Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suru, kun kohdalle osui haastava lapsi ja en jaksa enempää lapsia
03.10.2026 |
Alapeukuttakaa rauhassa, mutta antakaa minunkin jossakin avautua. Lapsi on ollut kovin toivottu ja rakas, mutta en kuvitellut vanhemmuutta tällaiseksi. Olen itse rauhallinen, mies on verkkainen ja lapsi on todella vilkas, levoton, hyvin omapäinen ja herkästä tulistuva. Lapsi on usein pahantuulinen ja saa vaikeita raivareita. Näennäisesti kehitys on ok, mutta monet arjen asiat syömisestä alkaen takkuavat. Lapsi on haastava myös päiväkodissa. Kavereita on ollut vaikea saada, leikkitreffien perään saa aina itse kysellä.
Alkuun ajattelin, että tämä helpottaa lapsen kasvaessa, mutta ei ole helpottanut. Yhä on vaikeaa ja pian on koulukin edessä. Olen yrittänyt hakea kaiken mahdollisen avun, mitä haastavan lapsen kanssa voisi saada. Yhteiskunnan tarjoama tuki on ollut vähäistä, lähinnä perheneuvolan psykologi voivottelee, että voi kun olette väsyneitä lapsenne kanssa.
Aikanaan kuvittelin, että saisin elää kahden lapsen äitinä. Todellisuus on se, että tämä yksi haastava lapsi on vienyt minusta mehut niin, etten voi kuvitellakaan toista raskautta. Eikä psyykkeeni kestäisi enää, jos toinen lapsi olisi samanlainen kuin ensimmäinen. Hävettää myöntää, mutta usein mietin, miksi sain yhden ja haastavan lapsen, kun jotkut saavat useamman helpon lapsen. Olen väsynyt lapsen raivareihin ja siihen, että tämän lapsen eteen täytyy nähdä tuplasti työtä verrattuna siihen, millaista helpon lapsen kanssa olisi.
Kommentit (78)
AP, jätä huomiotta suurin osa kommenteista tässä ketjussa. Jos ei ole kokemusta nepsylapsesta, ei voi ymmärtää. On helppoa jaella kasvatusneuvoja, mutta ne eivät toimi nepsyn kanssa samalla tavalla neurotyypillisen. Kokemusta on.
Yhdellä sukulaisella on juuri tuollainen lapsi. Ei ole vielä diagnosoitu, mutta veikkaan yhdistelmäksi autismia ja ADHD:tä.
Käyttäkää kotiapua ja kaikkia mahdollisia palveluja. Lapsi päiväkotiin pienryhmään - jos on yhtään aistiyliherkkyyksiä tai tunnesäätelyn vaikeuksia, päiväkotiympäristö on todella kuormittava. Erittäin haastavissa tilanteissa lapselle voi yrittää saada myös henkilökohtaisen avustajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on haastava lapsi, mutta onneksi satun itse olemaan haastava äiti :D Itse sain penskana säännöllisesti tukkapöllyä ja välillä ihan kunnolla selkäänkin, ja hyvää tekisi omallekin tenavalle. Nykyään moisesta joutuu valitettavasti käräjille, niin ei voi tuotakaan harrastaa. Oon kyllä monesti sanonut suuttuessani niin rumasti, että melkein fyysinen väkivalta saattaisi jättää vähemmän arpia. Noh... Terapiaan sitten isona. Äiti maksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä tavalla lapsi on haastava? Raivarithan kertovat jostain: nälkä, väsymys, huomionhaku, mikä milloinkin. Onko ruutuaikaa liikaa? Se voi tehdä levottomaksi. Onko rauhoittumisaikaa yhdessä?
Aika onneton keino alkaa aina raivota, jos on nälkä, väsymys tai huomionkipeys. Ei vaikuta kovin fiksulta lapselta.
Sulla ei taida olla lapsia... Lapset rakastavat huomiota. Kun alkaa juttelemaan, ottaa syliin, ottaa katsekontaktia ja leikkii lapsen kanssa, aivan varmasti se rauhoittaa. Jos siis ei ole nälkäinen tai kiukkuväsynyt.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Olen kohta 50. Olen ainoa lapsi ja jäin myös ainoaksi lapseksi. Nyt tässä iässä se tuntuu välillä ihan kauhealta.
Ainoa asia, jota muuten hyvässä elämässäni oikeasti kammoksun – koska äitini tekemisiä ja tekemättä jättämisiä en voi katua – on se, ettei kukaan jaa minun lapsuuttani kanssani.
Syykin on ilmeinen ja sama kuin AP:lla: olin aivan kamala lapsi ja vielä kamalampi teini. Muistan ja näen edelleen mielessäni ne kaikki lapsen päivittäiset raivarit, uhon ja vastarinnan. Rakkauden nälän ja huonon itsetunnon. Vanhempani olivat ihan ihmeissään, koska muut lapset eivät kuulemma olleet sellaisia.
Sain aikanaan jopa päiväkodista lähdöt, koska ”kiusasin”. Vieläkin väitän, etten kiusannut. Olin vain minä.
En ole aikuisena koskaan tutkituttanut, voisiko taustalla olla Asperger ja ADHD, mutta epäilen sitä vahvasti. Oma lapseni on tutkittu ja diagnoosi tuli.
Ja tässä olen nyt: kohta 50-vuotias, menestyvä aikuinen, joka tekee kansainvälistä uraa. Monella mittarilla elämäni on ollut vauhdikasta, etenemiseni suorastaan hengästyttävää ja monen mielestä ehkä liiankin värikästä. Mutta olen kasvanut ihan täyspäiseksi, kunnianhimoiseksi aikuiseksi. Monen mielestä olen kamala vieläkin, en jaksa tyhmiä tai hitaita ihmisiä.
Ymmärrän sinun tunteitasi ja ymmärrän lastasi. Mutta älä tee hänestä ainoaa lasta.
Koska vanhana se voi tuntua todella kauhealta.
Just. Kasvata kamala ihminen ja sille kaverikin siksi ettei se tuntisi itseään niin kamalaksi. Äitiparka.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Olen kohta 50. Olen ainoa lapsi ja jäin myös ainoaksi lapseksi. Nyt tässä iässä se tuntuu välillä ihan kauhealta.
Ainoa asia, jota muuten hyvässä elämässäni oikeasti kammoksun – koska äitini tekemisiä ja tekemättä jättämisiä en voi katua – on se, ettei kukaan jaa minun lapsuuttani kanssani.
Syykin on ilmeinen ja sama kuin AP:lla: olin aivan kamala lapsi ja vielä kamalampi teini. Muistan ja näen edelleen mielessäni ne kaikki lapsen päivittäiset raivarit, uhon ja vastarinnan. Rakkauden nälän ja huonon itsetunnon. Vanhempani olivat ihan ihmeissään, koska muut lapset eivät kuulemma olleet sellaisia.
Sain aikanaan jopa päiväkodista lähdöt, koska ”kiusasin”. Vieläkin väitän, etten kiusannut. Olin vain minä.
En ole aikuisena koskaan tutkituttanut, voisiko taustalla olla Asperger ja ADHD, mutta epäilen sitä vahvasti. Oma lapseni on tutkittu ja diagnoosi tuli.
Ja tässä olen nyt: kohta 50-vuotias, menestyvä aikuinen, joka tekee kansainvälistä uraa. Monella mittarilla elämäni on ollut vauhdikasta, etenemiseni suorastaan hengästyttävää ja monen mielestä ehkä liiankin värikästä. Mutta olen kasvanut ihan täyspäiseksi, kunnianhimoiseksi aikuiseksi. Monen mielestä olen kamala vieläkin, en jaksa tyhmiä tai hitaita ihmisiä.
Ymmärrän sinun tunteitasi ja ymmärrän lastasi. Mutta älä tee hänestä ainoaa lasta.
Koska vanhana se voi tuntua todella kauhealta.
Rakkaudenälkä ja se, ettet saanut tukea itsetunnon kehittämiseen kuulostaa kurjemmalta kuin ilman sisaruksia eläminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP, jätä huomiotta suurin osa kommenteista tässä ketjussa. Jos ei ole kokemusta nepsylapsesta, ei voi ymmärtää. On helppoa jaella kasvatusneuvoja, mutta ne eivät toimi nepsyn kanssa samalla tavalla neurotyypillisen. Kokemusta on.
Yhdellä sukulaisella on juuri tuollainen lapsi. Ei ole vielä diagnosoitu, mutta veikkaan yhdistelmäksi autismia ja ADHD:tä.
Käyttäkää kotiapua ja kaikkia mahdollisia palveluja. Lapsi päiväkotiin pienryhmään - jos on yhtään aistiyliherkkyyksiä tai tunnesäätelyn vaikeuksia, päiväkotiympäristö on todella kuormittava. Erittäin haastavissa tilanteissa lapselle voi yrittää saada myös henkilökohtaisen avustajan.
Ei kaikki haastavat lapset ole nepsyjä ja tarvitse diagnoosia. Nykyajan ongelma on juurikin se etteivät edes vanhemmat kestä haastavaa lasta vaan lapsi halutaan leimata jollakin diagnoosilla jotta vanhemmat voisivat antaa helpommin periksi tai lääkitä lapsensa rauhalliseksi. Mikä tahansa diagnoosi kelpaa kunhan vanhemmat pääsisivät helpommalla.
Ap on saanut hyviä vastauksia sekä tarkentavia kysymyksiä tilanteeseensa. Ja katoaa kuin pieru saharaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun suht järkevästi alkanut ketju vaan lopahtaa näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän haastava lapsi sai teini-iässä autismi diagnoosin. Helpotus ja toisaalta järkytys.
Vierailija kirjoitti:
Tuliko pikkuporvarille yllätyksenä, ettei elämä olekaan täydellistä?
Joku kokkariämmähän taannoin surkutteli vammaista lastaan, jolla niin surkea kohtalo, ettei tule koskaan valmistumaan yliopistosta.
Kyynel.
Tämä pahanilmanlintu se lentää lekottelee joka ketjuun. Todella tympeä tyyppi. Älä ap välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos joku on hankala toista kohtaan niin teitä on siinä 2. Älä mieti mikä lapsessa vikana vaan mikä itsessäsi vikana. Voit muuttaa vain omaa toimintaa. Oletko oikeasti miettinyt jos vika sinussa. Muuta asennetta JA HETI.
"Hävettää myöntää, mutta usein mietin, miksi sain yhden ja haastavan lapsen, kun jotkut saavat useamman helpon lapsen."
Mun äiti sanoi mulle juurikin näin, kun kysyin häneltä taannoin siitä, miksi mulla ei ole sisaruksia. Olin niin haastava jo vauvasta asti. Ranttu-Reeta Raivotar oli mun lempinimi. Kaikista hirveimmilläni olin 13-19-vuotiaana ja silloin vanhempani lopettivat täysin mun kasvattamisen ja huomioimisen. Tuohon aikaan ei tiedetty mitään nepsyasioista, joten jäin tuuliajolle ja siitä seurasi kaikenlaista "kivaa" säpinää tuleviksi vuosikymmeniksi mm. työttömyyttä, päihde- ja peliongelmia. Äiti ja isä riitelivät kaikki illat ja syyttivät toisiaan siitä, kumman vika oli se että olin sellainen kuin olin. Äiti ulisi usein että ei jaksa mua ja muutenkaan omaa elämäänsä.
Nuo vuodet vaikuttavat meidän väleihin yhä, ja ne ovat asiallisen etäiset. Diagnoosit sain vasta nelikymppisenä ja äiti on todennut niihin, että hänellä ja myös isällä on samat haasteet kuin mulla ja heidän ei olisi ikinä pitänyt hankkia yhtäkään lasta. Olin kuulemma päähänpisto ja kun muillakin ympärillä oli lapsia. Ihan rakkaudella sanoi tämän ja arvostan häntä rehellisyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haastavan lapsen aistii usein jo siinä hetkessä kun se laitetaan alulle. ”Kylläpä mies vaikuttaa alkukantaiselta” on tyypillinen tunne kun hän tulee sisään. Synnytyksen jälkeen voi todeta että olisi täytynyt luottaa vaistoonsa.
Kukaan oikea äiti ei käytä lapsestaan termia "haastava".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi Ap! Lähetän myötätuntoa. Kirjasuositus: Tarja Lange, Äitipeli. Mun toinen lapsi oli tämmöinen tosi herkästi raivostuiva tapaus. Tuosta kirjasta jäi se ajatus, että lapset tulevat opettamaan meille, jotain mitä meidän pitää oppia. Oma lapseni edelleen opettaa ”ein sanomista” , sekä läsnäoloa. Raivokohtaukset ovat meillä vähentyneet huomattavasti kun sanon useammin ei, ja toisaalta useammin olen ihan oikeasti läsnä.
Mulla on kolme lasta, joista esikoinen on myös haastava lapsi. Menee ensi vuonna kouluun ja on oikeastaan koko elämänsä ollut "haastava". Suhtautuu kaikkeen negatiivisesti, ei tottele mitään ja on aina huomiota vailla. Ainoastaan uhkailu, kiristys ja lahjonta tehoavat häneen. Olen iloinen, että uskalsin kuitenkin uuden miehen kanssa (esikoinen aiemmasta suhteesta) hankkia vielä kaksi lasta. Esikoinen on joutunut opettelemaan jakamista, mutta pitää kovasti sisaruksistaan. Keskimmäisen kanssa tappelevat melko paljon, mutta välillä leikkivät tosi nätisti. Lisäksi itseäni helpottaa se, että ei tarvitse enää olla ohjelmatoimistona jatkuvasti. Edelleen on paljon haasteita ja uhmakasta käytöstä, mutta myös paljon ilon hetkiä. Halusin tuoda tällaisenkin näkökulman, että sisarusten saaminen voi helpottaa tilannetta (tosin alussa voi olla mustasukkaisuutta). Ymmärrän kuitenkin, että jokainen toimii omien voimavarojensa pohjalta niin kuin hyväksi katsoo.
Ei se pikkusisarus mitään auta, jos on isompi lapsi jo lähempänä kouluikää. Ei se taapero ole ihanteellinen leikkikaveri jollekin ekaluokkalaiselle, jolla on jo isompien jutut. Eri asia, jos ikäeroa olisi vaikka 1-3 v.
Niin, älä lohduttele, vaan kun raivoaa turhasta, sano kerralla jyrkkään ääneen: "Nyt riittää!" Niin johan se loppu
Alue: Aihe vapaa
Joo. Olen kohta 50. Olen ainoa lapsi ja jäin myös ainoaksi lapseksi. Nyt tässä iässä se tuntuu välillä ihan kauhealta.
Ainoa asia, jota muuten hyvässä elämässäni oikeasti kammoksun – koska äitini tekemisiä ja tekemättä jättämisiä en voi katua – on se, ettei kukaan jaa minun lapsuuttani kanssani.
Syykin on ilmeinen ja sama kuin AP:lla: olin aivan kamala lapsi ja vielä kamalampi teini. Muistan ja näen edelleen mielessäni ne kaikki lapsen päivittäiset raivarit, uhon ja vastarinnan. Rakkauden nälän ja huonon itsetunnon. Vanhempani olivat ihan ihmeissään, koska muut lapset eivät kuulemma olleet sellaisia.
Sain aikanaan jopa päiväkodista lähdöt, koska ”kiusasin”. Vieläkin väitän, etten kiusannut. Olin vain minä.
En ole aikuisena koskaan tutkituttanut, voisiko taustalla olla Asperger ja ADHD, mutta epäilen sitä vahvasti. Oma lapseni on tutkittu ja diagnoosi tuli.
Ja tässä olen nyt: kohta 50-vuotias, menestyvä aikuinen, joka tekee kansainvälistä uraa. Monella mittarilla elämäni on ollut vauhdikasta, etenemiseni suorastaan hengästyttävää ja monen mielestä ehkä liiankin värikästä. Mutta olen kasvanut ihan täyspäiseksi, kunnianhimoiseksi aikuiseksi. Monen mielestä olen kamala vieläkin, en jaksa tyhmiä tai hitaita ihmisiä.
Ymmärrän sinun tunteitasi ja ymmärrän lastasi. Mutta älä tee hänestä ainoaa lasta.
Koska vanhana se voi tuntua todella kauhealta.