Suru, kun kohdalle osui haastava lapsi ja en jaksa enempää lapsia
Alapeukuttakaa rauhassa, mutta antakaa minunkin jossakin avautua. Lapsi on ollut kovin toivottu ja rakas, mutta en kuvitellut vanhemmuutta tällaiseksi. Olen itse rauhallinen, mies on verkkainen ja lapsi on todella vilkas, levoton, hyvin omapäinen ja herkästä tulistuva. Lapsi on usein pahantuulinen ja saa vaikeita raivareita. Näennäisesti kehitys on ok, mutta monet arjen asiat syömisestä alkaen takkuavat. Lapsi on haastava myös päiväkodissa. Kavereita on ollut vaikea saada, leikkitreffien perään saa aina itse kysellä.
Alkuun ajattelin, että tämä helpottaa lapsen kasvaessa, mutta ei ole helpottanut. Yhä on vaikeaa ja pian on koulukin edessä. Olen yrittänyt hakea kaiken mahdollisen avun, mitä haastavan lapsen kanssa voisi saada. Yhteiskunnan tarjoama tuki on ollut vähäistä, lähinnä perheneuvolan psykologi voivottelee, että voi kun olette väsyneitä lapsenne kanssa.
Aikanaan kuvittelin, että saisin elää kahden lapsen äitinä. Todellisuus on se, että tämä yksi haastava lapsi on vienyt minusta mehut niin, etten voi kuvitellakaan toista raskautta. Eikä psyykkeeni kestäisi enää, jos toinen lapsi olisi samanlainen kuin ensimmäinen. Hävettää myöntää, mutta usein mietin, miksi sain yhden ja haastavan lapsen, kun jotkut saavat useamman helpon lapsen. Olen väsynyt lapsen raivareihin ja siihen, että tämän lapsen eteen täytyy nähdä tuplasti työtä verrattuna siihen, millaista helpon lapsen kanssa olisi.
Kommentit (182)
Kyllä se on ap niin, että haastava lapsi voi teettää kymmeniä kertoja enemmän huolta ja työtä kuin ns. normaali. Ei vaan tuplat. Meillä on kummatkin ja kyllä 10 normaalia menisi helpommin kuin meidän ADHD-poika..
Näillä arvostelijoilla on yleensä vaan niitä tavallisia, eivätkä he voi ikinä ymmärtää tätä kuviota. Että jotkut ruutuajat ja säännöt tämän ratkaisisi.
Vierailija kirjoitti:
"Hävettää myöntää, mutta usein mietin, miksi sain yhden ja haastavan lapsen, kun jotkut saavat useamman helpon lapsen."
Mun äiti sanoi mulle juurikin näin, kun kysyin häneltä taannoin siitä, miksi mulla ei ole sisaruksia. Olin niin haastava jo vauvasta asti. Ranttu-Reeta Raivotar oli mun lempinimi. Kaikista hirveimmilläni olin 13-19-vuotiaana ja silloin vanhempani lopettivat täysin mun kasvattamisen ja huomioimisen. Tuohon aikaan ei tiedetty mitään nepsyasioista, joten jäin tuuliajolle ja siitä seurasi kaikenlaista "kivaa" säpinää tuleviksi vuosikymmeniksi mm. työttömyyttä, päihde- ja peliongelmia. Äiti ja isä riitelivät kaikki illat ja syyttivät toisiaan siitä, kumman vika oli se että olin sellainen kuin olin. Äiti ulisi usein että ei jaksa mua ja muutenkaan omaa elämäänsä.
Nuo vuodet vaikuttavat meidän väleihin yhä, ja ne ovat asiallisen etäiset. Diagnoosit sain vasta nelikymppisenä ja äiti on todennut niihin, että hänellä ja myös isällä on samat haasteet kuin mulla ja heidän ei olisi ikinä pitänyt hankkia yhtäkään lasta. Olin kuulemma päähänpisto ja kun muillakin ympärillä oli lapsia. Ihan rakkaudella sanoi tämän ja arvostan häntä rehellisyydestä.
Todella arvostettavaa itsereflektiota äidiltäsi. Juuri sen vuoksi, että hän itse otti siinä vastuun virheestään eikä vierittänyt syytä sinun niskoillesi tyyliin "kaikki olisi ollut hyvin, jos SINÄ olisit ollut toisenlainen"
Tämän takia on yksinomaan positiivista, että sosiaalinen paine lasten hankintaan on heikentynyt ja heikkenee koko ajan. Kaikilla eivät voimavarat riitä tai oma luonne ei sovi lapsen kasvattamiseen. Siinä ei ole mitään kypsää, vastuullista tai aikuismaista hankkia lasta silloin, kun tietää sisimmässään, että lapsiperhe-elämää ei oikeasti halua kokea. Teinien laumasieluisuudelle naureskellaan usein mutta hämmästyttävän moni aikuinen on vielä pahempi virran mukana menijä silloin, kun on näin perustavanlaatuisesta ja peruuttamattomasta elämänmuutoksesta kyse.
Ns. normaalit lapsetkin ovat toisinaan uuvuttavia keskenkasvuisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään. Perhe-elämä ei ole aina antoisaa eikä lasten tehtävä ole "opettaa" aikuisia. Jos lapsella on esimerkiksi jokin nepsyoireyhtymä tai kehitysvamma, voi sen mukanaan tuoma rasitus pahimmillaan rikkoa muut perheenjäsenet täysin. Tässäkin ketjussa pari kirjoittajaa on maininnut kokeneensa tällaista.
Vierailija kirjoitti:
Niin, älä lohduttele, vaan kun raivoaa turhasta, sano kerralla jyrkkään ääneen: "Nyt riittää!" Niin johan se loppu
😂😂😂.
Siis onko joillain oikeasti noin helposti ohjailtavia lapsia? Että niiden tunnekuohut tottelee vanhemman ärähdystä? Ja tuollaisella pohjalla yritetään antaa neuvoja niille, joiden lapset EI ole tuollaisia.
Ap, jaksamisia. Toivottavasti teillä tulee myös helpompia vaiheita. Kannattaa etsiä vertaistukea.
Vaikka perheessä olisi useampi lapsi, niin heilläkin on eri vaiheita. Esim oma esikoinen oli lapsena aika helppo, mutta murkkuna vaikea. Toinen taas oli lapsena haastava, mutta (ainakin toistaiseksi) murkkuna helppo.
Vuodet näyttää, miten kolmannen kohdalla menee.
Itselläni on kolme lasta, enkä kyllä voi sanoa että olisi jotenkin helppoa ollut.
Vierailija kirjoitti:
Lapsesta tuntuu kauhealta kun aikuinen ei mahda mitään eikä auta isoissa tunnekuohuissa. Jos lepertely ei auta niin sitten käsketään lopettaa. Lapsi huomaa että pystyy siihen. Tulevat kohtaukset opitaan itse pysäyttämään. Raivoaminen tuntuu pahalta, vai luuletteko että se on mukava olotila lapselle.
Milloin ikinä kenenkään tunnekuohu on loppunut siihen, että käsketään lopettaa?
Iso sympatiapeukku täältä, tiedän liiankin hyvin mistä puhut, olenhan pian 15 vuotta harjoitellut. Toivoisin, että voisin kertoa sinulle jotain lohdullisempaa, mutta totuus on se, että apua saat vain sitä itse vaatimalla ja käytä mahdollisimman hyvin hyväksesi tämä aika kun lapsen saa mukaan vielä viemällä ja pakottamalla. Siinä vaiheessa kun lapsi on teini ja sanoo "Minä en halua enkä tarvitse apua" niin siinä vaiheessa avuntarjoajat sanovat sinulle "Me emme tahdonvastaisesti auta. Sori siitä ja koeta nyt jaksella vaikka raskasta onkin." Ainoa joka auttavaa ovea ei sulje on lastensuojelu.
"Hävettää myöntää, mutta usein mietin, miksi sain yhden ja haastavan lapsen, kun jotkut saavat useamman helpon lapsen. Olen väsynyt lapsen raivareihin ja siihen, että tämän lapsen eteen täytyy nähdä tuplasti työtä verrattuna siihen, millaista helpon lapsen kanssa olisi."
Tässä ei ole mitään hävettävää. Olen itsekin miettinyt paljonkin samaa vuosien varrella, mutta tällä hetkellä kun elämässäni on päällä muitakin superkuormittavia asioita ja oma kaista on aivan tukossa olen tullut siihen tulokseen, että tälläiseen pohdintaan on aivan turha käyttää energiaa. Se ei pohtimalla muuksi muutu vaan se pitää nyt vain käydä läpi ja omalla kohdalla maaliviiva näkyy reilun kolmen vuoden päässä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan vaan ehdotus, tuli vaan mieleen. Jos lapsi alkaa raivoamaan tyhjästä, mitä jos vanhempikin tekisi niin, menisi lattialle sätkimään, ja huutamaan sillä lailla oikein teatraalisesti. Vähän luovuutta, ei alistumista lapsen räyhäämiselle.
Tällainen toimii tämäntyyppisellä lapsella hetken, mutta koska tempperamentti on mitä on, niin se menettää hyvin nopeasti tehonsa. Se voi siis muutaman kerran toimia, mutta ei enää kymmenettä kertaa. Vaatii vanhemmilta jatkuvaa luovuutta keksiä uusia keinoja ja tämähän on raskasta.
Nämä lapset ovat kovapäisiä, eikä toiminnanohjaus ole välttämättä hyvää.
Siksi on tuuripeliä ja aina riskiä naisen synnyttää jo se että raskausaikakin voi olla haasteellinen voi myös käydä noin että lapsella haasteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsesta tuntuu kauhealta kun aikuinen ei mahda mitään eikä auta isoissa tunnekuohuissa. Jos lepertely ei auta niin sitten käsketään lopettaa. Lapsi huomaa että pystyy siihen. Tulevat kohtaukset opitaan itse pysäyttämään. Raivoaminen tuntuu pahalta, vai luuletteko että se on mukava olotila lapselle.
Milloin ikinä kenenkään tunnekuohu on loppunut siihen, että käsketään lopettaa?
Siksi kauhulla katsoo nykyvanhempia ei tietotaitoa lapsen kasvatuksesta, luotetaan "ammattilaisiin" ja sysätään vastuu ulkopuolisille tahoille, koti on vaan paikka jossa käydään kääntymässä.
Meille kävi myös niin, että saatiin haastava lapsi. Lapsi taisi vammautua jotenkin synnytyksessä. Napanuora oli kaksi kertaa kaulan ympärillä ja synnytyksessä hänen happiarvot kävi alhaalla. Hän oli synnytyksen jälkeen vauvateholla/vauvojen osastolla sairaalassa kuukauden ennen kuin pääsi edes kotiin. Äidistä erossa oleminen jo sinällään aiheuttaa vauvalle trauman, mutta hengen pelastamiseksi oli pakko tilanne. Me molemmat vanhemmat helppoja rauhallisia ihmisiä, mutta lapsi on käytökseltään haastava ja diagnooseja löytyy. Meihin myös suhtaudutaan kuin roskaan, vaikka mitään ei mahtanut sille miten synnytys meni eikä siihen, että vauva joutui olemaan sairaalassa kuukauden.
Vierailija kirjoitti:
Oliko sinulla vaikea synnytys?
Meillä vanhin veli on ollut haastava, silti meitä on kaksi lisää. Vanhemmat on rauhallisia ja me nuoremmat lapset olemme rauhallisia, minä saanut moitteita jo liiallisestakin kiltteydestä - ja pitänyt aikuisena opetella rohkeutta itse lisää. Kun veli oli jo aikuinen, hän alkoi itse tutkia miksi hänellä on keskittymisvaikeuksia ja tulistuu niin herkästi ja paikallinen lääkäri teki väitöskirjaa lapsista, jotka on olleet haastavia ja veli suostui aineistoon - nimettömänä toki - esimerkkitapaukseksi. Selvisi, että veljellä on ollut syntyessä hapenpuutetta aika vaikeasti ja se on salattu äidiltä. Papereista löytyi kuitenkin 20 vuotta myöhemmin.
Itse olin syntyessäni sininen kun napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille, mulla koko elämån ajan ollut oppimisvaikeuksia silti olen kans aina luonteeltani ollut ylikiltti ja sitä käytetty hyväksi, vieläkin keski ikäisenä vaikea ilmaista itseäni ja omia tuntemuksiani.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Olen kohta 50. Olen ainoa lapsi ja jäin myös ainoaksi lapseksi. Nyt tässä iässä se tuntuu välillä ihan kauhealta.
Ainoa asia, jota muuten hyvässä elämässäni oikeasti kammoksun – koska äitini tekemisiä ja tekemättä jättämisiä en voi katua – on se, ettei kukaan jaa minun lapsuuttani kanssani.
Syykin on ilmeinen ja sama kuin AP:lla: olin aivan kamala lapsi ja vielä kamalampi teini. Muistan ja näen edelleen mielessäni ne kaikki lapsen päivittäiset raivarit, uhon ja vastarinnan. Rakkauden nälän ja huonon itsetunnon. Vanhempani olivat ihan ihmeissään, koska muut lapset eivät kuulemma olleet sellaisia.
Sain aikanaan jopa päiväkodista lähdöt, koska ”kiusasin”. Vieläkin väitän, etten kiusannut. Olin vain minä.
En ole aikuisena koskaan tutkituttanut, voisiko taustalla olla Asperger ja ADHD, mutta epäilen sitä vahvasti. Oma lapseni on tutkittu ja diagnoosi tuli.
Ja tässä olen nyt: kohta 50-vuotias, menestyvä aikuinen, joka tekee kansainvälistä uraa. Monella mittarilla elämäni on ollut vauhdikasta, etenemiseni suorastaan hengästyttävää ja monen mielestä ehkä liiankin värikästä. Mutta olen kasvanut ihan täyspäiseksi, kunnianhimoiseksi aikuiseksi. Monen mielestä olen kamala vieläkin, en jaksa tyhmiä tai hitaita ihmisiä.
Ymmärrän sinun tunteitasi ja ymmärrän lastasi. Mutta älä tee hänestä ainoaa lasta.
Koska vanhana se voi tuntua todella kauhealta.
Ootko koskaan miettinyt sitä vaihtoehtoa että parempi joskus olla ainoa lapsi??mitä jos sisarukset ovat vieraantuneet toisistaan ja eivät koskaan ole olleet läheisiä edes lapsuudessa?
Kuvailemasi asiat, muista silti että lapsi käyttäytyy vielä suurenta osalta tossa iässä ei tahallaan vaan koska ei osaa tai ole kykyä toimia vielä tiettyjä asioita. Tunne-elämänsä ja itsehillinnän taitoja opetellaan ja aivot kehittyvät tietyltä osaltaan. Toisena sanoisin, muista että vaiheita on erilaisia ja lapsi aika ei kestä ikuisuutta. Nuoruus myöskään. Se miten kasvatat ja jaksat ktse nyt vaikuttaa kaikkeen kasvatuksessa lasten kanssa. Pieni hetki aikusten elämässä mutta lyhyet aika lapsi/nuoruudessa ja vaikuttaa suuresti. Mieleen tuli.. Vaikka on raskasta ja henkinen kapasiteetti vaatii myös aikaa itsellesi, niin uskon olet parhain äiti, saatko mieheltäsi kehuja miten olet äitinä ollu? Ole myös itsellesi armollinen. Vaikka on haastavaa ja ruokailutkin takkuavat. Lapsi opettelee tuossa iässä ja oppii kokoajan. Kyllä hän viimeistään koulussa osaa syödä kun ohjaat miten ja mitä tulee syödä. Et tee puolesta silti kun ohjaat. Lapselle vaikka suorittaisitkin asioita, ole myös läsnä äläkä anna enemmän painoarvoa omalle suoriutumisellesi, siitä tunnin stressaavan.. ei lapset pidä sinuakaan äitinä suorituksena vaan kaipaavat seuraa ja vuorovaikutusta. Se se tärkein on mikä vaikuttaa käytökseen, itsetuntoon, empatia kyvyn kehitykseen, itsehillinnän taitoihin.. Oma asenne vaikuttaa myös otatko asiat liian tosissasi vai positiivisuuden kautta ja rennosti.
Mitä jos lapsi aloittaisi harrastuksen? Kerran viikossa? Saisi energiaa purettua ja sosiaalisia saman ikäisiä muita kavereita ottaa kontaktia?
Vierailija kirjoitti:
Ainoan lapsen tyypillinen ongelma. Sinä suoritat vanhemmuuttasi ja lapsesi vaistoaa sen. Sori vaan mutta me emme saa sellaisia lapsia kuin olemme tilanneet.
Höpö höpö. Minulla neljäs lapsi ap:n kuvailema. Kolme ekaa ns. helppoja. Voimia sinulle ap. Mua helpottaa aina hirveästi kuulla, etten ole ainoa, eli kiitos avautumisestasi. Mulla herkkä, helposti tulistuva nuorimmainen. Joka paikkaan menen peloissani, että koska alkaa huutaa. Hiuksesta kasvoilla. Huonosti olevasta sukasta. Koska unohti jonkun lelun kotiin. Aiemmat lapset olivat tyytyväisiä vaikka naama oli täynnä ruokaa/räkää ja pipo silmillä. Tämä yliherkkä ei kestä mitään pienintäkään epämukavuutta tai vastoinkäymistä. Neuvolasta ei mitään apua...kyllä se siitä menee ohi, fiksu ja ihana lapsi. Ja kohta alkaa koulu, niin siellä kuulemma rauhallisempi ympäristö...Pelkään, että lapsi jää ilman ystäviä. Pelkään monenlaista.
Vierailija kirjoitti:
Oliko sinulla vaikea synnytys?
Meillä vanhin veli on ollut haastava, silti meitä on kaksi lisää. Vanhemmat on rauhallisia ja me nuoremmat lapset olemme rauhallisia, minä saanut moitteita jo liiallisestakin kiltteydestä - ja pitänyt aikuisena opetella rohkeutta itse lisää. Kun veli oli jo aikuinen, hän alkoi itse tutkia miksi hänellä on keskittymisvaikeuksia ja tulistuu niin herkästi ja paikallinen lääkäri teki väitöskirjaa lapsista, jotka on olleet haastavia ja veli suostui aineistoon - nimettömänä toki - esimerkkitapaukseksi. Selvisi, että veljellä on ollut syntyessä hapenpuutetta aika vaikeasti ja se on salattu äidiltä. Papereista löytyi kuitenkin 20 vuotta myöhemmin.
Lukiko vanhoissa potilaskertomuksissa, että hänellä oli hapenpuutetta vai paljastuiko se Apgar-pisteiden kautta?
Myös itse tunnen tapauksen, jossa vaikea synnytys ja lapsen ja äidin veren Rh-tekijän yhteensopimattomuus syntyvän vauvan kanssa oli todennäköinen syy lapsen vaikeaan käytökseen.
Mukula on oppinut, että raivoamalla saa huomiota ja oman tahtonsa läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainoan lapsen tyypillinen ongelma. Sinä suoritat vanhemmuuttasi ja lapsesi vaistoaa sen. Sori vaan mutta me emme saa sellaisia lapsia kuin olemme tilanneet.
Höpö höpö. Minulla neljäs lapsi ap:n kuvailema. Kolme ekaa ns. helppoja. Voimia sinulle ap. Mua helpottaa aina hirveästi kuulla, etten ole ainoa, eli kiitos avautumisestasi. Mulla herkkä, helposti tulistuva nuorimmainen. Joka paikkaan menen peloissani, että koska alkaa huutaa. Hiuksesta kasvoilla. Huonosti olevasta sukasta. Koska unohti jonkun lelun kotiin. Aiemmat lapset olivat tyytyväisiä vaikka naama oli täynnä ruokaa/räkää ja pipo silmillä. Tämä yliherkkä ei kestä mitään pienintäkään epämukavuutta tai vastoinkäymistä. Neuvolasta ei mitään apua...kyllä se siitä menee ohi, fiksu ja ihana lapsi. Ja kohta alkaa koulu, niin siellä kuulemma rauhallisempi ympäristö...Pelkään, että lapsi jää ilman ystäviä. Pelkään monenlaista.
Ei nuo välttämättä ohi mene, koska nuo ovat autismin kirjoon kuuluvia neurokirjon ongelmia. Kosketusyliherkkyys on tuossa tuo diagnoosi.
Vierailija kirjoitti:
Joo teet järkevän valinnan jos et hanki enempää lapsia, jos nykyisenkin kanssa on vaikeaa. Toinen lapsi ei takuulla tee elämäänne yhtään helpommaksi.
Apn tapauksessa toinen lapsi voi olla haastava kun tilanme ajauyunut tällaiseksi, mutta mitä jos osin nämä ongelmat johtuvat siitä että on vain yksi lapsi ja siihen panostetaan liikaakin.
Kun useampi lapsi niin niistä toisilleen seuraa ja automaattisesti kaikki joutuu kokemaan pettymyksiä ja sietämään niitä. Jotta vanhemmat jaksaa on pakko olla rajoja, mutta oppia olemaan myös rennompi ja oppiihan sitä kun pakko on.
Lisäksi tärkeää että lapset pääsee pihalle leikkeihin purkamaan energiaa, nukkuu riittävästi ja ei liikaa tablettia tai kännykkää. Niistä heti huomaa että tulee agressiivisuutta jos liikaa tuijottaa.
Oliko sinulla vaikea synnytys?
Meillä vanhin veli on ollut haastava, silti meitä on kaksi lisää. Vanhemmat on rauhallisia ja me nuoremmat lapset olemme rauhallisia, minä saanut moitteita jo liiallisestakin kiltteydestä - ja pitänyt aikuisena opetella rohkeutta itse lisää. Kun veli oli jo aikuinen, hän alkoi itse tutkia miksi hänellä on keskittymisvaikeuksia ja tulistuu niin herkästi ja paikallinen lääkäri teki väitöskirjaa lapsista, jotka on olleet haastavia ja veli suostui aineistoon - nimettömänä toki - esimerkkitapaukseksi. Selvisi, että veljellä on ollut syntyessä hapenpuutetta aika vaikeasti ja se on salattu äidiltä. Papereista löytyi kuitenkin 20 vuotta myöhemmin.