Lue keskustelun säännöt.
Te, joilla on jo vähän enemmän ikää, miten kestätte sitä, että ihmisiä kuolee ympäriltä koko ajan?
26.09.2026 |
Sukulaiset, ystävät, vanhemmat, entiset työkaverit, jopa omat ja muiden lapset, ja lopulta ei ole oikein ketään enää jäljellä. Tottuuko siihen ikinä?
Kommentit (73)
No, ei ole moneen vuoteen kukaan sukulainen kuollut, rokotettuja ovat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa, että yksinäisemmäksi käy elämä vuosi vuodelta, mimuun vaikuttavat tuttavien ja naapureittenkin kuolemat kun jo sukulaiset ovat jo pois. Yksinäistä on jo 62 vuotiaana. En ole haaveillutkaan pitkästä.elämästä, en ole kenellekkään olemassa, paitsi jos rahaa tarvitaan
Jotenkin tämä kosketti erityisesti. Hali! 💛
Nopsaan on huomannut, kuinka perheet pienentyneet. Omassa ikäryhmässä jokaisessa perheessä oli useita lapsia, serkkuja iso liuta. Nuoremmissa sukupolvissa lapsia koko ajan vähemmän, harvalla sisaruksia tai serkkuja.
Olen hautaustoimistossa töissä, ja tapaan työssäni sekä kuolleiden omaisia että itse kuolemaa tekeviä, jotka tahtovat suunnitella omat hautajaisensa omaisia säästääkseen.
Olen nähnyt ja kuullut niin paljon, loputonta surua ja menetystä. Välillä tulee hyvin pysäyttäviä tilanteita.
Olen onnellinen jokaisesta päivästä jonka saan elää. Aina ei ole mukavaa, mutta pääosin elämä on hyvää. Pysähdyn ihailemaan lintujen lentoa, kauniita maisemia, onnellisia ihmisiä. Kaikki se tuo minulle surumielisen onnellisuuden tunteen, kun tietää että kaikki katoaa, mutta vielä saan tästä nauttia.
Elämä on kivuliaan kaunista.
Hyvä vaan että ne k*sipäät kuolevat.
Ei mulla muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on elämää ja elinaika kannattaa käyttää elämiseen, eikä turhien miettimiseen.
Samaa mieltä. Täytin juuri 62 vuotta, lähipiirin, sukulaisten ja tuttavien menetykset alkavat tulemaan jo annettuna tässä iässä. Oma peliaika perusterveenä ja liikuntakykyisenä ei ole enää mikään kovin loputon ajanjakso edes hyvässä skenaariossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.
Pahimpana vuonna tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.
Mulle on tän vuoden aikana mennyt tajuntaan se, että me oikeasti kuollaan kaikki. Toki olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin konkretisoitunut.
Samalla on tullut kauhu siitä, että nautinko nyt riittävästi elämästä ja olenko elänyt riittävästi. (En ole)
Ap
Elänyt " riittävästi", mitähän tuokin tarkoittaa. Kunkin oma elämä on oltava "riittävä". Vai.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä vaan että ne k*sipäät kuolevat.
Ei mulla muuta.
Sinä et ajatellut kuolla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietäminen että kuolema voi tulla yllättäen vaikka itsestä johtumattoman liikenneonnettomuuden muodossa vaikka elintavat olisivat tiptop, nostaa pelkän arjenkin arvoa.
Kannattaa aina olla ainakin vähän tietoinen kuoleman arvaamattomuudesta, vaikka salaa…
Meitä on 5 sisarusta, iät 60 - 74. Mukana kuvioissa kahden sisaruksen puolisot koska yksi on leski ja kaksi eronnut. Me 7 pidämme tiiviisti yhteyttä ja teemme matkojakin yhdessä joko isolla tai pienellä porukalla. Omat vanhempamme ja kaikkien appivanhemmat ovat kuolleet. Kyllä tajuamme että ME olemme ne, jotka täältä lähdemne seuraavaksi. Surullistahan se on, mutta kehottaa elämään täysillä - niin täysillä kuin tämän ikäisinä voimme siis. Nautin elämästäni. Ja lapset ja heidän lapsensa antavat ilon aihetta minulle.
Kuulostaa kivalta tuo reissaaminen yhdessä. Sitä minäkin toivoisin eläkepäiviltä, mutta sisaret eivät osaa vastavuoroista yhteydenpitoa. Jos minä en järjestä / kutsu, emme muuta kuin soittele. Olen miettinyt, että onko kyse siitä, että seura ei kiinnosta vai vain saamattomuudesta.
Jos joku tätä lukeva pohtii lasten hankkimista, sanoisin, että mieti elämää myös pidemmälle. Meillä kuuskymppisillä, joilla on lapsia ja lapsenlapsia on ihanan rikasta elämää, töissä vielä ollessa jopa kiireistä sellaista. Vertaan elämääni lapsettomiin ystäviini. He ovat jääneet paitsi oman lapsen elämänvaihteista, nyt myös lasten lasten, jotenkin he tuijottavat tässä hetkessä enemmän omaan napaansa kuin me lapselliset. Enkä sano tätä pahalla, näin se vaan tuppaa olemaan. Emme ehdi miettiä joka kolotusta, kun mummoa ja ukkia taas tarvitaan ja lasten lasten ristiäisiä, hoitoapu pyyntöjä, synttäreitä, on vähän väliä.
En murehdi kuolemaa, vaikka suvun edellinen sukupolvi on hautaan saatettu, yhtä lukuun ottamatta. Olen kiitollinen elämästä, lähes joka päivä. Elän terveellisesti ja vastuullisesti, olen energinen, enempää en voi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin juuri lehdestä vanhan koulukaverin kuolinilmoituksen, ei ehtinyt edes 50v asti
On tämä aikamoista. Tänä vuonna kolme on kuollut. Yksi vanhempi sukulainen, mutta kaksi kollegaa 60- ja 61-vuotiaina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minulla ei ole ikää, mutta kuolemaa on ollut paljon ympärillä. Toiset isovanhempani kuolivat ennen syntymääni, yhden menetin aika nuorena ja viimeinen kuoli kun aloitin aikuiselämääni. Sukulaisia on kuollut lapsina ja nuorina. Kavereiden isiä kuoli 50-vuotiaina ja silloin itsellä oli huoli omasta isästä (omani on jo yli 70v.). Viime vuosina on koskettanut lapsuudenkaverin kuolema, joka kuoli alle 30-vuotiaana ja toisena opiskelukaverini, joka kuoli 34-vuotiaana. Kuolema ylipäätään pyörii paljon mielessäni, ja pelkään paljon asioita elämässä, mutta kuolemaa en pelkää. Olen kirjoittanut ylös, että jos kuolen yllättäen, niin sitä ei tarvitse mitenkään surra. Olen nähnyt elämässäni tarpeeksi ja olen valmis. Ehkä tämä muuttuu sitten kun ikää tulee lisää.
Appiukko (88 v) juuri kertoi puhelimessa että kävi kavereita katsomassa. Kun kysyin että missä kävit, hän vastasi: hautuumaalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietäminen että kuolema voi tulla yllättäen vaikka itsestä johtumattoman liikenneonnettomuuden muodossa vaikka elintavat olisivat tiptop, nostaa pelkän arjenkin arvoa.
Kannattaa aina olla ainakin vähän tietoinen kuoleman arvaamattomuudesta, vaikka salaa…
Meitä on 5 sisarusta, iät 60 - 74. Mukana kuvioissa kahden sisaruksen puolisot koska yksi on leski ja kaksi eronnut. Me 7 pidämme tiiviisti yhteyttä ja teemme matkojakin yhdessä joko isolla tai pienellä porukalla. Omat vanhempamme ja kaikkien appivanhemmat ovat kuolleet. Kyllä tajuamme että ME olemme ne, jotka täältä lähdemne seuraavaksi. Surullistahan se on, mutta kehottaa elämään täysillä - niin täysillä kuin tämän ikäisinä voimme siis. Nautin elämästäni. Ja lapset ja heidän lapsensa antavat ilon aihetta minulle.
Kuulostaa kivalta tuo reissaaminen yhdessä. Sitä minäkin toivoisin eläkepäiviltä, mutta sisaret eivät osaa vastavuoroista yhteydenpitoa. Jos minä en järjestä / kutsu, emme muuta kuin soittele. Olen miettinyt, että onko kyse siitä, että seura ei kiinnosta vai vain saamattomuudesta.
Jos joku tätä lukeva pohtii lasten hankkimista, sanoisin, että mieti elämää myös pidemmälle. Meillä kuuskymppisillä, joilla on lapsia ja lapsenlapsia on ihanan rikasta elämää, töissä vielä ollessa jopa kiireistä sellaista. Vertaan elämääni lapsettomiin ystäviini. He ovat jääneet paitsi oman lapsen elämänvaihteista, nyt myös lasten lasten, jotenkin he tuijottavat tässä hetkessä enemmän omaan napaansa kuin me lapselliset. Enkä sano tätä pahalla, näin se vaan tuppaa olemaan. Emme ehdi miettiä joka kolotusta, kun mummoa ja ukkia taas tarvitaan ja lasten lasten ristiäisiä, hoitoapu pyyntöjä, synttäreitä, on vähän väliä.
En murehdi kuolemaa, vaikka suvun edellinen sukupolvi on hautaan saatettu, yhtä lukuun ottamatta. Olen kiitollinen elämästä, lähes joka päivä. Elän terveellisesti ja vastuullisesti, olen energinen, enempää en voi tehdä.
Siinä on varmaan myös se että isovanhempana tuntee itsensä ihan toisella tavalla tarpeelliseksi kuin silloin kun omaa jälkipolvea ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Tietäminen että kuolema voi tulla yllättäen vaikka itsestä johtumattoman liikenneonnettomuuden muodossa vaikka elintavat olisivat tiptop, nostaa pelkän arjenkin arvoa.
Kannattaa aina olla ainakin vähän tietoinen kuoleman arvaamattomuudesta, vaikka salaa…
Juurikin tämä, kun ei voi tietää mikä päivä on se viimeinen.
Vierailija kirjoitti:
Se elämä vain sujahtaa niin äkkiä.
Tämä! Elämä on vain lyhyt matka.
Sairaudet pelottaa, kuolemaa kai pelkään.
Niin moni haave ja unelma jäi toteutumatta.
N 57
Vierailija kirjoitti:
Toinenkin vanhempi kuoli, niin tajusin, että olen se ikäluokka, joka kuolee seuraavaksi.
Silti kukaan ei tiedä omaa lähtöpäiväänsä eikä -järjestystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se onkin vanhenemisen yksi nurjista puolista. Eikä siihen ikinä kyllä totu.
Pahimpana vuonna tuli viidet läheisten/tuttujen kuolinuutiset, se oli kamalaa.
Mulle on tän vuoden aikana mennyt tajuntaan se, että me oikeasti kuollaan kaikki. Toki olen sen aina tiennyt, mutta nyt se on todellakin konkretisoitunut.
Samalla on tullut kauhu siitä, että nautinko nyt riittävästi elämästä ja olenko elänyt riittävästi. (En ole)
Ap
Elänyt " riittävästi", mitähän tuokin tarkoittaa. Kunkin oma elämä on oltava "riittävä". Vai.?
Sitä, ettei ole elämässään tehnyt tai saavuttanut sellaisia asioita, joita olisi halunnut.
Ap
Onhan se surullista, varsinkin jos jää ystävistään viimeiseksi.
Toisaalta uskovaisena ajattelen, että tavataan aivan pian rajan toisella puolen, jälleennäkemisen toivossa siis =)
Jeesuksen tähden
Se on luonnon kiertokulkua ja täysin normaalia, tietysti kun lehdestä lukee että joku itseä nuorempi on kuollut, se vähän pysäyttää ja todistaa vaan sen, että ikinä ei etukäteen tiedä kenen vuoro on seuraavaksi, ja hyvä niin.
Joskus kohtalo sekä sattumat, hyvät ja huonot voivat olla yllättäviä tai odottamattomia.