Psykiatrian poliklinikalta uloskirjaaminen vastoin asiakkaan toivetta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieleltään huonossa kunnossa olevia auttaa todella moni järjestö joten vähän ihmetyttää miksi potilaiden pitäisi roikkua erikoissairaanhoidossa vuodesta toiseen. Jos on käyty kaikki hoitokeinot ja lääkityksen lävitse niin ei poliklinikalla ole tarjolla mitään keinoa hoitaa potilasta paremmin vaan silloin pitää antaa tilaa uusille potilaille. 

Erikoissairaanhoito on äärettömän kallista kuten poliklinikkakäynti on satoja euroja ja osastohoito 500-1000 euroa vuorokaudessa. Rahat eivät riitä kaikkeen joten pitää hoitaa niitä jotka hyötyvät eniten. Toki mielisairas on aika usein itsekeskeinen ja hoitoriippuvainen mikä tarkoittaa että oma vastuu kuntotumisesta on minimaalista.

Mikä järjestö? Kuten kerroin, minulla on uudelleentraumatisoitumista hoidon takia eikä enää voimavaroja käydä kenellekään uudelle ihmiselle selittämässä tilannettani.

Mieli ry

Uutinen

15.9.2026

MIELI ry:n muutosneuvottelut on saatu päätökseen. Taloutta ja toimintaa sopeutetaan sote-järjestöavustusten leikkauksesta syntyvän rahoitusvajeen vuoksi. Säästöt näkyvät huomattavina supistuksina toiminnassa.

Eipä ole ollut toimintaa tällä paikkakunnalla aiemminkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muillakaan poliklinikoilla pitkää seurantaa? 

Ainakin diabeetikkojen hoitoa seurataan säännöllisesti.

Vain vaikeahoitoisten ja lapsien. Suurimmalla osalla hoito siirtyy terveyskeskukseen (tai on siellä alusta alkaen), josta tarvittaessa sitten konsultoidaan/tehdään uusi lähete, jos tilanne myöhemmin huonontuu. Ihan normaali käytäntö. 

Vierailija kirjoitti:

Erikoissairaanhoitoon on nykyään tiukat kriteerit. Masennuksen pitää olla todella vaikea-asteinen. Potilaan kannalta usein hankalaa. Jo tieto siitä, että on olemassa tukiverkko, johon turvautua, helpottaa psyykkistä stressiä ihmisellä, jonka elämä tuntuu olevan vaakalaudalla ja näin ehkäisee tilanteiden kriisiytymistä. Hoitojärjestelmä voi jopa edistää oireilua potilailla, jotka jäävät siihen vuosikausiksi. Tiedostamattaan oppii, että oireilemalla hoitohenkilökuntakin aktivoituu erilaisiin toimenpiteisiin. En syyllistä tai väitä ihmisten vain hakevan huomiota, mutta tunnistan tuon hyvin omilta hoitovuosilta ja miten osastoillakin oli aina samat tyypit saman kaavan mukaisesti. 

Se pahentaa oireilua ettei ole mitään tukiverkkoa. Aiemmin saattoi ajatella että on avun piirissä, nykyään sinne hakeutumisesta ei ole hyötyä kun missään ei päästä tarpeeksi pitkälle ennen kuin hoito lopetetaan. Asiakas ei ehdi oikeasti vakautua, vaan avun hakemisen seurauksena olo on entistä yksinäisempi, kun yritti tehdä jotain tilanteensa parantamiseksi ja vain heitettiin hoidosta ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?

Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.

En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.

Ymmärrän tän hyvin.

Olen kokenut saman. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?

Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.

En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.

Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?

Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.

En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.

Ymmärrän tän hyvin.

Olen kokenut saman. 

Miten olet jaksanut? 

Minä olin nuorena niin ylpeä siitä, että toimin toisin kuin omat vanhempani ja yritän hoitaa ongelmiani sen sijaan että vain dumppaisin ne muiden kannettavaksi.

Jälkikäteen en tiedä kannattiko se kuitenkaan kun hoito oli osittain aika huonoa ja uudelleentraumatisoivaa. Henkilötiedotkin lähtivät Vastaamon takia ja nyt en saa ilman selvittelyä omaehtoisen luottokiellon takia hankittua yhtään mitään muuten kuin maksamalla ostokset etukäteen tai käyttämällä aiemmin hankittua luottokorttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?

Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.

En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.

Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille. 

Ei minulla ole tukiverkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoissairaanhoitoon on nykyään tiukat kriteerit. Masennuksen pitää olla todella vaikea-asteinen. Potilaan kannalta usein hankalaa. Jo tieto siitä, että on olemassa tukiverkko, johon turvautua, helpottaa psyykkistä stressiä ihmisellä, jonka elämä tuntuu olevan vaakalaudalla ja näin ehkäisee tilanteiden kriisiytymistä. Hoitojärjestelmä voi jopa edistää oireilua potilailla, jotka jäävät siihen vuosikausiksi. Tiedostamattaan oppii, että oireilemalla hoitohenkilökuntakin aktivoituu erilaisiin toimenpiteisiin. En syyllistä tai väitä ihmisten vain hakevan huomiota, mutta tunnistan tuon hyvin omilta hoitovuosilta ja miten osastoillakin oli aina samat tyypit saman kaavan mukaisesti. 

Se pahentaa oireilua ettei ole mitään tukiverkkoa. Aiemmin saattoi ajatella että on avun piirissä, nykyään sinne hakeutumisesta ei ole hyötyä kun missään ei päästä tarpeeksi pitkälle ennen kuin hoito lopetetaan. Asiakas ei ehdi oikeasti vakautua, vaan avun hakemisen seurauksena olo on entistä yksinäisempi, kun yritti tehdä jotain tilanteensa parantamiseksi ja vain heitettiin hoidosta ulos.

Lapset kasvatetaan ottamaan vastuuta itsestään koulussa itseohjautuvuuden muodossa. Nuoret kokevat pärjäävänsä yksin ja aika harva haluaa ystäviä tai kuulua mihinkään ryhmään jossa voisi tavata saman henkisiä ihmisiä. Kun ei tunne ketään ja välit katkaistaan sukulaisiin niin väistämättä tukiverkko jää ohueksi. Yhteiskunta ei vaan pysty olemaan ja järjestämään ystäviä tai tukiverkkoa viran puolesta kun pitää keskittyä mielialaongelmien diagnoosin tekemiseen ja hoitoon. 

Yhteiskunnassa on jotain vialla kun mielialaongelmia on niin paljon. Kaikkea ei voi laittaa somen ja keskenkasvuisten herkän itsetunnon tiliin. On varmasti sellaisia ihmisiä nuoresta pitäen että kaikki menee jostain syystä pieleen eikä kukaan osaa auttaa. Vanhempien toivoisi edes jollain tavalla tukevan lastaan koulunkäynnissä ja harrastuksissa. Kaikista pahinta taitaa olla jättää lapset toistuvasti yksin pienestä lähtien ja kuvitella että muutaman vuoden ikäinen tai alakoululainen pärjää yksin kun äiti lähtee kännäämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?

Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.

En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.

Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille. 

Ei minulla ole tukiverkkoja.

Miksi ei?

Terveyskeskukseen juttelemaan hoitajalle, useimmissa paikoissa on mielenterveyteen erikoistuneita hoitajia? Tai työterveyteen vastaavalle? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?

Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.

En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.

Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille. 

Ei minulla ole tukiverkkoja.

Miksi ei?

Kehitykselliset traumat ovat hankaloittaneet uusien ihmissuhteiden muodostumista ja suhteet sukulaisiin ovat olleet traumaattiset. 

Eivät psykiatriseen hoitoon yleensä hakeudu ne joilla on kädessä hyvät kortit.

Vierailija kirjoitti:

Terveyskeskukseen juttelemaan hoitajalle, useimmissa paikoissa on mielenterveyteen erikoistuneita hoitajia? Tai työterveyteen vastaavalle? 

Ilmeisesti ihmiset eivät lue ketjun kommentteja, kun samat ehdotukset tulevat moneen kertaan.

Minulla on nyt useampi kokemus siitä miten hoito päättyy kuin seinään. En tältä pohjalta kykene enää luottamuksellisesti keskustelemaan kenenkään kanssa vaikeista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.

En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.

Asiakassuhteen alkaessa uudelleen joudut kertomaan taas kerran traumaattisista kokemuksista vieraille ihmisille ja reaktiot ovat mitä ovat. Jos hoito ei välissä katkeaisi, ei tarvitsisi aina aloittaa kaikkea nollapisteestä.

Lopeta se traumoissa vellominen. Problem solved.

Lopettaisinhan minä elleivät triggerit haittaisi arkea huomattavasti.

No miten ne nyt sitten haittaa? Näin lapsena jota on pienenä lähtömaassa kidutettu ym., jäänyt fyysiset vammat, ihmetyttää miten ei edes haluta elämässä eteenpäin. Itse siedätin itseni mm. sähköjohtoihin, ovikelloon, tiettyjen kenkien kopinaan. En jäänyt parkumaan miksi en saa ikuisesti psyk. hoitoa.

Silti olet netissä dissaamassa muita. Ei kuulosta tasapainoiselta.

Ei meillä ole yhteiskuntana varaa hoidattaa jokaisen inisijän pikku ongelmia. Kukaan ei tarvitse vuosien mt erikoissairaanhoitoja. Ei ole aikomustakaan silloin parantua. Sääli haettava jostain muualta.

Totta kai erittäin suuri osa mt-ongelmaisista tarvitsee vuosien, usein loppuiän, erikoissairaanhoitoa. Monet mt-ongelmat on sellaisia, ettei niistä parannuta. 

Suomessa on jotain puoli miljoona mielisairasta tai -ongelmaisa. Se on niin tajuton määrä että on ihan mahdotonta tarjota jokaiselle sellaista hoitoa erikoissairaanhoidossa. Psykiatrian puolella on jatkuvasti ylikuormitusta mikä näkyy henkilökunnan uupumisena. Pitäisi selvittää mikä on juurisyy huonoon henkiseen jaksamiseen sen sijaan että jaetaan kaikille lääkkeitä mitkä eivät ole hyviä pitkäaikaiskäytössä. Kaikkia ei toki saada kuntoon tai voida auttaa kuten on asian laita myös fyysisissä sairauksissa kuten syövässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?

Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.

En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.

Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille. 

Ei minulla ole tukiverkkoja.

Tää on varmaan tosi yleistä nykyään. Ota yhteyttä johonkin järjestöön, vaikka tuo Mieli ry. jos sitä kautta löytyisi vertaistukea tai jotain apua tähän hetkeen. Myös terveysasemalla on mielenterveyshoitajia, joille saa varattua aikoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terveyskeskukseen juttelemaan hoitajalle, useimmissa paikoissa on mielenterveyteen erikoistuneita hoitajia? Tai työterveyteen vastaavalle? 

Ilmeisesti ihmiset eivät lue ketjun kommentteja, kun samat ehdotukset tulevat moneen kertaan.

Minulla on nyt useampi kokemus siitä miten hoito päättyy kuin seinään. En tältä pohjalta kykene enää luottamuksellisesti keskustelemaan kenenkään kanssa vaikeista asioista.

Suosittelen nettiterapiaa tai tekoälyn konsultoimista jatkon suhteen. Ei niissä ainakaan mitään menetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.

En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.

Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.

Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.

No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terveyskeskukseen juttelemaan hoitajalle, useimmissa paikoissa on mielenterveyteen erikoistuneita hoitajia? Tai työterveyteen vastaavalle? 

Ilmeisesti ihmiset eivät lue ketjun kommentteja, kun samat ehdotukset tulevat moneen kertaan.

Minulla on nyt useampi kokemus siitä miten hoito päättyy kuin seinään. En tältä pohjalta kykene enää luottamuksellisesti keskustelemaan kenenkään kanssa vaikeista asioista.

Okei, ikävän kuuloinen tilanne. Olet oikeassa, en lukenut kaikkia aiempia viestejä. En oikein saa irti, mitä tällä keskustelulla haet. Täällä voi tulla aika karuja kommentteja, joten vertaistukeen jokin muu kanava voisi olla parempi? Kaikkea hyvää sinulle joka tapauksessa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terveyskeskukseen juttelemaan hoitajalle, useimmissa paikoissa on mielenterveyteen erikoistuneita hoitajia? Tai työterveyteen vastaavalle? 

Ilmeisesti ihmiset eivät lue ketjun kommentteja, kun samat ehdotukset tulevat moneen kertaan.

Minulla on nyt useampi kokemus siitä miten hoito päättyy kuin seinään. En tältä pohjalta kykene enää luottamuksellisesti keskustelemaan kenenkään kanssa vaikeista asioista.

Pelkkä keskustelu vaikeista asioista ei auta, kun kuulijan reaktio voi olla mitä tahansa, jopa todella haitallinen. Aiemmin olen ajatellut että ehkä riski on vain otettava, jotta hoidosta voisi pitkällä aikavälillä olla apua.

Mutta jos hoito voi päättyä noin vain, ei ole mitään järkeä yrittää mitään. Vaikeista asioista puhuminen tuottaa henkistä kipua eikä yleensä satunnaisella kuulijalla ole mitään järkevää sanottavaa. Ihan turhan takia vain repii itsensä auki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.

En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.

Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.

Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.

No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota 

Olen ollut huomattavan hoitomyönteinen. Tämä on järjestelmän epäonnistuminen, että lopputulos on tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on vastuu omasta elämästä. Ei kaikkea voi ulkoistaa yhteiskunnan vastuulle. Itsekin haluaisin ilmaiseen täyteen ylläpitoon mutta se ei ole mitenkään mahdollista

Toistuva masennus on krooninen ja invalidisoiva sairaus, jos ei saa hoitoa. Kirjoittaisitko vastaavan tekstin, jos olisin tehnyt aloituksen etten saa hoitoa aggressiiviseen syöpään?

Mielen sairaudet eivät loppujen lopuksi eroa kovin paljon fyysisistä sairauksista, mutta niitä hoidetaan paljon heikommin. Silti ne voivat ihan samalla tavalla johtaa toimintakyvyttömyyteen.

Pienellä panostuksella ihminen saataisiin pidettyä tuottavana yhteiskunnan jäsenenä, epäämällä tarvittava hoito päädytään sen sijaan maksamaan tukia syrjäytyneelle.

"Kirjoittaisitko vastaavan tekstin, jos olisin tehnyt aloituksen etten saa hoitoa aggressiiviseen syöpään?" Syöpiäkin on erilaisia ja kaikkia ei voida vielä 100% varmuudella hoitaa, mutta niihin annettavat hoidot tuottavan ainakin osittain halutun lopputuloksen ilman pelkoa uusiutumisesta.

"Mielen sairaudet eivät loppujen lopuksi eroa kovin paljon fyysisistä sairauksista." Mikä lääke parantaa mielen sairauksia? Voit ottaa antibioottikuurin tulehdukseen, mutta mielialalääkkeet tekevät oireilusta vain siedettevämpiä, eivät poista itse syytä. Millaista hoitoa toivoistit saavasi? Aivokirurgiaa, joka ehkä parantaa tai ehkä tekee sinusta kuolaavaan vihanneksen?