Lue keskustelun säännöt.
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 7 vuotta, mies ei vieläkään "tiedä" haluaako naimisiin vai ei
Kommentit (192)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän ne haluakkaan, mutta akat vaatii. Sitten vaativat lapsia, talon, paremman auton. Kaikkea vaaditaan, mutta mitään ei anneta takaisin. Siinäpä se miehen elo sitten meneekin, kunnes on vanha kärttyisä käntty joka katuu katkerasti miksei ajatellut koskaan sitä mitä itse haluaa. Ai niin, akkojen kanssa ei jutella.
Mitään ei anneta takasin?? Lasten synnyttäminen on sulle pikku juttu?? Yleensä naiset myös ne suurimmaksi osaksi hoitaa ja menee vielä töihin tienaamaan. Enemmän mies saat kun nainen avioliitosta.
Riippuu täysin siitä pitääkö kyseinen mies lasten saamista positiivisena, negatiivisena vaiko yhdentekevänä asiana.
Useimmiten lasten saaminen on ensisijassa naisen lahja naiselle itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä koko naimisiinmenon ideaa.
Sen ymmärrän, että kuoleman kohdatessa leski saattaa saada leskeneläkettä ja lapset saavat puoliorvoneläkettä/perhe-eläkettä 22 ikävuoteen sakkaa. Kun susipari eroaa, niin kumpikaan ei saa taloudellista hyötyä ja lasten elatus loppuu, kun lapsi täyttää 18 tai on suorittanut toisenasteen koulutuksen ( lukio/ammattikoulu). Mutta mennäänkö naimisiin rahasta vaiko rakkaudesta...
Minusta ne perheet ovat sekavia, joissa vanhemmilla on eri sukunimi kuin lapsilla.
Avopuolison sukunimen voi nykyään ottaa halutessaan. Ja avioon voi mennä omat nimet säilyttäen. Nimiasia ei ole liittynyt avioliittoon enää vuosiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä otin avioliiton puheeksi kolmen vuoden kohdalla, ihan kysyin että mitä mieltä on asiasta. Mies meni vaikeaksi eikä siitä saanut irti yhtään mitään. Vuoden päästä yritin uudelleen ottaa puheeksi ja selitin samalla oman kantani: en halua hääjuhlaa, MUTTA
- En pidä suhdetta vakavana jos avioliitto ei ole suunnitelmissa.
- Avioehto on itsestäänselvyys, avioliiton päätarkoitus on suojata toista puolisoa jos toinen kuolee äkillisesti tai vaikkapa vammautuu.
- En aio omistaa mitään isoa (esim asuntoa) yhdessä pelkän poikaystävän kanssa.
- En myöskään tee mitään isoja tai pitkälle meneviä suunnitelmia poikaystävän kanssa.
- En muuta yhteen jollei yhteisenä tavoitteena ole avioliitto (tämä ei tarkoita että pitäisi mennä naimisiin ennen yhteenmuuttoa, mutta että sen pitäisi olla selkeästi päämäärä).
- Minä en ole se, jonka kanssa hengaillaan vuosikymmen ja sitten todetaan että kerran nyt ei parempaa tullut vastaan niin mennään naimisiin sitten. 5v oli raja jonka jälkeen jos hän ei halua olla aviomieheni, niin hän saa olla poikaystäväni kunnes löydän aviomieheni. Eli hyväksyy sen, että hän on hupia toistaiseksi joka vaihdetaan kun vakavastiotettava puolisokandidaatti astelee estradille.
Luonnollisesti hän ei ottanut tätä tosissaan (eihän miehet ikinä ota, aina tulee etukäteen kerrotut asiat yllätyksenä) ja nyt 7v jälkeen kyselee miksei voitaisi ostaa yhteistä asuntoa tai edes muuttaa yhteen. Yritti kosiakin tuossa taannoin, mutta sanoin suoraan että hän itse valitsi olla pelkkä poikaystävä ja oli hyvin tietoinen siitä, että mä en ole mikään ikuisesti saatavilla oleva vaihtoehto.
Ollaan vielä suhteessa, (kepeästi) mutta pidän silmät auki. Jos todellinen elämäni rakkaus (tai mahdollisuus siihen) ilmestyy jostain, niin poikaystävä ei ole edes hidaste.
Miksi suhde ei voi olla vakava jos avioliitto ei ole suunnitelmissa? Monet sitoutuvat ja muuttavat yhteen ja saavat lapsia ilman avioliittoa.
Joillekin ehdottomasti voi olla, löytäköön nämä ihmiset toisensa ja eläköön onnellisina yhdessä!
Mulle taas, kuten ylempänä selitin avioliitto edustaa kokonaisvaltaista sitoutumista. Haluan puolison jolle se merkitsee samaa. Voin olla kevyessä seurustelusuhteessa vaikka kuinka kauan, mutta haluan olla (ja olen ollutkin) avoin siitä mitä se mulle merkitsee ja mitä se ei merkitse. Se, että joku muu on valmis sitoutumaan täysillä ilman mitään juridista suojaa tai vahvistusta on täysin okei, mutta sellainen suhde ei ole mun päämäärä. Ja jos/kun joskus löydän sen vakavastiotettavan suhteen jossa näkemys avioliitosta on yhteneväinen, niin poikaystävä väistyy tieltä välittömästi vaikka yhteistä historiaa olisi vuosikymmeniä. Moni välttelee avioliittoa nimenomaan koska se tekisi eroamisen vaikeaksi, joten ei pitäisi olla mitään väärää että tällaisista ihmisistä eroaminen pidetään helppona ja nopeana myös muilla tavoin. Jos pelkää juridiikan "mutkistavan" asioita, niin ei sitten mutkisteta, vaan kumpikin on vapaita liitämään tiehensä pelkällä yksipuolisella ilmoituksella ilman perusteluja.
Silloin kannattaa heti seurustelun alkumetreillä tehdä selväksi että avioliitto on sinulle elintärkeä instituutio etkä voi suunnitella yhteistä tulevaisuutta sellaisen kanssa joka ei ajattele avioliitosta samoin.
Itse en taas oikein usko avioliittolupauksen voimaan. Pikemminkin se saattaisi passivoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä otin avioliiton puheeksi kolmen vuoden kohdalla, ihan kysyin että mitä mieltä on asiasta. Mies meni vaikeaksi eikä siitä saanut irti yhtään mitään. Vuoden päästä yritin uudelleen ottaa puheeksi ja selitin samalla oman kantani: en halua hääjuhlaa, MUTTA
- En pidä suhdetta vakavana jos avioliitto ei ole suunnitelmissa.
- Avioehto on itsestäänselvyys, avioliiton päätarkoitus on suojata toista puolisoa jos toinen kuolee äkillisesti tai vaikkapa vammautuu.
- En aio omistaa mitään isoa (esim asuntoa) yhdessä pelkän poikaystävän kanssa.
- En myöskään tee mitään isoja tai pitkälle meneviä suunnitelmia poikaystävän kanssa.
- En muuta yhteen jollei yhteisenä tavoitteena ole avioliitto (tämä ei tarkoita että pitäisi mennä naimisiin ennen yhteenmuuttoa, mutta että sen pitäisi olla selkeästi päämäärä).
- Minä en ole se, jonka kanssa hengaillaan vuosikymmen ja sitten todetaan että kerran nyt ei parempaa tullut vastaan niin mennään naimisiin sitten. 5v oli raja jonka jälkeen jos hän ei halua olla aviomieheni, niin hän saa olla poikaystäväni kunnes löydän aviomieheni. Eli hyväksyy sen, että hän on hupia toistaiseksi joka vaihdetaan kun vakavastiotettava puolisokandidaatti astelee estradille.
Luonnollisesti hän ei ottanut tätä tosissaan (eihän miehet ikinä ota, aina tulee etukäteen kerrotut asiat yllätyksenä) ja nyt 7v jälkeen kyselee miksei voitaisi ostaa yhteistä asuntoa tai edes muuttaa yhteen. Yritti kosiakin tuossa taannoin, mutta sanoin suoraan että hän itse valitsi olla pelkkä poikaystävä ja oli hyvin tietoinen siitä, että mä en ole mikään ikuisesti saatavilla oleva vaihtoehto.
Ollaan vielä suhteessa, (kepeästi) mutta pidän silmät auki. Jos todellinen elämäni rakkaus (tai mahdollisuus siihen) ilmestyy jostain, niin poikaystävä ei ole edes hidaste.
Miksi suhde ei voi olla vakava jos avioliitto ei ole suunnitelmissa? Monet sitoutuvat ja muuttavat yhteen ja saavat lapsia ilman avioliittoa.
Joillekin ehdottomasti voi olla, löytäköön nämä ihmiset toisensa ja eläköön onnellisina yhdessä!
Mulle taas, kuten ylempänä selitin avioliitto edustaa kokonaisvaltaista sitoutumista. Haluan puolison jolle se merkitsee samaa. Voin olla kevyessä seurustelusuhteessa vaikka kuinka kauan, mutta haluan olla (ja olen ollutkin) avoin siitä mitä se mulle merkitsee ja mitä se ei merkitse. Se, että joku muu on valmis sitoutumaan täysillä ilman mitään juridista suojaa tai vahvistusta on täysin okei, mutta sellainen suhde ei ole mun päämäärä. Ja jos/kun joskus löydän sen vakavastiotettavan suhteen jossa näkemys avioliitosta on yhteneväinen, niin poikaystävä väistyy tieltä välittömästi vaikka yhteistä historiaa olisi vuosikymmeniä. Moni välttelee avioliittoa nimenomaan koska se tekisi eroamisen vaikeaksi, joten ei pitäisi olla mitään väärää että tällaisista ihmisistä eroaminen pidetään helppona ja nopeana myös muilla tavoin. Jos pelkää juridiikan "mutkistavan" asioita, niin ei sitten mutkisteta, vaan kumpikin on vapaita liitämään tiehensä pelkällä yksipuolisella ilmoituksella ilman perusteluja.
Silloin kannattaa heti seurustelun alkumetreillä tehdä selväksi että avioliitto on sinulle elintärkeä instituutio etkä voi suunnitella yhteistä tulevaisuutta sellaisen kanssa joka ei ajattele avioliitosta samoin.
Itse en taas oikein usko avioliittolupauksen voimaan. Pikemminkin se saattaisi passivoida.
Mutta eihän se ole elintärkeä! Kuten viesteissäni on tullut ilmi, se on mulle määritelmä vakavasta suhteesta mutta mulla ei ole ongelmaa olla kepeässä suhteessa. En pakkomielteisesti etsi avioliittoa, pärjään hyvin myös ilman ja voin tokkiinsa pitää poikaystävää vaikka vuosikymmeniä. Mutta poikaystävä ei ole yhtä vakavastiotettava kuin aviomies, enkä ole sitoutunut seurustelussa samalla tavalla kuin avioliitossa. Poikaystävän kanssa ei suunnitella tulevaisuutta, vaan eletään päivä kerrallaan niin kauan kuin molemmista hyvältä tuntuu. Molemmat ovat vapaita päättämään suhteen vaikka hetken mielijohteesta, ilman perusteluja. Ei virallisia sitoumuksia, ei lupauksia, velvollisuuksia eikä myöskään tietenkään oikeuksia.
Olen poikaystävälleni kertonut nämä asiat. Itseasiassa useamman kerran jo, mutta hän ei miehille tyypilliseen tapaan ole kuunnellut eikä ottanut tosissaan, vaan kerta toisensa jälkeen loukkaantuu kun muistutan että me emme ole vakavassa suhteessa, emme tehneet minkäänlaisia lupauksia mihinkään ja siten mulla ei ole aikomustakaan esimerkiksi muuttaa yhteen saati omistaa mitään yhdessä. Ja että mun monogamia tarkoittaa sitä, että jos kohtaisin jonkun suhteen ulkopuolisen johon ihastuisin, niin en pettäisi, mutta päättäisin suhteen hyvin nopeasti ilman sen kummempia selityksiä. Samat oikeudet hänelläkin toki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiahan on niin, että kun mies saa itselleen naisen, josta ajattelee, että tämä on paras, mitä hän voi saada, hän haluaa lyödä homman lukkoon pian. Hän haluaa siirtyä tapailusta seurusteluun ja julkistaa suhteen. Hän kosii ja haluaa naimisiin. Miehen vaisto hokee, että tämä saalis on otettava omaksi niin, että se on mahdollisimman hyvin muilta turvassa. Jos nainen on upea (en nyt meinaa vain ulkonäköä), mies ajattelee, että muutkin ovat kiinnostuneita, ja pyrkii minimoimaan uhan, että joku muu ehtii ensin.
Jos mies ei toimi näin, hän joko tietoisesti tai tiedostamatta ajattelee, että voisi saada paremmankin tai toivoo löytävänsä vielä sen todellisen elämänsä naisen.
Naiset eivät ole samanlaisia. Nainen ei yleensä ryhdy vakavaan suhteeseen, ellei hän koe miehen olevan oikea. Näin on siksi, että suhde sinänsä ei paranna naisen elämänlaatua.
Mies taas saa melkein kenen tahansa naisen kanssa elämisestä niin paljon lisäarvoa, että jää suhteeseen. Nätti siisti koti, ruokaa, pyykinpesua, seksiä, statusta.
Mies voi kyllä mennä kakkosvaihtoehdon kanssa naimisiin ja tehdä lapsiakin. Mutta lähteä sitten ja jopa ilmoittaa, ettei koskaan rakastanut.
Jos miehen joutuu suostuttelemaan naimisiin tai hän menee naimisiin, koska on tietyn ikäinen ja esimerkiksi haluaa isäksi, niin juu, "hyvällä" tuurilla hän jää, koska ei tule se parempi vastaan. Mutta mielessään hänellä on aina ovi raollaan.
En jaksa uskoa että nykyaikana naimisiinmeno on enää signaali oikeastaan mistään.
Oli se sinusta signaali tai ei, kyseessä on merkittävä juridinen sitoutuminen. Puolisoilla on keskinäinen elatusvelvollisuus. Eron sattuessa varat pannaan puoliksi.
Edelleen lähes kaikki ensimmäisellä kierroksella olevat vakiintuneet heteroparit menevät naimisiin siinä vaiheessa, kun suunnittelevat lapsia tai ovat saaneet lapsia.
Vain puolet suomalaisista lapsista syntyy avioliittoon tai vanhemmat avioituvat heti lasten saamisen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä otin avioliiton puheeksi kolmen vuoden kohdalla, ihan kysyin että mitä mieltä on asiasta. Mies meni vaikeaksi eikä siitä saanut irti yhtään mitään. Vuoden päästä yritin uudelleen ottaa puheeksi ja selitin samalla oman kantani: en halua hääjuhlaa, MUTTA
- En pidä suhdetta vakavana jos avioliitto ei ole suunnitelmissa.
- Avioehto on itsestäänselvyys, avioliiton päätarkoitus on suojata toista puolisoa jos toinen kuolee äkillisesti tai vaikkapa vammautuu.
- En aio omistaa mitään isoa (esim asuntoa) yhdessä pelkän poikaystävän kanssa.
- En myöskään tee mitään isoja tai pitkälle meneviä suunnitelmia poikaystävän kanssa.
- En muuta yhteen jollei yhteisenä tavoitteena ole avioliitto (tämä ei tarkoita että pitäisi mennä naimisiin ennen yhteenmuuttoa, mutta että sen pitäisi olla selkeästi päämäärä).
- Minä en ole se, jonka kanssa hengaillaan vuosikymmen ja sitten todetaan että kerran nyt ei parempaa tullut vastaan niin mennään naimisiin sitten. 5v oli raja jonka jälkeen jos hän ei halua olla aviomieheni, niin hän saa olla poikaystäväni kunnes löydän aviomieheni. Eli hyväksyy sen, että hän on hupia toistaiseksi joka vaihdetaan kun vakavastiotettava puolisokandidaatti astelee estradille.
Luonnollisesti hän ei ottanut tätä tosissaan (eihän miehet ikinä ota, aina tulee etukäteen kerrotut asiat yllätyksenä) ja nyt 7v jälkeen kyselee miksei voitaisi ostaa yhteistä asuntoa tai edes muuttaa yhteen. Yritti kosiakin tuossa taannoin, mutta sanoin suoraan että hän itse valitsi olla pelkkä poikaystävä ja oli hyvin tietoinen siitä, että mä en ole mikään ikuisesti saatavilla oleva vaihtoehto.
Ollaan vielä suhteessa, (kepeästi) mutta pidän silmät auki. Jos todellinen elämäni rakkaus (tai mahdollisuus siihen) ilmestyy jostain, niin poikaystävä ei ole edes hidaste.
Miksi suhde ei voi olla vakava jos avioliitto ei ole suunnitelmissa? Monet sitoutuvat ja muuttavat yhteen ja saavat lapsia ilman avioliittoa.
Joillekin ehdottomasti voi olla, löytäköön nämä ihmiset toisensa ja eläköön onnellisina yhdessä!
Mulle taas, kuten ylempänä selitin avioliitto edustaa kokonaisvaltaista sitoutumista. Haluan puolison jolle se merkitsee samaa. Voin olla kevyessä seurustelusuhteessa vaikka kuinka kauan, mutta haluan olla (ja olen ollutkin) avoin siitä mitä se mulle merkitsee ja mitä se ei merkitse. Se, että joku muu on valmis sitoutumaan täysillä ilman mitään juridista suojaa tai vahvistusta on täysin okei, mutta sellainen suhde ei ole mun päämäärä. Ja jos/kun joskus löydän sen vakavastiotettavan suhteen jossa näkemys avioliitosta on yhteneväinen, niin poikaystävä väistyy tieltä välittömästi vaikka yhteistä historiaa olisi vuosikymmeniä. Moni välttelee avioliittoa nimenomaan koska se tekisi eroamisen vaikeaksi, joten ei pitäisi olla mitään väärää että tällaisista ihmisistä eroaminen pidetään helppona ja nopeana myös muilla tavoin. Jos pelkää juridiikan "mutkistavan" asioita, niin ei sitten mutkisteta, vaan kumpikin on vapaita liitämään tiehensä pelkällä yksipuolisella ilmoituksella ilman perusteluja.
Silloin kannattaa heti seurustelun alkumetreillä tehdä selväksi että avioliitto on sinulle elintärkeä instituutio etkä voi suunnitella yhteistä tulevaisuutta sellaisen kanssa joka ei ajattele avioliitosta samoin.
Itse en taas oikein usko avioliittolupauksen voimaan. Pikemminkin se saattaisi passivoida.
Mutta eihän se ole elintärkeä! Kuten viesteissäni on tullut ilmi, se on mulle määritelmä vakavasta suhteesta mutta mulla ei ole ongelmaa olla kepeässä suhteessa. En pakkomielteisesti etsi avioliittoa, pärjään hyvin myös ilman ja voin tokkiinsa pitää poikaystävää vaikka vuosikymmeniä. Mutta poikaystävä ei ole yhtä vakavastiotettava kuin aviomies, enkä ole sitoutunut seurustelussa samalla tavalla kuin avioliitossa. Poikaystävän kanssa ei suunnitella tulevaisuutta, vaan eletään päivä kerrallaan niin kauan kuin molemmista hyvältä tuntuu. Molemmat ovat vapaita päättämään suhteen vaikka hetken mielijohteesta, ilman perusteluja. Ei virallisia sitoumuksia, ei lupauksia, velvollisuuksia eikä myöskään tietenkään oikeuksia.
Olen poikaystävälleni kertonut nämä asiat. Itseasiassa useamman kerran jo, mutta hän ei miehille tyypilliseen tapaan ole kuunnellut eikä ottanut tosissaan, vaan kerta toisensa jälkeen loukkaantuu kun muistutan että me emme ole vakavassa suhteessa, emme tehneet minkäänlaisia lupauksia mihinkään ja siten mulla ei ole aikomustakaan esimerkiksi muuttaa yhteen saati omistaa mitään yhdessä. Ja että mun monogamia tarkoittaa sitä, että jos kohtaisin jonkun suhteen ulkopuolisen johon ihastuisin, niin en pettäisi, mutta päättäisin suhteen hyvin nopeasti ilman sen kummempia selityksiä. Samat oikeudet hänelläkin toki.
Minä taas en voisi edes harkita naimisiin menoa jos en olisi asunut kumppanin kanssa yhdessä ja tietäisin mitä arjen pienet asiat hänen kanssaan sitä kautta on. Oletko varma että toimit ihan reilusti suhteessanne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tiedä = ei halua
Elämäni helpottui kun ymmärsin tuon. En tiedä voi olla aito vastaus johonkin yllättävään tilanteeseen, mutta muuten se on en halua.
Pitäisi tietää sen avioliiton vaikutukset. Avioliitto ei lähtökohtaisesti kiinnosta miehiä, koska sillä ei koeta olevan merkitystä. Siksi tuntuu oudolta, että naiset halauavat sitä. Ja syy on yleensä lähinnä vain naisten statushakuisuus.
Avioliitto kiinnostaa miehiä oikean naisen kanssa ja he saavat siitä samaa kuin naiset. Sellainen ihminen ei halua, jolle sitoutuminen ei niin merkitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä otin avioliiton puheeksi kolmen vuoden kohdalla, ihan kysyin että mitä mieltä on asiasta. Mies meni vaikeaksi eikä siitä saanut irti yhtään mitään. Vuoden päästä yritin uudelleen ottaa puheeksi ja selitin samalla oman kantani: en halua hääjuhlaa, MUTTA
- En pidä suhdetta vakavana jos avioliitto ei ole suunnitelmissa.
- Avioehto on itsestäänselvyys, avioliiton päätarkoitus on suojata toista puolisoa jos toinen kuolee äkillisesti tai vaikkapa vammautuu.
- En aio omistaa mitään isoa (esim asuntoa) yhdessä pelkän poikaystävän kanssa.
- En myöskään tee mitään isoja tai pitkälle meneviä suunnitelmia poikaystävän kanssa.
- En muuta yhteen jollei yhteisenä tavoitteena ole avioliitto (tämä ei tarkoita että pitäisi mennä naimisiin ennen yhteenmuuttoa, mutta että sen pitäisi olla selkeästi päämäärä).
- Minä en ole se, jonka kanssa hengaillaan vuosikymmen ja sitten todetaan että kerran nyt ei parempaa tullut vastaan niin mennään naimisiin sitten. 5v oli raja jonka jälkeen jos hän ei halua olla aviomieheni, niin hän saa olla poikaystäväni kunnes löydän aviomieheni. Eli hyväksyy sen, että hän on hupia toistaiseksi joka vaihdetaan kun vakavastiotettava puolisokandidaatti astelee estradille.
Luonnollisesti hän ei ottanut tätä tosissaan (eihän miehet ikinä ota, aina tulee etukäteen kerrotut asiat yllätyksenä) ja nyt 7v jälkeen kyselee miksei voitaisi ostaa yhteistä asuntoa tai edes muuttaa yhteen. Yritti kosiakin tuossa taannoin, mutta sanoin suoraan että hän itse valitsi olla pelkkä poikaystävä ja oli hyvin tietoinen siitä, että mä en ole mikään ikuisesti saatavilla oleva vaihtoehto.
Ollaan vielä suhteessa, (kepeästi) mutta pidän silmät auki. Jos todellinen elämäni rakkaus (tai mahdollisuus siihen) ilmestyy jostain, niin poikaystävä ei ole edes hidaste.
Miksi suhde ei voi olla vakava jos avioliitto ei ole suunnitelmissa? Monet sitoutuvat ja muuttavat yhteen ja saavat lapsia ilman avioliittoa.
Joillekin ehdottomasti voi olla, löytäköön nämä ihmiset toisensa ja eläköön onnellisina yhdessä!
Mulle taas, kuten ylempänä selitin avioliitto edustaa kokonaisvaltaista sitoutumista. Haluan puolison jolle se merkitsee samaa. Voin olla kevyessä seurustelusuhteessa vaikka kuinka kauan, mutta haluan olla (ja olen ollutkin) avoin siitä mitä se mulle merkitsee ja mitä se ei merkitse. Se, että joku muu on valmis sitoutumaan täysillä ilman mitään juridista suojaa tai vahvistusta on täysin okei, mutta sellainen suhde ei ole mun päämäärä. Ja jos/kun joskus löydän sen vakavastiotettavan suhteen jossa näkemys avioliitosta on yhteneväinen, niin poikaystävä väistyy tieltä välittömästi vaikka yhteistä historiaa olisi vuosikymmeniä. Moni välttelee avioliittoa nimenomaan koska se tekisi eroamisen vaikeaksi, joten ei pitäisi olla mitään väärää että tällaisista ihmisistä eroaminen pidetään helppona ja nopeana myös muilla tavoin. Jos pelkää juridiikan "mutkistavan" asioita, niin ei sitten mutkisteta, vaan kumpikin on vapaita liitämään tiehensä pelkällä yksipuolisella ilmoituksella ilman perusteluja.
Silloin kannattaa heti seurustelun alkumetreillä tehdä selväksi että avioliitto on sinulle elintärkeä instituutio etkä voi suunnitella yhteistä tulevaisuutta sellaisen kanssa joka ei ajattele avioliitosta samoin.
Itse en taas oikein usko avioliittolupauksen voimaan. Pikemminkin se saattaisi passivoida.
Mutta eihän se ole elintärkeä! Kuten viesteissäni on tullut ilmi, se on mulle määritelmä vakavasta suhteesta mutta mulla ei ole ongelmaa olla kepeässä suhteessa. En pakkomielteisesti etsi avioliittoa, pärjään hyvin myös ilman ja voin tokkiinsa pitää poikaystävää vaikka vuosikymmeniä. Mutta poikaystävä ei ole yhtä vakavastiotettava kuin aviomies, enkä ole sitoutunut seurustelussa samalla tavalla kuin avioliitossa. Poikaystävän kanssa ei suunnitella tulevaisuutta, vaan eletään päivä kerrallaan niin kauan kuin molemmista hyvältä tuntuu. Molemmat ovat vapaita päättämään suhteen vaikka hetken mielijohteesta, ilman perusteluja. Ei virallisia sitoumuksia, ei lupauksia, velvollisuuksia eikä myöskään tietenkään oikeuksia.
Olen poikaystävälleni kertonut nämä asiat. Itseasiassa useamman kerran jo, mutta hän ei miehille tyypilliseen tapaan ole kuunnellut eikä ottanut tosissaan, vaan kerta toisensa jälkeen loukkaantuu kun muistutan että me emme ole vakavassa suhteessa, emme tehneet minkäänlaisia lupauksia mihinkään ja siten mulla ei ole aikomustakaan esimerkiksi muuttaa yhteen saati omistaa mitään yhdessä. Ja että mun monogamia tarkoittaa sitä, että jos kohtaisin jonkun suhteen ulkopuolisen johon ihastuisin, niin en pettäisi, mutta päättäisin suhteen hyvin nopeasti ilman sen kummempia selityksiä. Samat oikeudet hänelläkin toki.
Minä taas en voisi edes harkita naimisiin menoa jos en olisi asunut kumppanin kanssa yhdessä ja tietäisin mitä arjen pienet asiat hänen kanssaan sitä kautta on. Oletko varma että toimit ihan reilusti suhteessanne?
Olen avoin ja rehellinen, miten voisin olla reilumpi?
Ja kuten ensimmäisessä viestissäni sanoin: en odota naimisiinmenoa ennen yhteenmuuttoa, mutta en muuta yhteen jos naimisiinmeno ei ole tähtäimessä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhteen ei muuteta asenteella "katsotaan miten menee ja mietitään jatkoa sitten" vaan ennemminkin asenteella "jatko on mietitty ja sitä kohti mennään, jollei yhdessäasumisessa paljastu jotain radikaalia joka sen estää". Käytännössä haluan kihlautua ennen yhteenmuuttoa. Kihlaus on vasta lupaus sitoutumisesta ja sen voi purkaa jos yhdessäasuminen ei kertakaikkiaan toimi pitkässä juoksussa tai toisesta paljastuu jotain mikä ei seurusteluvaiheessa vielä tullut ilmi. Haluan kuitenkin, että se intentio ja päämäärä on avioliitto. En halua olla tilanteessa jossa jaan arkeani jonkun kanssa joka "miettii vielä" vuosikausien jälkeenkin jolloin on jo hyvin selvää mitä se arki on.
Olen ollut täysin selvä omasta kannastani, myös siitä että mulle on täysin fine jatkaa seurustelutasolla. Haluan että mun tuleva aviomies on innoissaan ajatuksesta mennä naimisiin mun kanssani. En todellakaan ole raahaamassa ketään väkisin alttarille. Hän valitsi ihan itse ja informoituna että poikaystävän asema hänelle on riittävä ja hyvä, tässä vaiheessa on turha ihmetellä miksi poikaystävä ei saa aviomiehen kohtelua kun asia on hyvissä ajoin auki selitetty. Se, että hän ei ottanut sitä aikoinaan tosissaan ei ole mun murheeni.
Vierailija kirjoitti:
Asiahan on niin, että kun mies saa itselleen naisen, josta ajattelee, että tämä on paras, mitä hän voi saada, hän haluaa lyödä homman lukkoon pian. Hän haluaa siirtyä tapailusta seurusteluun ja julkistaa suhteen. Hän kosii ja haluaa naimisiin. Miehen vaisto hokee, että tämä saalis on otettava omaksi niin, että se on mahdollisimman hyvin muilta turvassa. Jos nainen on upea (en nyt meinaa vain ulkonäköä), mies ajattelee, että muutkin ovat kiinnostuneita, ja pyrkii minimoimaan uhan, että joku muu ehtii ensin.
Jos mies ei toimi näin, hän joko tietoisesti tai tiedostamatta ajattelee, että voisi saada paremmankin tai toivoo löytävänsä vielä sen todellisen elämänsä naisen.
Naiset eivät ole samanlaisia. Nainen ei yleensä ryhdy vakavaan suhteeseen, ellei hän koe miehen olevan oikea. Näin on siksi, että suhde sinänsä ei paranna naisen elämänlaatua.
Mies taas saa melkein kenen tahansa naisen kanssa elämisestä niin paljon lisäarvoa, että jää suhteeseen. Nätti siisti koti, ruokaa, pyykinpesua, seksiä, statusta.
Mies voi kyllä mennä kakkosvaihtoehdon kanssa naimisiin ja tehdä lapsiakin. Mutta lähteä sitten ja jopa ilmoittaa, ettei koskaan rakastanut.
Jos miehen joutuu suostuttelemaan naimisiin tai hän menee naimisiin, koska on tietyn ikäinen ja esimerkiksi haluaa isäksi, niin juu, "hyvällä" tuurilla hän jää, koska ei tule se parempi vastaan. Mutta mielessään hänellä on aina ovi raollaan.
Kuulostaa pelottavalta tällainen omaksi ottamisen retoriikka. Eli avioliitolla siis merkitään toinen jotenkin omaksi reviiriksi ettei muut sitä ihmistä vie? Miksi sitten avioliitoissakin petetään ja otetaan eroja? Juuri tuollainen omistushalu tuntuu itsestä niin vieraalta. En ole kiinnostunut insituutioista ja omistussuhteessa olemisesta.
Pitäisi tietää sen avioliiton vaikutukset. Avioliitto ei lähtökohtaisesti kiinnosta miehiä, koska sillä ei koeta olevan merkitystä. Siksi tuntuu oudolta, että naiset halauavat sitä. Ja syy on yleensä lähinnä vain naisten statushakuisuus.