Te, joilla on jo vähän enemmän ikää, miten kestätte sitä, että ihmisiä kuolee ympäriltä koko ajan?

En kestä. Masentaa ja pelottaa. Meillä ei ole lapsenlapsia ja aina sanon että kun kuolemaa tulee niin pitäisi tulla myös syntyviä. 

Se on elämää ja elinaika kannattaa käyttää elämiseen, eikä turhien miettimiseen.

Ihmisen osa on ennenpitkää kuolla, kuolema on normaali osa elämää, me kaikki joskus kuolemme. Kun tämän sisäistää, sen ymmärtää vaikka toki niitä ihmisiä jää ikävä ja sitäkin saattaa surra jos jää toisten kuoltua ihan yksin. Nuoret eivät yleensä ajattele kuolemaa koska terveen nuoren elämään ei se asia kuulu. Joku parikymppinen useimmiten tuntee itsensä kuolemattomaksi. Sitten kun tulee itse keski-ikään, vanhemmat kuolevat ja joky ystäväkin saattaa sairauden myötä jo olla kuollut sitä asiaa käy enemmän ajattelemaan. Vaka sairaus voi myös saada ajattelemaan elämän rajallisuutta ja käsittelemään elettyä elämää että on sitten valmis omaan lähtöön kun se aika joskus koittaa.

Mulla on jatkuvasti painajaisia tuosta ja olen vasta 34. Olen ahdistuneisuuteen taipuvainen. 

Puolisoni on 29-vuotias ja häneltä on kuolleet molemmat vanhemmat ja kaikki neljä isovanhempaa. Voitte varmaan kuvitella miltä hänestä tuntuu, kun useimmilla on tässä ikäluokassa vielä vanhemmat ja parhaimmassa tapauksessa isovanhemmatkin mukana elämässä, on se ihana kyläilypaikka johon odotetaan innolla vastaan. Joo, näin ei ole tietenkään kaikilla niillä joilla läheisiä elossa mutta monilla kuitenkin. Ei ole sama asia poiketa kaverin luona kuin omilla vanhemmillaan. Tämä perspektiivinä kun aina puhutaan siitä miten vanhetessa tulee kipeitä luopumisia. 

Voin kertoa, että yksinäisemmäksi käy elämä vuosi vuodelta, mimuun vaikuttavat tuttavien ja naapureittenkin kuolemat kun jo sukulaiset ovat jo pois. Yksinäistä on jo 62 vuotiaana. En ole haaveillutkaan pitkästä.elämästä, en ole kenellekkään olemassa, paitsi jos rahaa tarvitaan

Jouduin jo lapsena elämään sen todellisuuden kanssa, että lähipiirissä on paljon sairautta, jossa lähtö voi tulla milloin vain. Kun ensimmäinen lähtö tapahtui myöhemmin kuin kukaan olisi uskonut, olin jo käsitellyt asiaa paljon, ja sen jälkeen on vain helpottunut kerta kerralta. Toki on tapauksia, joissa on kestämistä, mutta vaikeaa ei ole kuolema vaan muut asiat.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on 29-vuotias ja häneltä on kuolleet molemmat vanhemmat ja kaikki neljä isovanhempaa. Voitte varmaan kuvitella miltä hänestä tuntuu, kun useimmilla on tässä ikäluokassa vielä vanhemmat ja parhaimmassa tapauksessa isovanhemmatkin mukana elämässä, on se ihana kyläilypaikka johon odotetaan innolla vastaan. Joo, näin ei ole tietenkään kaikilla niillä joilla läheisiä elossa mutta monilla kuitenkin. Ei ole sama asia poiketa kaverin luona kuin omilla vanhemmillaan. Tämä perspektiivinä kun aina puhutaan siitä miten vanhetessa tulee kipeitä luopumisia. 

Kieltämättä tuntui ja tuntuu todella oudolta, kun puolet samanikäisestä kaveriporukasta kuoli ennen viimeisiä isovanhempiani. Onko tässä mulla jäljellä pari vuotta vai 50?

Nykyaikana tuo "yksinäisyys" tullee monille aiemmin, koska suvut pienenevät ja lapset saadaan yhä vanhempina. 

Jos ajatellaan, että aiemmin oli esim. keskimäärin 3 lasta perheessä, ja lapsia alettin saada "parikymppisinä", niin sukupolvia saattoi olla helposti 5 samaan aikaan elossa n. 80v, jonka lapsi n. 60v, lapsenlapsi n. 40v, lapsenlapsenlapsi n. 20v, joka juuri saanut esikoislapsensa, eli se 5.sukupolvi.

Vs. tilanne, missä lapsia saadaan liki 40v, jolloin siloiin 80-vuotiaana oma lapsi on nelikymppinen, ja vasta saanut oman esikoisensa, ja elossa on samaan aikaan nippa nappa 3 sukupolvea samaan aikaan. Ja päälle tosiaan ne serkut ym. sukulaiset: aiemmin useimmilla oli lukuisia serkkuja, nykyään perheissä usein 1-2 lasta, jos kaksi ainokaista saa lapsen, ei tällä koskaan ole serkkuja, ja nekin joilla on, useimmilla vain yksi tai pari...

Uskon että erilaiset kaveri- ja muut porukat varmaan alkavat korostua, sillä yhä useampi on myös kokonaan lapseton, ja niin ollen 'koko sukunsa' viimeinen, jos ajatellaan suoraan laskevaa polvea (ei pikkuserkkuja tmv.) Kuka heidät saattelee viimeiselle matkalle, jos ei ole (enää) puolisoa, ei omia lapsia, ei sisarusten lapsia, ei edes serkkuja jne. muut kuin ystävät? (Jos hekään ovat elossa enää...)

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kokenut sen huojentavana tietona että kaikkien - siis minunkin - elämä päättyy joku päivä. Kiitollisena kertyneistä 61 vuodesta. 

Tämä. Pahintahan olisikin jos ei kuolisi. Eräät jopa toivovat, tavoittelevat pitkää ikää mutta eivät kuitenkaan huomaa toivoa et toivottavasti tää loppuu joskus? 

Jos pitää kuolemaa varmana on jo ilon äärillä. Mitä minä täällä teen: elän kun tähän ihmeeseen synnyin.  

Tämän onnellisen kansan kultaisen iän kerhon leppoisa viestittely lauantain ratoksi on tappavan tylsä. Releet päälle, nakit silmille ja karaokebaariin sassiin. Voi aloitella laulelua kaihoisasti vaikka aavan meren tuolla puolen. Ne ketä sinne baariin asti hengissä selviytyy. 

Ihmisiä kaatuu ympäriltä kuin sieniä sateella 😂🍄‍🍄

Ei tarvitse olla edes sen ikäinen.  N41

Soittokavereitani on poistunut keskuudestamme, samoin luokka- ja muita koulukavereita. Sellaista se on. Ja vanhempanikin ovat kuolleet. Luonnon laki jne. Olen 58-vuotias.

Mummoni, joka kuoli himpun alle sata, valitteli viimeiset parikymmentä vuotta että kun kaikki ovat menneet, on vain noita tytön hupakoita/pojan kloppeja joiden kanssa jutella. Nää tytöt/pojat siis siinä 80v.

Olen 33v. ja menettänyt viimeisen parin vuoden aikana ihmisiä enemmän kuin koko elämäni aikana. Sanotaanko näin, että on tullut käytyä aika syvissä vesissä. Mutta niillä joilla elämä jatkuu, se jatkuu. Mieluummin elämällä sitä elämää kuin puoliksi kuolleena. Joskus tosiaan masentaa, mutta en halua elää elämääni jossain sängyn pohjalla.

Vierailija kirjoitti:

Tietäminen että kuolema voi tulla yllättäen vaikka itsestä johtumattoman liikenneonnettomuuden muodossa vaikka elintavat olisivat tiptop, nostaa pelkän arjenkin arvoa.

Kannattaa aina olla ainakin vähän tietoinen kuoleman arvaamattomuudesta, vaikka salaa…

Meitä on 5 sisarusta, iät 60 - 74. Mukana kuvioissa kahden sisaruksen puolisot koska yksi on leski ja kaksi eronnut. Me 7 pidämme tiiviisti yhteyttä ja teemme matkojakin yhdessä joko isolla tai pienellä porukalla. Omat vanhempamme ja kaikkien appivanhemmat ovat kuolleet. Kyllä tajuamme että ME olemme ne, jotka täältä lähdemne seuraavaksi. Surullistahan se on, mutta kehottaa elämään täysillä - niin täysillä kuin tämän ikäisinä voimme siis. Nautin elämästäni. Ja lapset ja heidän lapsensa antavat ilon aihetta minulle. 
 

Vierailija kirjoitti:

Nykyaikana tuo "yksinäisyys" tullee monille aiemmin, koska suvut pienenevät ja lapset saadaan yhä vanhempina. 

Jos ajatellaan, että aiemmin oli esim. keskimäärin 3 lasta perheessä, ja lapsia alettin saada "parikymppisinä", niin sukupolvia saattoi olla helposti 5 samaan aikaan elossa n. 80v, jonka lapsi n. 60v, lapsenlapsi n. 40v, lapsenlapsenlapsi n. 20v, joka juuri saanut esikoislapsensa, eli se 5.sukupolvi.

Vs. tilanne, missä lapsia saadaan liki 40v, jolloin siloiin 80-vuotiaana oma lapsi on nelikymppinen, ja vasta saanut oman esikoisensa, ja elossa on samaan aikaan nippa nappa 3 sukupolvea samaan aikaan. Ja päälle tosiaan ne serkut ym. sukulaiset: aiemmin useimmilla oli lukuisia serkkuja, nykyään perheissä usein 1-2 lasta, jos kaksi ainokaista saa lapsen, ei tällä koskaan ole serkkuja, ja nekin joilla on, useimmilla vain yksi tai pari...

Uskon että erilaiset kaveri- ja muut porukat varmaan alkavat korostua, sillä yhä useampi on myös kokonaan lapseton, ja niin ollen 'koko sukunsa' viimeinen, jos ajatellaan suoraan laskevaa polvea (ei pikkuserkkuja tmv.) Kuka heidät saattelee viimeiselle matkalle, jos ei ole (enää) puolisoa, ei omia lapsia, ei sisarusten lapsia, ei edes serkkuja jne. muut kuin ystävät? (Jos hekään ovat elossa enää...)

Hyvä kirjoitus. Itse olen juuri tuollainen ainoa lapsi ja ikäeroa vanhempiin +40 v. Kaksi serkkua, he +20 vuotta minua vanhempia. Isovanhempani kuolivat, kun olin lapsi. Nyt kun olen kolmikymppinen, olen lyhyen ajan sisällä menettänyt tädin ja sedän. Sukulaisten kuoleman elämänvaiheet tulee minulle kuin kiihdytettynä, paljon aikaisemmin kuin "normaalisti". Kaverit eivät ole niin läheisiä, että heistä olisi mitään käytännön apua ja niillä monilla sisaruksia ja vielä isovanhemmat elossa, samanikäiset serkut yms.

Vierailija kirjoitti:

Toinenkin vanhempi kuoli, niin tajusin, että olen se ikäluokka, joka kuolee seuraavaksi.

Minulla sama oivallus. 😢