Te, joilla on jo vähän enemmän ikää, miten kestätte sitä, että ihmisiä kuolee ympäriltä koko ajan?

En kestä. Masentaa ja pelottaa. Meillä ei ole lapsenlapsia ja aina sanon että kun kuolemaa tulee niin pitäisi tulla myös syntyviä. 

Se on elämää ja elinaika kannattaa käyttää elämiseen, eikä turhien miettimiseen.

Ihmisen osa on ennenpitkää kuolla, kuolema on normaali osa elämää, me kaikki joskus kuolemme. Kun tämän sisäistää, sen ymmärtää vaikka toki niitä ihmisiä jää ikävä ja sitäkin saattaa surra jos jää toisten kuoltua ihan yksin. Nuoret eivät yleensä ajattele kuolemaa koska terveen nuoren elämään ei se asia kuulu. Joku parikymppinen useimmiten tuntee itsensä kuolemattomaksi. Sitten kun tulee itse keski-ikään, vanhemmat kuolevat ja joky ystäväkin saattaa sairauden myötä jo olla kuollut sitä asiaa käy enemmän ajattelemaan. Vaka sairaus voi myös saada ajattelemaan elämän rajallisuutta ja käsittelemään elettyä elämää että on sitten valmis omaan lähtöön kun se aika joskus koittaa.

Mulla on jatkuvasti painajaisia tuosta ja olen vasta 34. Olen ahdistuneisuuteen taipuvainen. 

Puolisoni on 29-vuotias ja häneltä on kuolleet molemmat vanhemmat ja kaikki neljä isovanhempaa. Voitte varmaan kuvitella miltä hänestä tuntuu, kun useimmilla on tässä ikäluokassa vielä vanhemmat ja parhaimmassa tapauksessa isovanhemmatkin mukana elämässä, on se ihana kyläilypaikka johon odotetaan innolla vastaan. Joo, näin ei ole tietenkään kaikilla niillä joilla läheisiä elossa mutta monilla kuitenkin. Ei ole sama asia poiketa kaverin luona kuin omilla vanhemmillaan. Tämä perspektiivinä kun aina puhutaan siitä miten vanhetessa tulee kipeitä luopumisia. 

Voin kertoa, että yksinäisemmäksi käy elämä vuosi vuodelta, mimuun vaikuttavat tuttavien ja naapureittenkin kuolemat kun jo sukulaiset ovat jo pois. Yksinäistä on jo 62 vuotiaana. En ole haaveillutkaan pitkästä.elämästä, en ole kenellekkään olemassa, paitsi jos rahaa tarvitaan

Jouduin jo lapsena elämään sen todellisuuden kanssa, että lähipiirissä on paljon sairautta, jossa lähtö voi tulla milloin vain. Kun ensimmäinen lähtö tapahtui myöhemmin kuin kukaan olisi uskonut, olin jo käsitellyt asiaa paljon, ja sen jälkeen on vain helpottunut kerta kerralta. Toki on tapauksia, joissa on kestämistä, mutta vaikeaa ei ole kuolema vaan muut asiat.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on 29-vuotias ja häneltä on kuolleet molemmat vanhemmat ja kaikki neljä isovanhempaa. Voitte varmaan kuvitella miltä hänestä tuntuu, kun useimmilla on tässä ikäluokassa vielä vanhemmat ja parhaimmassa tapauksessa isovanhemmatkin mukana elämässä, on se ihana kyläilypaikka johon odotetaan innolla vastaan. Joo, näin ei ole tietenkään kaikilla niillä joilla läheisiä elossa mutta monilla kuitenkin. Ei ole sama asia poiketa kaverin luona kuin omilla vanhemmillaan. Tämä perspektiivinä kun aina puhutaan siitä miten vanhetessa tulee kipeitä luopumisia. 

Kieltämättä tuntui ja tuntuu todella oudolta, kun puolet samanikäisestä kaveriporukasta kuoli ennen viimeisiä isovanhempiani. Onko tässä mulla jäljellä pari vuotta vai 50?

Nykyaikana tuo "yksinäisyys" tullee monille aiemmin, koska suvut pienenevät ja lapset saadaan yhä vanhempina. 

Jos ajatellaan, että aiemmin oli esim. keskimäärin 3 lasta perheessä, ja lapsia alettin saada "parikymppisinä", niin sukupolvia saattoi olla helposti 5 samaan aikaan elossa n. 80v, jonka lapsi n. 60v, lapsenlapsi n. 40v, lapsenlapsenlapsi n. 20v, joka juuri saanut esikoislapsensa, eli se 5.sukupolvi.

Vs. tilanne, missä lapsia saadaan liki 40v, jolloin siloiin 80-vuotiaana oma lapsi on nelikymppinen, ja vasta saanut oman esikoisensa, ja elossa on samaan aikaan nippa nappa 3 sukupolvea samaan aikaan. Ja päälle tosiaan ne serkut ym. sukulaiset: aiemmin useimmilla oli lukuisia serkkuja, nykyään perheissä usein 1-2 lasta, jos kaksi ainokaista saa lapsen, ei tällä koskaan ole serkkuja, ja nekin joilla on, useimmilla vain yksi tai pari...

Uskon että erilaiset kaveri- ja muut porukat varmaan alkavat korostua, sillä yhä useampi on myös kokonaan lapseton, ja niin ollen 'koko sukunsa' viimeinen, jos ajatellaan suoraan laskevaa polvea (ei pikkuserkkuja tmv.) Kuka heidät saattelee viimeiselle matkalle, jos ei ole (enää) puolisoa, ei omia lapsia, ei sisarusten lapsia, ei edes serkkuja jne. muut kuin ystävät? (Jos hekään ovat elossa enää...)

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kokenut sen huojentavana tietona että kaikkien - siis minunkin - elämä päättyy joku päivä. Kiitollisena kertyneistä 61 vuodesta. 

Tämä. Pahintahan olisikin jos ei kuolisi. Eräät jopa toivovat, tavoittelevat pitkää ikää mutta eivät kuitenkaan huomaa toivoa et toivottavasti tää loppuu joskus? 

Jos pitää kuolemaa varmana on jo ilon äärillä. Mitä minä täällä teen: elän kun tähän ihmeeseen synnyin.