Nämä vaan eivät ole onnistuneet (vielä) tapattamaan ketään. Liikenteessä kyllä kaahaavat, kiertävät veroja, ja ovat muutenkin sitä mieltä että laki ei koske hyvätuloisia.
Korjaus äskeiseen. Plastiikkakirurgia koskeva juttu oli Hesarin kuukausiliitteessä, ei Suomen Kuvalehdessä.
Tämäkin on yksi kulttuurikodissa kasvaneen ihmisen "ongelma". Lehtiä on aina tullut paljon ja niitä myös luetaan. Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Kauppalehti, sisustuslehtiä, harrastelehtiä (veneily, metsästys). Serkku oli jo alakouluikäisenä päättänyt, että haluaa oman moottoriveneen. Haave jäi. Mutta toinen serkku harrastaa nyt purjehdusta. Tämä sankari halusi lapsena oman hevosen. Hevoshaave jäi, mutta vaihtui sitten purjehdukseen. Ja autoharrastukseen. Nyt on ajossa Tesla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Ei se noin mene. Ei jossain hyvin keskiluokkaisessa työympäristössä, vaikkapa opettajainhuoneessa voi olla yhtä aikaa opettaja ja työväenluokkainen.
Anteeksi, en tajua. Onko siis työväenluokkainen niin erilainen? Olet nyt kuitenkin sitä, mitä olet, eli ensimmäisen polven keskiluokkaa, ja se työväenluokkahan on vain sinun lapsuudenkodin taustasi, vai olenko väärässä?
Totta kai se on. Se pukeutuu eri lailla, se puhuu eri lailla, se arvottaa eri asioita, se meikkaa, laittaa hiuksensa ei lailla. Se puhuu eri asioista.
Mutta kerroit, että olet käynyt yliopiston ja työskentelet keskiluokkaisessa ammatissa, niin oletan, että sinä itse olet keskiluokkaa. Vai tarkoitatko, että olet kuitenkin edelleen niin kiinni siinä lapsuudenkodin taustassa, että jos saisit vapaasti valita niin haluaisit puhua ja pukeutua työväenluokkaisesti?
Usein ainakin omissa työkavereissani, joilla on työläiskodin tausta, niin se tulee esiin lähinnä niin, että he arvostavat itse tekemistä, esim. leipovat sämpylöitä eivätkä helposti tilaa kotiin siivoojaa. Toinen asia on suhtautuminen rahaan, joillakin on pelko, että se loppuu. He pystyvät itsekin sen tunnistamaan ja joskus nauravat sille.
Siitähän tässä ketjussa keskustellaan, että vaikka itse vaihtaisi yhteiskuntaluokkaa, siirtyisi työskentelemään keskiluokan kanssa, samassa ammatissa, samalla koulutuksella jne. niin se mihin lapsuudessa ja nuoruudessa kasvaa ei valmista päivittäisiin valintoihin tai kohtaamisiin. Kuten itse sanoit, suhde rahaan eroaa, itse tekemiseen. Vaatetus olisi aina liian räikeä tai paljastava keskiluokkaisen ympäristön mielestä, jos vapaasti saisi valita. Siitä tuli valtava skandaali kun paljastui, että pääministerinä Sanna Marin halusi juhlia kuten työväenluokka. Vetää perseet ja panna pyllyn pyörimään eikä istua sivistyneesti terassilla viinilasin kanssa.
Itsekin joskus, lähinnä lomalla, otan ripsenpidennykset ja pukeudun värikkäästi ja paljastavastikin. Vaikka olenkin syntymästäni ihan umpiylempikeskiluokkainen, niin on mukava välillä rikkoa rajoja. Keskiluokkaisuus on nii-iin tylsää.
No ymmärrän kyllä toisaalta sinun pointin, jos olet omasta asemastasi epävarma ja yrität sulautua keskiluokkaan, niin et silloin halua siitä erottautua.
Vanhempani olivat kouluttamattomia duunareita, minä maisteri, mutta työura on ollut kivikkoinen. Mieheni on korkeasti koulutettu ja menestynytkin. Vanhempi lapsemme on käynyt amiksen, nuorempi lukion. Tunnistan hyvin täällä kuvattuja väliin putoamisen ajatuksia, mutta iän myötä piittaan itse siitä aina vähemmän.
Kuulumme viiniseuraan miehen kanssa, mutta jos en pitäisi viinistä, sokkomaiston haasteista ym., en kuuluisi. Rapujuhlissa käyn, koska pidän ravuista ja valkoviinistä. Jos seura olisi näissä kurjaa, en kävisi. Poikani innosti minut käymään jääkiekko-otteluissa, missä ei tosiaan "hienostella". En jaksa innostua ruokahifistelystä, pidän ns. rehdistä kotiruoasta. Opiskelijana kävin teatterissa opiskelijalipulla melko usein ja olin aivan hurmaantunut. Näytelmät saivat minut aivan pauloihinsa, enkä voisi kuvitellakaan käyväni siellä "näyttäytymässä". Onneksi ikä on tuonut rohkeutta tehdä omia valintoja. Joskus näen tilanteeni rikkautena: ei tulisi mieleenikään kummastella toisten mieltymyksiä tai ainakaan tuomita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku, ehkä ap, kirjoitti tuolla aiemmin että on pakko asua varakkaalla alueella koska "huonommilla" alueilla on ongelmia. Anteeksi vain mutta minusta ajatus että matalamman yhteiskuntaluokan alueet ovat levottomia ja turvattomia on ikävä ja itseään vahvistava rikkaiden stereotypia. Näin vahvistamme segregaatiota yhteiskunnassa. No, olenkin ihminen joka vastustaa lujasti myös koulushoppailua vaikka itselläni on korkeat tulot ja koulutus. T. Se joka kakkossivulla kehotti muuttamaan matalamman koulutustason lähiöön
Toi alemmuus ja huono itsetunto on tässä ne ongelmat, ei sun tausta niinkään. Olen itse duunariperheestä, vanhemmilla pelkkä kansakoulu käytynä.
Opettelin koulussa hyvin kielet, vaikkei vanhemmat osannut kuin suomea. Koulukaverin kanssa käytiin laskettelemassa. Kun pääsin yliopistoon opiskelemaan, aloin seurustelemaan pojan kanssa, joka golfasi. Opettelin pelaamaan golfia. Jokainen asia myös opinnoissa tuli uutena, mutta osasin kyllä hakea vaihtoihin yms kun otin selvää asioista. En kokenut huonommuutta. En lopulta päätynyt kovapalkkaisiin töihin, enkä hienostoalueelle asumaan. Ne ei olleet mun tavoitteita, halusin tehdä jotain merkityksellistä työtä.
Kuulostaa siltä kuin sä olisit ajautunut ajopuuna elämään, joka ei ole sun valinta ja vertailet itseäsi niihin, jotka sen elämäntyylin valitsi. Tee muutoksia kohti sun näköistä elämää ja tee sovinto taustasi kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Jokainen esittää vähän. Jos haluaa olla hyvää seuraa yläluokkaisten illallispöydässä, niin ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin työväenluokkaisten illallispöydässä.
Aika samoilla säännöillä olen kyllä pärjännyt molemmissa. Haarukalla ja veitsellä syödään, ja tärkeää on myös ottaa huomioon keskustelukumppani, ihan luokasta riippumatta. En nyt yhtäkkiä keksi mitään isompia eroja. Olen ylempää keskiluokkaa, myös kotoisin ylemmän keskiluokan kodista, ja käynyt joskus kylässä työväenluokkaisessa kodissa illallisella. Kertokaa vain, jos on jotain, mitä en ole tajunnut ottaa huomioon.
Kiva sinulle. Minusta tulee tuppisuu, kun kahvipöydässä aletaan puhumaan jostain muusta kuin kirppistelystä ja toimeentulotukien täyttämisestä. Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa korkeakoulutuksesta tai klassisesta musiikista. Voin esittää kaikille muille itsestään selviä tyhmiä kysymyksiä, ja hymähdellä vaikuttuneesti.
Tuo on sitä keskustelukumppanin huomioon ottamista. En minä tosiaan osaa sanoa mitään toimeentulotukien täyttämisestä. Mutta eihän kukaan fiksu ihminen myöskään yritä väkisin keskustella klassisesta musiikista sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei siitä ole mitään sanottavaa. Silloin voi keskustella vaikka ruoasta tai puutarhanhoidosta, tai jostain muusta mikä kiinnostaa molempia osapuolia.
Mutta tuossahan on juuri se ongelma. Sinun näkökulmastasi riittää, että huomioit keskustelukumppanin ja vaihdat puheenaihetta sellaiseksi, johon molemmat voivat osallistua. Mutta entä jos minä haluaisin keskustella kanssasi juuri niistä asioista, joista sinä ja sinun kaltaisesi ihmiset keskustelette? Entä jos haluaisin ystävystyä kanssasi, tehdä sinuun vaikutuksen ja tulla nähdyksi tasavertaisena, en vain ihmisenä, jonka kanssa voi jutella puutarhanhoidosta, kunhan tyhmentää itseään ensin?
Minusta siinä on aika iso ero, joutuuko ylempään keskiluokkaan kuuluva ihminen tulemaan vähän vastaan ja madaltamaan keskustelun tasoa vai joutuuko alemmasta luokasta tullut jatkuvasti opiskelemaan uusia asioita, sanastoa ja kulttuurisia viitteitä pysyäkseen mukana. Jälkimmäinen on aika raskasta, eikä se tunnu kovin tasavertaiselta.
En halua, että minulle järjestetään keskustelua helpommista aiheista tai että minua kohdellaan jotenkin erityisen huomioivasti taustani vuoksi. Haluan pystyä osallistumaan samoihin keskusteluihin kuin muutkin ilman tunnetta siitä, että paljastan jatkuvasti oman ulkopuolisuuteni.
Nyt vaikuttaa siltä, että ongelma kumpuaa omasta heikosta itsetunnostasi. Ei tässä ole kyse keskustelun tason madaltamisesta tai itsensä tyhmentämisestä, vaan siitä, että löytyy yhteinen, molempia kiinnostava aihe. Kyllä minua ainakin ihan oikeasti kiinnostaa myös puutarhanhoito, enkä siitä muuten keskustelisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Jokainen esittää vähän. Jos haluaa olla hyvää seuraa yläluokkaisten illallispöydässä, niin ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin työväenluokkaisten illallispöydässä.
Aika samoilla säännöillä olen kyllä pärjännyt molemmissa. Haarukalla ja veitsellä syödään, ja tärkeää on myös ottaa huomioon keskustelukumppani, ihan luokasta riippumatta. En nyt yhtäkkiä keksi mitään isompia eroja. Olen ylempää keskiluokkaa, myös kotoisin ylemmän keskiluokan kodista, ja käynyt joskus kylässä työväenluokkaisessa kodissa illallisella. Kertokaa vain, jos on jotain, mitä en ole tajunnut ottaa huomioon.
Kiva sinulle. Minusta tulee tuppisuu, kun kahvipöydässä aletaan puhumaan jostain muusta kuin kirppistelystä ja toimeentulotukien täyttämisestä. Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa korkeakoulutuksesta tai klassisesta musiikista. Voin esittää kaikille muille itsestään selviä tyhmiä kysymyksiä, ja hymähdellä vaikuttuneesti.
Tuo on sitä keskustelukumppanin huomioon ottamista. En minä tosiaan osaa sanoa mitään toimeentulotukien täyttämisestä. Mutta eihän kukaan fiksu ihminen myöskään yritä väkisin keskustella klassisesta musiikista sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei siitä ole mitään sanottavaa. Silloin voi keskustella vaikka ruoasta tai puutarhanhoidosta, tai jostain muusta mikä kiinnostaa molempia osapuolia.
Mutta tuossahan on juuri se ongelma. Sinun näkökulmastasi riittää, että huomioit keskustelukumppanin ja vaihdat puheenaihetta sellaiseksi, johon molemmat voivat osallistua. Mutta entä jos minä haluaisin keskustella kanssasi juuri niistä asioista, joista sinä ja sinun kaltaisesi ihmiset keskustelette? Entä jos haluaisin ystävystyä kanssasi, tehdä sinuun vaikutuksen ja tulla nähdyksi tasavertaisena, en vain ihmisenä, jonka kanssa voi jutella puutarhanhoidosta, kunhan tyhmentää itseään ensin?
Minusta siinä on aika iso ero, joutuuko ylempään keskiluokkaan kuuluva ihminen tulemaan vähän vastaan ja madaltamaan keskustelun tasoa vai joutuuko alemmasta luokasta tullut jatkuvasti opiskelemaan uusia asioita, sanastoa ja kulttuurisia viitteitä pysyäkseen mukana. Jälkimmäinen on aika raskasta, eikä se tunnu kovin tasavertaiselta.
En halua, että minulle järjestetään keskustelua helpommista aiheista tai että minua kohdellaan jotenkin erityisen huomioivasti taustani vuoksi. Haluan pystyä osallistumaan samoihin keskusteluihin kuin muutkin ilman tunnetta siitä, että paljastan jatkuvasti oman ulkopuolisuuteni.
Toisaalta illallispöydässä jos toisessakin keskustellaan juurikin taiteesta, kirjallisuudesta jne. Meillä on ilmainen kirjatolaitos, jossa näitä voi opiskella mielin määrin ja köyhillä aikaa riittää. Ei tarvitse muun seurueen tyhmentää itseään ja alkaa miettimään mustikkapiirakan leipomisia, jos oikeastin kiinnostaisi keskustella vaikkapa kirjailija X:n henkilöhahmoista ja naiskuvasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikään kuin varakkaat ihmiset eivät menisi minnekään ilman meikkiä. Enkä ymmärrä nukkavieru-sanaa jos vaatteet on kumminkin uudet. Nukkavieru tarkoittaa kulunutta.
Tuomitsen tekstin tekoälyn tekemäksi provoksi ja ajan kulutukseksi. Tuo "rikkaitten elämä" kuulostaa niin kliseiseltä. Käykö Kyösti Kakkonen tosiaan oopperassa? :) Ei kai kaikki rikkaat ole automaattisesti "sivistyneitä".
Mutta ehkä Suomessa asuvien ruotsalaissukujen (ns. suomenruotsalaisten sukujen) elämä on yhtä säänneltyä ja poroporvarillista kuin ap kuvasi.
En tiedä, käykö Kyösti Kakkonen oopperassa, mutta hän on kerännyt suuren ja monipuolisen kokoelman suomalaista lasitaidetta, joten ainakin hänellä on myös kulttuuriin liittyviä harrastuksia.
Pidätkö Kyösti Kaikkosta yläluokkaa vai millaisena?
Raha ei määritteleluokkaa vaan tausta. Pikaisella googlaamisella näyttää siltä, että Kaikkosen vanhemmat olivat maanviljelijöitä.
Sivusta: En oikein tykkää kun ihmisistä nimellä kirjoitellaan anonyymipalstalla. Mutta yleensä Suomessa nämä omalla työllään rikastuneet yrittäjät luetaan eliittiin. Se on vähän eri asia kuin perinteinen yläluokka, mikä joissakin kuningaskunnissa on. Eliittiin voi kuulua mm. suuryrittäjiä, valtakunnan tason poliitikkoja ja rikkaita rallikuskejakin, ja myös omana pienenä osanaan se vanha aatelistokin.
Sanoisin että esimerkiksi Kimi Räikkönen on selvästi työväenluokkaa, vaikka elää ylellisesti ja rikkaasti. Hän on suomalainen autonasentaja, joka ei teeskentele mitään muuta, ja häntä arvostetaan sen takia.
Ei ap:n vanhemmat olleet keskituloisia jos olivat köyhiä. He olivat köyhiä, ilmeisesti ap on nyt keskituloinen lukamani perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani olivat hyvin toimeen tulevia jo 60 luvulla ja koin ilkeää kateutta ja kiusantekoa jopa vainoamista pientilallisten ja karjalaisten perheiden lapsilta koulussa.
Sosiaalinen tausta ja sen kehitys on pitkän ajan tulos ei se tule paksulla rahapussilla, henkinen pääoma on ihan eri kun paksu lompakko ja sen tuoma hypetys.
Tietyllä tapaa tämä tuntuu itseluodulta ongelmalta ja kuplautumiselta. Mikäänhän ei sanele niin, että sinun pitäisi koostaa lähipiirisi keskiluokkaiseen kuplaan ja oravanpyörään “jämähtäneillä“ ihmisillä, joilla tavoitteena on lähinnä pitää yllä kiiltavää julkisivua ja uskottavuutta omissa pienissä piireissään. Jos sen sijaan keskityt siihen, mitä itse haluat (esim. harrastusten puolesta), niin todennäköisesti myös kohtaat samanhenkisiä ihmisiä, riippumatta heidän taustasta tai koulutuksesta. Ystävyyskin on mukavampaa, kun sitä ei sanele tietyt ulkoiset puitteet, vaan keskitytään toisiin yksilöinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työväenluokkaisesta perheestä, teinivanhemmille syntynyt. Vanhempani viettivät aikaa lähinnä keskenään, isä rassasi autojaan ja äiti luki roskaromaaneja. Tulen pitkästä pesejien, siivoojien, piikojen ja renkien suvusta. Kouluttauduin korkeakoulussa ja olen nykyään keskiluokkaisessa työssä, ja tuttavapiirikin on pitkälti koulutettua keskiluokkaa.
Tunnen usein olevani kuin näyttelijä näytelmässä, johon en ole saanut käsikirjoitusta etukäteen.
Pitäisi tietää oikeat viinit, oikeat lomakohteet, oikeat ravintolat, oikeat kulttuuriharrastukset ja oikeat tavat puhua rahasta. Pukeutumisessa, puheessa ja käytöksessä on kaikenlaisia pieniä koodeja, joita muut tuntuvat osaavan luonnostaan. Minä olen opetellut ne jälkikäteen tutkailemalla muita.
Olenkin nykyään aika hyvä improvisoimaan. Osaan sujuvasti esittää, että tiedän mistä puhutaan, vaikka välillä oikeasti mietin päässäni, että mitä helvettiä tässä nyt pitäisi vastata. Osaan bullshitata keksimäni feikkielämän.
Teen sitä siksi, että häpeän taustaani. En halua, että hienommat tuttuni näkevät, mistä olen lähtöisin.
Onkohan tässä osittain jotain omasta epävarmuudesta kumpuavaa? Omassa lähimmässä kaveripiirissäni on kaksi professoria, kaksi muuta tohtoria ja muutama DI. En minä tässä seurassa ajattele, että pitäisi jotenkin tietää oikeat viinit ja lomakohteet. Syön ja juon sitä, mistä itse pidän, ja käyn lomalla siellä, missä itseäni huvittaa.
Todellakin tämä kumpuaa huonosta itsetunnostani. Kyse on ennen kaikkea epävarmuudesta. Itsetuntoni on aina ollut huono, ja ehkä juuri siksi olen opetellut niin tarkasti sitä, miten ”kuuluisi” olla nykyisessä ympäristössäni. Sisälläni on kaksi puolta: ensimmäinen on se aito keskiluokkainen ihminen, jota aidosti kiinnostaa keskiluokkaiset elämäntavat ja oleminen. Se toinen puoli sitten:
Olen aina ihaillut hienompia ihmisiä ja tuntenut itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi heidän rinnallaan. Minut kyllä kasvatettiin ihan tervepäiseksi, mutta jo lapsesta asti olen katsellut niitä Hienoja Ihmisiä ylöspäin. Jossain vaiheessa sitten päätin, että fake it till you make it.
Korkeakoulussa halusin olla tasavertainen niiden akateemisten sukujen vesojen kanssa, joten aloin esittämään olevani jotain muuta kuin se nukkavieruissa vaatteissa kulkeva köyhien lapsi. Katsoin, miten ihmiset puhuivat, mitä he tilasivat ravintolassa, millaisilla lomilla kävivät ja mistä he keskustelivat. Sitten kopioin parhaani mukaan. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta välillä tuntuu, että olen rakentanut kokonaisen aikuisen persoonan muiden ihmisten mallista.
Toki siinä on nykyään suurin osa ihan aitoa minua. Olen aikuisena kasvanut siksi ihmiseksi, joksi lapsena halusin tulla. En koskaan tuntenut sopivani lapsuudenkotini sosiaaliseen ympäristöön.
Vadelmavenepakolainen-kirja puhutteli minua aika kovaa. Arvaatteko miksi?
Kun joku uusi ihminen tulee lähemmäksi, pelkään edelleen, että hän huomaa, etten olekaan niin sivistynyt ja luontevasti keskiluokkainen kuin annan ymmärtää. En oikeastaan pelkää sitä, että joku saisi tietää vanhempieni olleen köyhiä tai teinivanhempia. Pelkään sitä, että joku pitäisi minua niiden takia jotenkin huonompana ihmisenä. Tiedän sen olevan aivan naurettavaa.
Olen rakentanut itselleni elämän, jossa tunnen olevani aito minä enemmän omassa paikassani.
Pelkään vain, että jossain vaiheessa improvisaationäytelmässäni tulee sellainen kohtaus, että en enää keksi vuorosanoja, ja vastapuoli huomaakin ettei keisarilla ole vaatteita.
Etkö voi lopettaa ja olla vapautuneesti ihan sitä mitä olet? Ihan varmasti olet hyvä tyyppi, ja ainakin lahjakas, koska olet onnistunut luokkanousunkin tekemään. Jos et omin avuin kykene muuttamaan tuota asetelmaa, niin ehkä muutama terapiakerta voisi auttaa?
Jokainen esittää vähän. Jos haluaa olla hyvää seuraa yläluokkaisten illallispöydässä, niin ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin työväenluokkaisten illallispöydässä.
Aika samoilla säännöillä olen kyllä pärjännyt molemmissa. Haarukalla ja veitsellä syödään, ja tärkeää on myös ottaa huomioon keskustelukumppani, ihan luokasta riippumatta. En nyt yhtäkkiä keksi mitään isompia eroja. Olen ylempää keskiluokkaa, myös kotoisin ylemmän keskiluokan kodista, ja käynyt joskus kylässä työväenluokkaisessa kodissa illallisella. Kertokaa vain, jos on jotain, mitä en ole tajunnut ottaa huomioon.
Kiva sinulle. Minusta tulee tuppisuu, kun kahvipöydässä aletaan puhumaan jostain muusta kuin kirppistelystä ja toimeentulotukien täyttämisestä. Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa korkeakoulutuksesta tai klassisesta musiikista. Voin esittää kaikille muille itsestään selviä tyhmiä kysymyksiä, ja hymähdellä vaikuttuneesti.
Tuo on sitä keskustelukumppanin huomioon ottamista. En minä tosiaan osaa sanoa mitään toimeentulotukien täyttämisestä. Mutta eihän kukaan fiksu ihminen myöskään yritä väkisin keskustella klassisesta musiikista sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei siitä ole mitään sanottavaa. Silloin voi keskustella vaikka ruoasta tai puutarhanhoidosta, tai jostain muusta mikä kiinnostaa molempia osapuolia.
Mutta tuossahan on juuri se ongelma. Sinun näkökulmastasi riittää, että huomioit keskustelukumppanin ja vaihdat puheenaihetta sellaiseksi, johon molemmat voivat osallistua. Mutta entä jos minä haluaisin keskustella kanssasi juuri niistä asioista, joista sinä ja sinun kaltaisesi ihmiset keskustelette? Entä jos haluaisin ystävystyä kanssasi, tehdä sinuun vaikutuksen ja tulla nähdyksi tasavertaisena, en vain ihmisenä, jonka kanssa voi jutella puutarhanhoidosta, kunhan tyhmentää itseään ensin?
Minusta siinä on aika iso ero, joutuuko ylempään keskiluokkaan kuuluva ihminen tulemaan vähän vastaan ja madaltamaan keskustelun tasoa vai joutuuko alemmasta luokasta tullut jatkuvasti opiskelemaan uusia asioita, sanastoa ja kulttuurisia viitteitä pysyäkseen mukana. Jälkimmäinen on aika raskasta, eikä se tunnu kovin tasavertaiselta.
En halua, että minulle järjestetään keskustelua helpommista aiheista tai että minua kohdellaan jotenkin erityisen huomioivasti taustani vuoksi. Haluan pystyä osallistumaan samoihin keskusteluihin kuin muutkin ilman tunnetta siitä, että paljastan jatkuvasti oman ulkopuolisuuteni.
Toisaalta illallispöydässä jos toisessakin keskustellaan juurikin taiteesta, kirjallisuudesta jne. Meillä on ilmainen kirjatolaitos, jossa näitä voi opiskella mielin määrin ja köyhillä aikaa riittää. Ei tarvitse muun seurueen tyhmentää itseään ja alkaa miettimään mustikkapiirakan leipomisia, jos oikeastin kiinnostaisi keskustella vaikkapa kirjailija X:n henkilöhahmoista ja naiskuvasta.
Mistä tuollaista keskusteluseuraa saa? Haluaisin nimenomaan keskustella aivan muusta kun jostain maitojen erilaisuudesta tai allergioista. Tylsistyttää pöytäseurueet kun ovat niin tahvoja jotka vaan tuijottaa oudosti eikä puhu mitään.
Kokkaus- ja kuvataidekerhot ovat kultturellimpia harrastuksia kuin golf ja laskettelu. Jotka nekin ovat mainioita aktiviteetteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemukseni mukaan lähes kaikilla on joku taustaan liittyvä ongelma.
Joko tausta ei ole vauras, koti ei ollut kulttuurikoti tai sitten itse on sosiaalinen putoaja, epäonnistunut tai jotenkin vääränlainen lapsi ja sitten sisar tai veli menestyy paremmin. Monien vanhemmilla on paremmissakin piireissä päihde- tai mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriöitä, vaikeita avioeroja, tai suhteet sukuun ovat kokonaan poikki perintöriitojen vuoksi jne.
Suosittelen että olet vaan ylpeästi mitä olet. On helpompi olla sosiaalinen nousija kuin putoaja. Seurustele sellaisten ihmisten kanssa joiden seurassa viihdyt.
Toisaalta mikä estää kehittämästä itseään ihan joka elämän alueella.
Lue, aloita uusi harrastus ( golffia tennistä, laskettelua tms voi aivan hyvin aloittaa vanhempanakin), käy konserteissa ja oopperassa. Jos pukeutuminen on ongelma, opiskele sitä. Pyydä putiikkien pitäjiltä apua.
Hyvää pohdintaa. Tunnistan nuo ongelmat "paremmissa perheissä". Itse synnyin ylempään keskiluokkaan. Lapsuudenkotini oli kulttuurikoti mutta ei erityisen varakas. Kaksi työssäkäyvää vanhempaa (insinööri ja valtion virkamies). Meillä oli omistusasunto. Itse harrastin lapsena ja nuorena ratsastusta, laskettelua, voimistelua, kuorolaulua ja ylipäänsä paljon kulttuuria. Äiti harrasti oopperaa, kuvataidetta ja teatteria. Molemmat vanhemmat matkustelivat ulkomailla. Isä oli usein matkoilla myös työnsä takia. Äiti jäi kotiin lasten kanssa eli teki palkkatyötä (se valtion virka) ja hoiti lapset. Isä oli keskiluokkaisesta suvusta (isä valtion virassa, äiti kotiäiti). Isän sisarukset ja serkut ovat merkonomeja, insinöörejä, yksi lääkäri. Äiti on selvästi paremmasta perheestä (tunnettu suku) ja hänellä sisarukset akateemisia ja serkut yritysjohtajia, korkean tason virkamiehiä, yms.
Äidin puolen isovanhempien koti oli kulttuurikoti. Olohuoneessa suuri määrä kirjoja ja tauluja. Isoäiti soitti viulua, kirjoitti runoja ja oli muutenkin "taiteellinen". Isoisä oli insinööri ja kauppias. Äitini on hyvin koulutettu ja oli aina hikipinko opinnoissa. Puhuu seitsemää eri kieltä. Myös äidin sisko osoitti lahjakkuutta vieraiden kielten suhteen. Meni sitten Helsingin Yliopistoon lukemaan kieliä. Äidin veli on valtion virkamies. Meillä on suku täynnä insinöörejä ja virkamiehiä (myös virkanaisia). Omasta sisaruksestani tuli insinööri. Pari omaa serkkuani (ensimmäisen asteen serkut) on insinöörejä. Minä olen se "musta lammas" eli opiskelin yliopistossa ja pärjäsin hyvin, mutta tuli terveysongelmia (fyysinen sairaus). Työura katkesi 25-vuotiaana. Ennen yliopistoon menoa tein osa-aikaduunia mitä sain suhteilla. Sukulainen järjesti minulle työpaikan. Ei tarvinnut edes työhaastatteluun mennä.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Luokkaero on taloudellinen. Itse elän virallisesti köyhyysrajalla koko loppuikäni, koska tulot (eläke) on pieni. Oma sisarukseni ja äidin puolen serkut ovat tehneet työuraa kovapalkkaisilla aloilla. Sisarus ja yksi serkku ovat nyt nelikymppisinä miljonäärejä. Rikastuneet omalla työllään, säästöillä ja sijoittamisella. Heillä on omistusasunnot, sijoitusasunnot, osakesalkut, työsuhdeautot ja muut herkut.
Suoraan sanottuna minua vituttaa olla se väliinputoaja, joka tekee luokkamatkan alaspäin. Onneksi saan molemmilta vanhemmiltani perintöä. Heiltä jää omistusasunto, säästöjä (sata tonnia pankissa), henkivakuutuksia, uusi auto ja muuta pientä. En siis joudu taloudellisesti tiukille, vaikka joutuisin muuttamaan pois nykyisestä asunnostani. Asunto on sukulaisen omistama ja saan asua tässä ilmaiseksi.
Minulla on siis elämässäni paljon "suojaverkkoja" ja "sosiaalista pääomaa". Verkko ei kuitenkaan suojaa fyysisiltä sairauksilta, mielenterveysongelmilta eikä persoonallisuushäiriöiltä. Pari sukulaista on tosi tunnekylmiä uratykkejä. Empatiakyky samaa tasoa kuin Donald Trumpilla. Myös perheväkivaltaa on useammassa perheessä. Että silleen. Kulissit kunnossa, raha-asiat kunnossa, mutta kotona suljettujen ovien takana tapahtuu asioita mistä "tavallinen pulliainen" olisi jo joutunut vankilaan. Kovatuloinen uratykki saa tehdä lähes mitä vain eikä joudu vastuuseen.
Suomen Kuvalehdessä oli tällä viikolla juttu siitä plastiikkakirurgista, joka nousi otsikoihin sometähden (Olivia Oras) kuoleman takia. Artikkelissa kuvailtiin plastiikkakirurgin persoonaa, käytöstä ja taloudellisia kikkailuita. Ihan samaa settiä on meidänkin suvussa parin henkilön elämä. Nämä vaan eivät ole onnistuneet (vielä) tapattamaan ketään. Liikenteessä kyllä kaahaavat, kiertävät veroja, ja ovat muutenkin sitä mieltä että laki ei koske hyvätuloisia.
Ehkä asiallisin kirjoitus tässä ketjussa. Kiitos sinulle. Itsekin olen "pudonnut" sosiaaliluokassa alaspäin.
Alue: Aihe vapaa
Itse olen päätynyt ylemmän keskiluokan perheestä keskikeskiluokkaan. Se oli aika helppoa, kun malli ja perustiedot olivat valmiina. Oli kirjoja ja kielitaitoa ja koulutus itsestäänselvyys. Itse pidän suuressa arvossa luokkanousua työväenluokasta tai peräti syrjäytyneestä luokasta, se vaatii sisua ja yrittämistä. Ei niitä viinejä ja oopperoita tarvitse nykyään hallita. Kaikki katsovat Netflixiä ja käyvät sienessä. Muistan kun yksi työkaveri kerran purkautui illanvietossa ja kertoi alemmuudentunteistaan. Hän oli köyhästä perheestä, hänen isänsä oli alkoholisti joka joutui vankilaan. Kaikki kannustimme ja kehuimme häntä, eikä kukaan koskaan suhtautunut häneen ylemmyydentuntoisesti.