Lue keskustelun säännöt.
Ystävä, jolla on aina asiat huonosti.
26.09.2026 |
Olen tuntenut ystäväni nyt jo kohta 30 vuotta, tutustuttiin teini-ikäisinä. Ihan sieltä nuoresta saakka hänellä on aina ollut "ongelmia", lainausmerkeissä siksi, että suurin osa ongelmistaan on sellaisia joita hän kuvittelee/pelkää tapahtuvaksi, ja osa ongelmista taas tulee siitä, että hän on ihan älyttömän herkkä kaikelle, loukkaantuu, suuttuu ja stressaa sellaisista asioista, jotka moni muu kuittaisi naurahtamalla tai olankohautuksella. Hän saattaa jäädä vatvomaan viikkokausiksi jotain aivan mitätöntä pikkuasiaa.
Toki, tiedän, että toisen tunteita ja kokemuksiahan ei voi kieltää tai mitätöidä, eli kun hän kokee jonkun itselleni mitättömän pikkuasian isona ongelmana itselleen, niin silloinhan se ON hänen iso ongelma, eikä siinä minun mielipiteeni asiasta muuta sitä suuntaan tai toiseen.
Tämän pitkän alustuksen jälkeen asiaan. Eli, hän on ihan mahdottoman raskasta seuraa. Ollut aina, mutta viime vuosina kestän häntä yhä vähemmän. Olen tietenkin jo vähentänyt tapaamisiaan, aiemmin näimme monta kertaa viikossa, nykyään suostuin ("ehdin") tapaamaan hänet esim. kesän aikana vain kerran.
Sekin tapaaminen meni siihen, että hän puhui koko ajan ongelmistaan, ja itki. Kuuntelin empaattisesti, mutta pidin sitten taas taukoa yhteydenpidossa. Eilen hän sitten soitti ja tällä kertaa vastasin, mutta kaduin sitä samantien, koska taas puhuimme vain hänen asioistaan ja ongelmistaan ja hän itki puhelimessa.
Ystävyytemme ei ole ikinä ollut vastavuoroista. Nuoresta saakka hän on ollut se, joka puhuu monologejaan näistä "ongelmistaan" ja itkee, ja minä kuuntelen.
Tiedän myös, etten suinkaan ole ainoa, hän on itse maininnut minulle nyt tähän mennessä jo kolmen ystävänsä hylänneen hänet, kertoen suoraan syyksi, etteivät jaksa hänen jatkuvaa negatiivisuuttaan, tai olla hänelle terapeutteina.
Kaverini itse ei ymmärrä asiaa, hän on vaan syvästi loukkaantunut, että "hänet jätetään kun hänellä on vaikeaa". Ei tunnu ymmärtävän, että ulkopuolisten silmissä hänellä ei mitään muuta koskaan olekaan, kuin vaikeaa.
Tämän lisäksi hän on erittäin huono kuuntelemaan muita tai keskittymään muiden asioihin. Ei ilkeyttään, mutta hänellä on mm. tiettyjä nepsydiagnooseja, jotka selittävät asiaa, ja osin luulen että hän on vaan niin syvällä omissa "ongelmissaan", ettei yksinkertaisesti kykene miettimään ketään muuta ihmistä. Hänellä ei ole siihen osaamista eikä voimavaroja.
No mitähän tällä nyt hain. Lähinnä puran omaa mieltäni. Huomaan että nämä vuosikymmenet hänen pitkäaikaisimpana "terapeuttinaan" alkavat tehdä minusta katkeran häntä kohtaan. Inhoan, ja vihaan häntä, ja olen katkera, koska ikinä ei tullutkaan sitä "mun vuoroa", jolloin hän olisi viimein joskus keskittynyt vuorostaan minuun. Koko ajan on kyse vain hänestä.
Ja sitten toisaalta tunnen empatiaa ja sääliä häntä kohtaan, ja ymmärrän, ettei hän ole tahallaan tuollainen kuin on. Eikä ole ilkeä, paha eikä epäluotettava. Kärsii paljon, vaikkakin ongelmat ovat enimmäkseen hänen omassa päässään. On myös kertonut, että välillä hänellä on jopa itsetuhoisia ajatuksia yksinäisyytensä vuoksi. Miten minäkin hänet sitten muka hylkäisin...
Ps. Kyllä, hän käy terapiassa nykyään ja hänellä on myös aloitettu lääkitys. Onneksi. Mutta eihän sekään ihmeisiin pysty eikä luonnetta muuta.
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Miten hitossa sä ylipäätään YSTÄVYSTYIT noin raskaan ihmisen kanssa??? En ikimaailmassa suostu pilaamaan elämään viettämällä omasta tahdostani aikaa tuollaisten ongelmatapausten kanssa
Oltiin nuoria. Alaikäisiä. Ei sitä silloin ymmärrä asioita samalla tavalla, kuin aikuisena.
Eikä ollut kristallipalloa että olisin tajunnut, että ryhtymällä ystäväksi vähän syrjityn ja yksinäisen oloisen nuoren luokkakaverini kanssa, hänestä tulisi loppuelämäni riippa...
Ao
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten hitossa sä ylipäätään YSTÄVYSTYIT noin raskaan ihmisen kanssa??? En ikimaailmassa suostu pilaamaan elämään viettämällä omasta tahdostani aikaa tuollaisten ongelmatapausten kanssa
Monella suunta valitettavasti huononee iän myötä. Raskaat luonteenpiirteet eivät usein todellakaan parane kun ikää tulee lisää. Olen nähnyt myös tapauksia joissa ennen reilusta kaverista on tullut pikkuhiljaa pahenevan päihderiippuvuden vuoksi aivan täysi mulkku.
Tuttua on. Minullakin on eräs tällainen ystävä, joka nuorempana saattoi ihan sanoakin minun kuulumisiini hätäisesti "joojoo, takas muhun".
Hän ei puhu ongelmistaan, vaan enimmäkseen hurjasta deittielämästään ja muusta sellaisesta. Ikinä ei pahemmin kiinnosta muiden kuulumiset tai asioista keskusteleminen. Laittaa myös hyvin pitkiä, jopa 5 minuutin ääniviestejä.
Ilmeisesti tällaisia henkilöitä riittää, sillä minullakin on samanlainen ystävä, sillä erotuksella, että hän kyllä kysyy mitä minulle kuuluu, vaikka ei niille kuulumisille juurikaan aikaa yleensä jää.
Tunnen muutaman samoin käyttäytyvän henkilön, käyvät jonkinlaisissa keskustelu- tai terapiajutuissa. Kumpaakin on sieltä kehotettu tukeutumaan ystäviin ja " terapioitumaan" sitä kautta. Ihmetyttää kenellä taviksella on kykyä ja voimia jatkuvasti pohtia ja tukea näitä oman napansa ympärillä pyöriviä.
Yhden asian selvittyä, on jo rivissä uusia, kun kaikki ahdistaa ja on niin kamalan vaikeaa. Kassa katsoi kummasti, hissiin tuli joku samalla, autokin kaasutteli juuri hänen ikkunansa alla, kaikki on elämää suurempaa ja jotenkin merkittävästi kohtalokasta.
Mistään vainoharhaisuudesta ei ole kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään oikein tahdo jaksaa tuollaisia.
Ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista.
Itse painin vähän samantyyppisen aiheen parissa. Minulla on yksi ystävä, jolle tapahtuu tämän tästä haastavia asioita. Hänen omasta mielestään niin ikäviä asioita vaan tippuu ns. taivaasta hänen niskaansa, mutta itse olen vähän toista mieltä. Suurimmassa osassa tapahtumia hänellä itsellään on iso rooli. Monesti olen yrittänyt lempeästi varoittaa mahdollisesta lopputulemasta, jos toimii tietyllä tavalla. Nyttemmin olen väsynyt varoittelemaan ja varsinkin kuuntelemaan niitä lohduttomia selostuksia milloin mistäkin aiheesta. Huomaan, että kanssakäyminen hänen kanssaan käy tosi raskaaksi, kun aina on yksi tai monesti useampi akuutti tilanne ns. päällä. Hän ei myöskään näytä oppivan, vaan tekee samoja virheitä yhtä uudestaan ja uudestaan.
Tämä ystäväni kuuntelee kyllä myös minun huoliani, mutta en jaksaisi näitä huolipuheluja, varsinkin kun iloisemmat tai keveämmät aiheet ovat jääneet melkein täysin purkupuhelujen jalkoihin. En tiedä keveneekö hänen olonsa purkamisen jälkeen, mutta itsellä niistä tulee raskas olo. Ne vievät omaa energiaa tosi paljon ja oma elämä tuntuu raskaammalta taapertaa. Yritin sanoittaa hänelle ajatuksiani ja tuntui siinä hetkessä ymmärtävän, mutta pian oli taas uusia ongelmia ja vanhojen aktivoitumista hän palasi vanhoille, tutuille raiteille.
En ole keksinyt ratkaisuiksi muuta, kuin sen että vastaan puhelimeen, jos itsellä on voimia kuunnella tai kääntää keskustelua ratkaisuun tai keveämmille teille ja, jos ei niin en vastaa enkä selitettele vastaamattomuuttani sen enempiä. Pakko suojella omia voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä haluaisin tuollaisen ystävän kenellä on asiat aina huonosti kun itsellänikin on. Ärsyttää yltiö positiiviset tutut ketä vaan hehkuttaa miten hyvin heillä menee. Ei masennukselle mitään voi. Ymmärrän ystävääsi hän varmaan ihmettlee jos kaverit hylkäävät hänet kun hänellä on vaikeaa. Mulla oli teini-ikäisenä jo masennusta ja jossain vaiheessa meni jo vähän paremmin mutta nyt taas olen masentunut. En saanut edes lääkkeitä masennukseen kun kävin lääärissä, läheisen kuoltua sain hetkeksi lääkkeet ahdistukseen.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen muutaman samoin käyttäytyvän henkilön, käyvät jonkinlaisissa keskustelu- tai terapiajutuissa. Kumpaakin on sieltä kehotettu tukeutumaan ystäviin ja " terapioitumaan" sitä kautta. Ihmetyttää kenellä taviksella on kykyä ja voimia jatkuvasti pohtia ja tukea näitä oman napansa ympärillä pyöriviä.
Yhden asian selvittyä, on jo rivissä uusia, kun kaikki ahdistaa ja on niin kamalan vaikeaa. Kassa katsoi kummasti, hissiin tuli joku samalla, autokin kaasutteli juuri hänen ikkunansa alla, kaikki on elämää suurempaa ja jotenkin merkittävästi kohtalokasta.
Mistään vainoharhaisuudesta ei ole kyse.
Joo, kuulostaa niin tutulta. Ystäväni saattaa miettiä, kauhistella, stressata ja vatvoa pitkään esimerkiksi sellaista asiaa, että joku naapuri pihalla oli katsonut "oudosti" tai "liian pitkään", tai älyttömän suuret mittasuhteet saa myös esim jos on lähettänyt jollekin tutullekin viestin, mutta tämä ei ole lukenut sitä, tai vastannut siihen heti. Tämä on erityisen outoa, koska itsekin jättää vastaamatta minun viesteihini...
Toisaalta tämä on juuri tyypillistä käytöstä hänelle, ahdistuu ja stressaa jos joku ei tervehdi häntä, mutta itse ei tervehdi koskaan ketään ensimmäisenä, ja välillä jättää vastaamatta hänelle sanottuihin tervehdyksiin, kävelee vain ilmeettömänä ohi. Eli häneltä ei heru ymmärrystä muille, edes niissä samoissa "oudoissa" asioissa, joita tekee itse.
Pelkää myös koko ajan sairastuvansa johonkin vakavaan sairauteen, tarkkailee jokaista oirettaan, eikä oireen tarvitse olla kuin esim. tavallinen syksyinen kurkkukipu, niin on jo varannut itselleen lääkäriin ajan, kun on varma että jotain on pahemminkin vialla eikä saa rauhaa, ennenkuin lääkäri on todennut kaiken olevan aivan normaalia. Voi kuinka monta kymmentä kertaa olen rauhoitellut häntä, kun on kauhuissaan itkenyt ja pelännyt sairastavan milloin mitäkin syöpää (mitään ei ole koskaan löytynyt).
Jne...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä haluaisin tuollaisen ystävän kenellä on asiat aina huonosti kun itsellänikin on. Ärsyttää yltiö positiiviset tutut ketä vaan hehkuttaa miten hyvin heillä menee. Ei masennukselle mitään voi. Ymmärrän ystävääsi hän varmaan ihmettlee jos kaverit hylkäävät hänet kun hänellä on vaikeaa. Mulla oli teini-ikäisenä jo masennusta ja jossain vaiheessa meni jo vähän paremmin mutta nyt taas olen masentunut. En saanut edes lääkkeitä masennukseen kun kävin lääärissä, läheisen kuoltua sain hetkeksi lääkkeet ahdistukseen.
Kaikki masentuneet ja ongelmaiset ei hukuta ystäviään ongelmiinsa ja käytä ilmaisena terapeuttina tai likasankona. Minulla on masentunut ystävä joka ei vie voimiani yhtään ja ymmärrämme toisiamme. Hän osaa kertoa asioistaan ilman että kuormitun. Kun taas jotkut muut saattavat jopa syyllistää kavereitaan siitä että heillä menee huonosti ja kiukuta ja kadehtia ym.
Mulle kävi niin että tällainen ystävä laittoi sitten itse minuun välit poikki. Syytteli mua kaikesta ja keitteli draamaa. Pelkäsin oikeasti että mihin hän ryhtyy. Nostin vain kädet pystyyn ja olin että selvä, se on kerrasta poikki sit. Ei tartte myöhemminkään yrittää. Siitä on jo 10v ja varmasti parempi näin. Vieläkin muistan sen ahdistuneisuuden siitä että hän otti yhteyttä ja/tai että oli vaikka tulossa käymään, silloin kun oltiin vielä tekemisissä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet jo sanonut ja muut ovat sanoneet ja käytös ei muutu. Myös autistiset ihmiset kykenevät muuttamaan käytöstään, kaverisi ei ole siihen halukas. Siirry siis elämässä eteenpäin, kerro jämäkästi mutta ystävällisesti, että et halua enää pitää yhteyttä.
Tiedän, mistä puhun. Olen ollut samassa tilanteessa. Se oli vaikeaa ja koin syyllisyyttä, mutta elämästäni poistui jatkuva harmitus ja kuorma. Autistisen ihmisen voi olla vaikeaa tarkastella käytöstään aidosti objektiivisesti ja sen tähden hän syyttää pienistäkin asioista usein muita ja jää kantamaan kaunaa ja vihaa. Se sinun pitää vain kestää. Tiedät itse kuitenkin mikä on tilanteessa totuus. Tuollaisten autistien kanssa ei ole muuta ratkaisua. Keskustelu asiasta on turhaa, kuten itsekin jo olet huomannut.
Tsemppiä ja rohkeutta ystävyyssuhteen päättämiseen.
Onko muilla 'ystävä' joka kertoo vain huolet ja ketutukset? Muille näytellään tekopirteää ja 'fiksua'...
:D olin itse samanlainen ja lopetin olemasta oksennusämpäri
Teetkö itse paljonkin auttaaksesi muita ihmisiä?