Kun elämässäsi on ollut todella synkkiä ajanjaksoja - oletko koskaan kokenut, että sinua olisi autettu yliluonnollisella tavalla?
Minulla jostain syystä joka kerta kun olen ollut hyvin pimeässä kohdassa elämässäni, niin, että olen ollut todella luovuttaa henkeni, niin ihme on tapahtunut. On tullut paikalle ihminen, joka on avannut minulle täysin uuden elämänsuunnan esimerkisi työn saralla tai ihminen, jonka avulla olenkin pystynyt ponnistamaan sen synkkyyden yli parempaan aikaan. Näissä on aina samantyylinen kuvio:
Pitkään jatkunut kärsimys > synkkä olo ja kuoleman toiveet > hyväksyminen, ettei elämä muutu ja kuoleman suunnitteleminen, irti päästäminen ja kuoleman toiveiden vahvistuminen > auttava taho, joku speciaali ihminen > koko elämä mullistuu uudelleen.
Elämässäni on ollut todella paljon erilaisia vaiheita ja synkkiä ajanjaksoja. Olen yrittänyt päästä pois mutta aina se ratkeaa tavalla, jota en ole osannut odottaa.
Kommentit (109)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä olen kokenut ihan yliluonnollisena sen, että kun maailma pistää polvilleen, ratkaisut löytyvät itsestä. Ja jos joku siinä kohti päätyy itsemurhaan, kuten ihmiset valitettavasti joskus tekevät, eivät he ole ajatelleet tarpeeksi.
Juuri näin. Heidänkin asiat olisivat todennäköisesti korjaantuneet jos olisivat itse siihen valmiita.
Ette te voi noin puhua toisten ihmisten puolesta, jos ihminen päätyy tuohon ratkaisuun, niin kyllä se on kovilla ja joidenkin on myös tarkoitus kuolla nuorempina. Me olemme kaikki erilaisia ihmisiä omissa kehitysvaiheissamme ja täällä kehitymme koko ajan ja tulemme uudelleen tänne niin monta kertaa kun tarvitsee. -ap
Kun tästä helvetistä pääsee pois niin todellakin toivon, ettei ikinä tarvitse tulla takaisin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä olen kokenut ihan yliluonnollisena sen, että kun maailma pistää polvilleen, ratkaisut löytyvät itsestä. Ja jos joku siinä kohti päätyy itsemurhaan, kuten ihmiset valitettavasti joskus tekevät, eivät he ole ajatelleet tarpeeksi.
Juuri näin. Heidänkin asiat olisivat todennäköisesti korjaantuneet jos olisivat itse siihen valmiita.
Ette te voi noin puhua toisten ihmisten puolesta, jos ihminen päätyy tuohon ratkaisuun, niin kyllä se on kovilla ja joidenkin on myös tarkoitus kuolla nuorempina. Me olemme kaikki erilaisia ihmisiä omissa kehitysvaiheissamme ja täällä kehitymme koko ajan ja tulemme uudelleen tänne niin monta kertaa kun tarvitsee. -ap
Kun tästä helvetistä pääsee pois niin todellakin toivon, ettei ikinä tarvitse tulla takaisin!
Niin minäkin. -ap
Vierailija kirjoitti:
Lähelläsi voi olla ihmisiä, jotka auttavat, jos huomaavat sinun tarvitsevan. Uskalla pyytää apua.
Kaikilla ei vain ole lähimmäisiä, jotka haluavat auttaa. Itselläni kävi näin. Pyysin apua lähimmäisiltäni, eivät auttaneet, koska "eivät halua negatiivisia asioita elämäänsä." Eivät pitäneet enää yhteyttä sen jälkeen.
Tavallaan ymmärrän, tavallaan en. Olin kuitenkin auttanut heitä suuren kriisin kohdalla, mutta kun itse tarvitsin apua, sitä ei tullut.
Olen tehnyt oman valintani. Apua en saa, edes käytännön apua, joten minun on aika lähteä.
Juuri herätessäni mietin alitajunnan vaikutusta elämään. Kun ajattelee, että tässä vaan tippuu syvemmälle, ojan pohjankin läpi niin alitajunta käsittää, että ihminen haluaa luovuttaa ja antaa hänen luovuttaa. Pitäisi ajatella itselleen parempaa tulevaisuutta. Tämä ei ole mitään yltiöpositiivisuutta vaan suunta uuteen mahdollisuuteen. Olen ollut usein aallonpohjassa ja jaksanut toivoa uutta suuntaa ja uusi suunta on löytynyt, joku ihminen ja joku tapahtuma. Ihan yllättäviä juttuja.
Jos muuten ei jaksa, niin yritä vaikka rukoilla. Se on tietysti pyyntö yläilmoihin mutta se on myös painava tieto alitajunnallesi. Alitajunnan pitåä saada tieto, mihin suuntaan haluat edetä.
Joku psykologi puhui netissä "rumination" ilmiöstä, ehkä joku tietää mikä on virallinen termi suomeksi. Se on siis sitä että vatkaat ja vatkaat ongelmaan ratkaisua mutta koska ratkaisua ei ole, ruminointi vain jatkuu. Ratkaisematon rumination = depressio. Aina ei ratkaisua oikeasti ole. Esim dementikkopuolisonsa kanssa kotinsa vankina oleva ihminen nykymaailmassa kun ihminen pääsee laitoshoitoon vasta kun tilanne on ollut toivoton jo vuosia. Harva nainen varsinkaan kykenee seitsemän-kahdelsankymppisenä jättämään puolisonsa ja muuttamaan pois omasta kotoaan.
On. Rukous ja Jumala on auttanut, joskus ihmisten välityksellä, joskus ilman <3
Ei ikinä ole ollut. Nytkin todella synkkä ajanjakso, ja pelkkää pahaa tapahtuu.
Ennen kuin masentunut riistää hengen itseltään, kannattaa mielestäni kokeilla psykedeelejä. Ne muuttavat aivojen vakiintuneita reittejä.
Vierailija kirjoitti:
Joku psykologi puhui netissä "rumination" ilmiöstä, ehkä joku tietää mikä on virallinen termi suomeksi. Se on siis sitä että vatkaat ja vatkaat ongelmaan ratkaisua mutta koska ratkaisua ei ole, ruminointi vain jatkuu. Ratkaisematon rumination = depressio. Aina ei ratkaisua oikeasti ole. Esim dementikkopuolisonsa kanssa kotinsa vankina oleva ihminen nykymaailmassa kun ihminen pääsee laitoshoitoon vasta kun tilanne on ollut toivoton jo vuosia. Harva nainen varsinkaan kykenee seitsemän-kahdelsankymppisenä jättämään puolisonsa ja muuttamaan pois omasta kotoaan.
Ymmärrän hyvin. Ehkä omaishoitaja löytää itselleen tukea...
On ollut synkkä jakso, en kokenut saavani yliluonnollista apua. Ihan on pitänyt itse työstää asiaa, tietysti ajan kanssa vaimenee, mutta mukana aina kulkee.
Vierailija kirjoitti:
Ei ikinä ole ollut. Nytkin todella synkkä ajanjakso, ja pelkkää pahaa tapahtuu.
Ennenkin on kuitenkin tullut parempi kausi?
Vierailija kirjoitti:
Sanokaapas asioihin perehtyneet että mitä siitä seuraa tässä universumikuviossa jos oman paremman elämän ainoa ehto on se että joku kuolee. Esim vanhus joka joutuu omaishoitamaan puolisoaan eikä puoliso ole likimainkaan laitoshoitokunnossa. Oma kello tikittää viimeisiä vuosia tai viimeisiä terveitä vuosia ja dementiahelvettiä on edessä vielä vuosikausia tai pahimmillaan vuosikymmenen.
Kuulostaa siltä, että terveempi puoliso on katkeroitunut. Itse tunnen useampia puolisoaan hoitavia, jotka voisivat katkeroitua, mutta eivät sitä tee, vaan etsii koko ajan pieniä onnellisia ja iloisia asioita. Auringonpaisteesta vaikkapa voi iloita joko yksin tai sen dementikon kanssa.
Huumori on myös tärkeä. Sen sairaan kumppanin kanssa tulee takuulla paljon hauskojakin juttuja, ne vaan pitää oppia näkemään.
Elämä jatkuu kuoleman jälkeen, joko taivaassa tai siinä toisessa paikassa. Lopulta ihan sama mitä kello tikittää täällä, vain maallinen vaellus loppuu siihen. Nämä positiiviset omaishoitajat on uskovaisia, näkevät että kuva on isompi kuin vain se, että hitsit kun puoliso ei nyt jo kuole ja joudun vielä olemaan onneton.
Mun henki oli lähellä lähteä noin kohta 7 vuotta sitten. Vastaan tuleva rekka ohitti henkilöautoa joka ajoi kai liian hiljaa. Ohitti vsikka näki vastaantulevaa autoja muitakin kuin minä. Enkelikin taisi olla ratissa ja minäkin kun sain tehtyä tarpeeksi väistää kun tilanne tuli aika nopeesti kuitenki. Ja olin onneksi keskitynyt ajamiseen ja olin yksin autossa. Jokin yliluonnollinen voima tuli auttamaan minua siinä hetkessä. Siinä olis voinut käydä tosi pahasti eli rekka suoraan ajoneuvon nokkaan ja henki pois. Väistö jossa jokin muu oli myös autossa ohjaamassa vaikutti siihen että vaan perävaunu jonkin verran hipaisi autoa kun sain väistettyä hyvi. No vakuutusyhtiö silti päätti lunastaa vaikka nokka ei ollu yhtää rutussa. Vaan epäili että runko kärsi. No henki säilyi. Vieläki jännittää syksyllä ajo.
Ystävät ja omaiset tukeneet. Joskus joku ihminen tukee eteenpäin tai minä taas tuen jotain toista ihmistä. Henkimaailman ilmiöt olivat pitkän aikaa läsnä, mutta suojelusenkelini ilmestyi unessa ja tilanne rauhoittui. :)
Uskon että masennuksella on syynsä. Se että masennus auttaa meitä miettimään kuinka voisimme muuttaa elämää parempaan suuntaan. Tehdä muutoksia jopa pieniä tai hiljakseen että elämä olisi parempaa. Vaikka harrastuksia Vapaa-ajalla tai jotain mielekästä.
Ei ole käynyt itselle noin, mutta olen vissiin kahdesti ollut tällainen ihminen jollekulle.
Ensimmäinen oli sellainen mukavan oloinen 30v mies, joka tarkemmin tutustuttua oli pitkäaikaistyötön, pahasti veloissa ja menossa vankilaan jostain vahoista hölmöilyistä. Kavereita ei ollut, ja hän oli usein syömättä koska rahaa ei ollut. Kun vietettiin aikaa yhdessä, jotenkin piristyi, hakeutui opiskelemaan, ja löysi tyttöystävänkin. Istui tuomionsa (muutama kuukausi) ja menivät naimisiin sen jälkeen, ovat vielä 10v jälkeenkin yhdessä.
Toinen oli myös mies, n. 50v. Tutustuttiin yhteisen harrastuksen parissa. Päällepäin tosi menestyvän oloinen mies. Kävi ilmi, että hänellä on ollut vähän alkoholiongelmaa, tili tyhjä, ja eivät olleet puhuneet vaimon kanssa kuukauteen. Molemmat epäili ja syytteli toista pettämisestä. Lapset tietty kärsi tilanteesta. Keskusteltiin aika paljon kaikkea syvällistä puolen vuoden aikana, ja hän sai jotenkin kuulemma minun neuvoistani ja huomioistani sisua laittaa elämänsä ja parisuhteen raiteilleen. Ainoa harmillinen osa tässä oli, että tiedettiin ja todetiin molemmat, että hänen suhteensa vaimoon ei voi parantua, jos minä roikun hänellä kaverina, joten menetin siinä ystävän samalla.
On, ja niistä on jäänyt sellainen usko, että asiat järjestyvät taas jossain vaiheessa jotenkin. Asioiden alkaessa mennä pieleen en ole enää samalla tavalla huolestunut vaan enemmänkin ajattelen, että jaaha taas mennään, ja teen voitavani sille mitä voin ja annan olla sen mille en voi mitään. En myöskään enää kiusaa itseäni sillä, että tilanne ei voi enää mennä pahemmaksi, koska olen nähnyt useamman kerran, että todellakin voi.
Jos täällä elämässä kukaan ei olisi toteuttanut koskaan itsemurhaa, niin tämä yhteiskuntamme olisi varmasti paljon pahempi paikka elää.