Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Psykiatrian poliklinikalta uloskirjaaminen vastoin asiakkaan toivetta
17.09.2026 |
Minulla on toistuva masennus ja minut on 2020-luvulla kahteen otteeseen kirjattu ulos poliklinikalta, vaikka olen sitä vastustanut.
Uudelleen voi kuulemma aina hakeutua tarvittaessa hoitoon, mutta en pysty kun väkisin hoidosta uloskirjaamisista on jäänyt hirveät traumat.
Enää en sitten koe pystyväni aloittamaan hoitoa, kun tiedän jo etukäteen ettei se tulisi kestämään tarpeeksi pitkään.
Onko muille käynyt näin? En ymmärrä miksei toisin kuin fyysisten vaivojen kohdalla, kroonisten mielenterveyden ongelmien kanssa voi saada jatkuvaa seurantaa. Se voisi olla esimerkiksi käynnin sairaanhoitajan luona puolen vuoden välein, jonka asiakas voisi peruuttaa ellei koe käynnille tarvetta.
Kommentit (131)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?
Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.
En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.
Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille.
Ei minulla ole tukiverkkoja.
Nyt olisi hyvä aika alkaa rakentamaan sellaisia. Yhteiskunta ei voi järjestää ystäviä ja muuta tukea kaikille jotka eivät viitsi tehdä mitään oman pärjäämisensä eteen. Ota rohkeasti yhteyttä sukulaisiin ja ystäviä saa kun alkaa harrastamaan jotain. Ihminen jaksaa paremmin kun tuntee kuuluvansa johonkin porukkaan oli se mikä tahansa. Yksinäiset sudet kiduttavat vain itseään ja kerjäävät sääliä psykiatrian poliklinikoilla. Sieltä ei ainakaan ystävää saa vaikka kohdeltaisiin empaattisesti ja oltaisiin huolissaan jaksamisesta. Alalla työskentelevät pitävät aina työminänsä ja yksityisen minänsä erillään ihan jaksamisen vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on vastuu omasta elämästä. Ei kaikkea voi ulkoistaa yhteiskunnan vastuulle. Itsekin haluaisin ilmaiseen täyteen ylläpitoon mutta se ei ole mitenkään mahdollista
Toistuva masennus on krooninen ja invalidisoiva sairaus, jos ei saa hoitoa. Kirjoittaisitko vastaavan tekstin, jos olisin tehnyt aloituksen etten saa hoitoa aggressiiviseen syöpään?
Mielen sairaudet eivät loppujen lopuksi eroa kovin paljon fyysisistä sairauksista, mutta niitä hoidetaan paljon heikommin. Silti ne voivat ihan samalla tavalla johtaa toimintakyvyttömyyteen.
Pienellä panostuksella ihminen saataisiin pidettyä tuottavana yhteiskunnan jäsenenä, epäämällä tarvittava hoito päädytään sen sijaan maksamaan tukia syrjäytyneelle.
"Kirjoittaisitko vastaavan tekstin, jos olisin tehnyt aloituksen etten saa hoitoa aggressiiviseen syöpään?" Syöpiäkin on erilaisia ja kaikkia ei voida vielä 100% varmuudella hoitaa, mutta niihin annettavat hoidot tuottavan ainakin osittain halutun lopputuloksen ilman pelkoa uusiutumisesta.
"Mielen sairaudet eivät loppujen lopuksi eroa kovin paljon fyysisistä sairauksista." Mikä lääke parantaa mielen sairauksia? Voit ottaa antibioottikuurin tulehdukseen, mutta mielialalääkkeet tekevät oireilusta vain siedettevämpiä, eivät poista itse syytä. Millaista hoitoa toivoistit saavasi? Aivokirurgiaa, joka ehkä parantaa tai ehkä tekee sinusta kuolaavaan vihanneksen?
Kuten kirjoitin jo aloitukseen, minä olisin toivonut voinnin seurantaa.
Tilaisuutta miettiä säännöllisesti ammattilaisen kanssa toimiiko lääkitys kuten pitää ja olisiko jotain kehitettävää niissä omissa tavoissa toimia erilaisissa tilanteissa.
Olen elänyt ahdistuneena koko elämäni, joten minulle se on se normaalitila. Mutta juuri siksi olisi tarpeellista pystyä laajentamaan omaa näkökulmaa.
Ehkä toisinkin olisi mahdollista elää, jos koko ajan ei olisi niin omillaan, vaan voisi luottaa siihen, että tarvittaessa hoitava taho auttaa.
Miten pitkään ne hoitojaksot sitten kestivät?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?
Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.
En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.
Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille.
Ei minulla ole tukiverkkoja.
Nyt olisi hyvä aika alkaa rakentamaan sellaisia. Yhteiskunta ei voi järjestää ystäviä ja muuta tukea kaikille jotka eivät viitsi tehdä mitään oman pärjäämisensä eteen. Ota rohkeasti yhteyttä sukulaisiin ja ystäviä saa kun alkaa harrastamaan jotain. Ihminen jaksaa paremmin kun tuntee kuuluvansa johonkin porukkaan oli se mikä tahansa. Yksinäiset sudet kiduttavat vain itseään ja kerjäävät sääliä psykiatrian poliklinikoilla. Sieltä ei ainakaan ystävää saa vaikka kohdeltaisiin empaattisesti ja oltaisiin huolissaan jaksamisesta. Alalla työskentelevät pitävät aina työminänsä ja yksityisen minänsä erillään ihan jaksamisen vuoksi.
Aivan sairas neuvo kehottaa rakentamaan yhteyksiä ihmisiin, jotka kiusaavat ja pahoinpitelevät.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on (somaattinen sairaus), että erikoissairaanhoidossa hoidetaan lähinnä diagnosointi ja alkuhoito ja ehkä pari kontrollikäyntiä, minkä jälkeen hoidon seuranta siirtyy terveysasemalle (tai ehkä mielenterveysongelmissa siirrytään terapiaan). Vain vaikeissa tapauksissa hoitosuhde jatkuu pidempään erikoissairaanhoitoon. Erikoissairaanhoidossa jatkamista haluavia potilaita on varmasti moninkertaisesti enemmän kuin on mahdollista hoitaa, ja lisäksi koko ajan tulee uusia akuutteja potilaita sisään. Resurssikysymys siis, eivät tee sitä ilkeyttään.
Ei sillä asiakkaan kannalta ole mitään väliä mistä syystä hoito katkeaa. Hoidon päättyminen huolimatta asiakkaan vastustuksesta on joka tapauksessa traumatisoiva kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?
Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.
En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.
Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille.
Ei minulla ole tukiverkkoja.
Nyt olisi hyvä aika alkaa rakentamaan sellaisia. Yhteiskunta ei voi järjestää ystäviä ja muuta tukea kaikille jotka eivät viitsi tehdä mitään oman pärjäämisensä eteen. Ota rohkeasti yhteyttä sukulaisiin ja ystäviä saa kun alkaa harrastamaan jotain. Ihminen jaksaa paremmin kun tuntee kuuluvansa johonkin porukkaan oli se mikä tahansa. Yksinäiset sudet kiduttavat vain itseään ja kerjäävät sääliä psykiatrian poliklinikoilla. Sieltä ei ainakaan ystävää saa vaikka kohdeltaisiin empaattisesti ja oltaisiin huolissaan jaksamisesta. Alalla työskentelevät pitävät aina työminänsä ja yksityisen minänsä erillään ihan jaksamisen vuoksi.
Aivan sairas neuvo kehottaa rakentamaan yhteyksiä ihmisiin, jotka kiusaavat ja pahoinpitelevät.
Jos jokainen ihminen ympärilläsi on mielestäsi kiusaaja ja pahoinpitelee sinua niin aika vaikea löytää apua tällaiseen tilanteeseen. Kannattaisiko aloittaa elämä jossain uudessa paikassa jossa kaikki ovat vieraita niin ympärillä ei ole näitä kiusaajia. Jokainen vieras ihminen ei lähtökohtaisesti voi olla kiusaaja joten tilanne ei ole toivoton. Mutta jos kuvittelet että psykiatrian puolelta sinulle järjestetään ystäviä tai sielunkavereita niin elät jossain haavemaailmassa. Apua ja neuvoja voi saada mutta itse sinun pitää rakentaa elämäsi sellaiseksi kuin haluat. Siinä ei sinua voi kukaan auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on (somaattinen sairaus), että erikoissairaanhoidossa hoidetaan lähinnä diagnosointi ja alkuhoito ja ehkä pari kontrollikäyntiä, minkä jälkeen hoidon seuranta siirtyy terveysasemalle (tai ehkä mielenterveysongelmissa siirrytään terapiaan). Vain vaikeissa tapauksissa hoitosuhde jatkuu pidempään erikoissairaanhoitoon. Erikoissairaanhoidossa jatkamista haluavia potilaita on varmasti moninkertaisesti enemmän kuin on mahdollista hoitaa, ja lisäksi koko ajan tulee uusia akuutteja potilaita sisään. Resurssikysymys siis, eivät tee sitä ilkeyttään.
Ei sillä asiakkaan kannalta ole mitään väliä mistä syystä hoito katkeaa. Hoidon päättyminen huolimatta asiakkaan vastustuksesta on joka tapauksessa traumatisoiva kokemus.
Jos tuollaisesta saa trauman niin vaikuttaa vahvasti siltä että vanhemmat ovat kasvattaneet lellikkilapsen joka ei ole oppinut kohtaamaan minkäänlaista pettymystä. Elämässä tulee vastoinkäymisiä jokaiselle ja se ei todellakaan ole syy olla vuosikausia psykiatrian klinikan seurannassa. Ikävää että vanhempasi eivät osanneet kasvattaa sinua kohtamaan elämän realiteetteja. Pumpulissa kasvatettu lapsi joutuu jossain vaiheessa aina pettymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on (somaattinen sairaus), että erikoissairaanhoidossa hoidetaan lähinnä diagnosointi ja alkuhoito ja ehkä pari kontrollikäyntiä, minkä jälkeen hoidon seuranta siirtyy terveysasemalle (tai ehkä mielenterveysongelmissa siirrytään terapiaan). Vain vaikeissa tapauksissa hoitosuhde jatkuu pidempään erikoissairaanhoitoon. Erikoissairaanhoidossa jatkamista haluavia potilaita on varmasti moninkertaisesti enemmän kuin on mahdollista hoitaa, ja lisäksi koko ajan tulee uusia akuutteja potilaita sisään. Resurssikysymys siis, eivät tee sitä ilkeyttään.
Ei sillä asiakkaan kannalta ole mitään väliä mistä syystä hoito katkeaa. Hoidon päättyminen huolimatta asiakkaan vastustuksesta on joka tapauksessa traumatisoiva kokemus.
Jos tuollaisesta saa trauman niin vaikuttaa vahvasti siltä että vanhemmat ovat kasvattaneet lellikkilapsen joka ei ole oppinut kohtaamaan minkäänlaista pettymystä. Elämässä tulee vastoinkäymisiä jokaiselle ja se ei todellakaan ole syy olla vuosikausia psykiatrian klinikan seurannassa. Ikävää että vanhempasi eivät osanneet kasvattaa sinua kohtamaan elämän realiteetteja. Pumpulissa kasvatettu lapsi joutuu jossain vaiheessa aina pettymään.
Sinulla ei taida olla kaikki ihan kunnossa. Ihan samalla tavalla ihmiset valittavat myös siitä että fyysisiä vaivoja on hoidettu huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisiko mennä avautumaan traumastasi vaikka sinne psyk.polille?
Ei ole asiakkuutta ja en kykene käsittelemään taas uutta hylkäämiskokemusta, joka hoidon päättyminen kesken kaiken on.
En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon, kun minut on kahteen otteeseen dumpattu "pärjäävänä" hoidosta ulos.
Onko sinulla mahdollisuutta tukeutua enemmän omaan sosiaaliseen verkostoon koka toisi turvan tunnetta? Tai luoda niitä yhteyksiä esim. johonkin sukulaisiin tms? Ammattiapu on tarkoitettu kuitenkin sellaiseksi jaksottaiseksi eikä samat ihmisetkään ole siellä aina vaikka olisikin pidempää seurantaa. Hakeudu päivystykseen mikäli oireet pahenee tai soita polille.
Ei minulla ole tukiverkkoja.
Nyt olisi hyvä aika alkaa rakentamaan sellaisia. Yhteiskunta ei voi järjestää ystäviä ja muuta tukea kaikille jotka eivät viitsi tehdä mitään oman pärjäämisensä eteen. Ota rohkeasti yhteyttä sukulaisiin ja ystäviä saa kun alkaa harrastamaan jotain. Ihminen jaksaa paremmin kun tuntee kuuluvansa johonkin porukkaan oli se mikä tahansa. Yksinäiset sudet kiduttavat vain itseään ja kerjäävät sääliä psykiatrian poliklinikoilla. Sieltä ei ainakaan ystävää saa vaikka kohdeltaisiin empaattisesti ja oltaisiin huolissaan jaksamisesta. Alalla työskentelevät pitävät aina työminänsä ja yksityisen minänsä erillään ihan jaksamisen vuoksi.
Aivan sairas neuvo kehottaa rakentamaan yhteyksiä ihmisiin, jotka kiusaavat ja pahoinpitelevät.
Jos jokainen ihminen ympärilläsi on mielestäsi kiusaaja ja pahoinpitelee sinua niin aika vaikea löytää apua tällaiseen tilanteeseen. Kannattaisiko aloittaa elämä jossain uudessa paikassa jossa kaikki ovat vieraita niin ympärillä ei ole näitä kiusaajia. Jokainen vieras ihminen ei lähtökohtaisesti voi olla kiusaaja joten tilanne ei ole toivoton. Mutta jos kuvittelet että psykiatrian puolelta sinulle järjestetään ystäviä tai sielunkavereita niin elät jossain haavemaailmassa. Apua ja neuvoja voi saada mutta itse sinun pitää rakentaa elämäsi sellaiseksi kuin haluat. Siinä ei sinua voi kukaan auttaa.
Miksi trollaat? Toisten sanojen vääristely on asiatonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etkö voi mennä yksityiselle? Silloin pääset halutessasi aina saman henkilön luo. Tai terveyskeskukseen, mutta siellä vaihtuvuus on suurta.
Oletko joku trolli kun aloituksessa ei ole mitään järkeä. Ei ketään voida pitää seurannassa koko ikää poliklinikalla sillä perusteella että se on kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.
En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.
Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.
Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.
No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota
Olen ollut huomattavan hoitomyönteinen. Tämä on järjestelmän epäonnistuminen, että lopputulos on tämä.
Miksi et ole hakeutunut psykoterapiaan? Jos oireet ovat vaikeita, olisit voinut ehkä saada sen Kelan kautta lääkinnällisenä kuntoutuksena. Jotain pitää tehdä itsekin ja psykoterapiassa ainakin olisi sitä aktiivista hoitoa ja seurantaa.
Arjalaasten Perus suomessa ei sitten hulluja ja muitakaavammasii hyyssätä kunei ne mitää tuotakkaa ! Maa täytyy saada nousuu ja pensanki hinta alemma ku vasurit on sen nostanu ja ne ulukomailta tulleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.
En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.
Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.
Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.
No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota
Olen ollut huomattavan hoitomyönteinen. Tämä on järjestelmän epäonnistuminen, että lopputulos on tämä.
Miksi et ole hakeutunut psykoterapiaan? Jos oireet ovat vaikeita, olisit voinut ehkä saada sen Kelan kautta lääkinnällisenä kuntoutuksena. Jotain pitää tehdä itsekin ja psykoterapiassa ainakin olisi sitä aktiivista hoitoa ja seurantaa.
Olen käynyt psykoterapiassa. Taisit tehdä jonkin oman tulkinnan tekstistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.
En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.
Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.
Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.
No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota
Olen ollut huomattavan hoitomyönteinen. Tämä on järjestelmän epäonnistuminen, että lopputulos on tämä.
Miksi et ole hakeutunut psykoterapiaan? Jos oireet ovat vaikeita, olisit voinut ehkä saada sen Kelan kautta lääkinnällisenä kuntoutuksena. Jotain pitää tehdä itsekin ja psykoterapiassa ainakin olisi sitä aktiivista hoitoa ja seurantaa.
Olen käynyt psykoterapiassa. Taisit tehdä jonkin oman tulkinnan tekstistä.
Hyvä. Siellä varmaan opit tunnistamaan milloin vointisi huononee ja mitkä ovat ne varoitusmerkit jolloin pitää ottaa yhteyttä psykiatrialle. Näitä ainakin yleensä käydään läpi viimeisenä vuotena terapiassa. Ota tavaksi käydä läpi tilanteesi vaikka kerran kuukaudessa ja kirjoita ylös oma arviosi voinnistasi. Siten on helpompi huomata jos alamäki alkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.
En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.
Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.
Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.
No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota
Olen ollut huomattavan hoitomyönteinen. Tämä on järjestelmän epäonnistuminen, että lopputulos on tämä.
Miksi et ole hakeutunut psykoterapiaan? Jos oireet ovat vaikeita, olisit voinut ehkä saada sen Kelan kautta lääkinnällisenä kuntoutuksena. Jotain pitää tehdä itsekin ja psykoterapiassa ainakin olisi sitä aktiivista hoitoa ja seurantaa.
Olen käynyt psykoterapiassa. Taisit tehdä jonkin oman tulkinnan tekstistä.
Hyvä. Siellä varmaan opit tunnistamaan milloin vointisi huononee ja mitkä ovat ne varoitusmerkit jolloin pitää ottaa yhteyttä psykiatrialle. Näitä ainakin yleensä käydään läpi viimeisenä vuotena terapiassa. Ota tavaksi käydä läpi tilanteesi vaikka kerran kuukaudessa ja kirjoita ylös oma arviosi voinnistasi. Siten on helpompi huomata jos alamäki alkaa.
Alamäki on alkanut kauan sitten, mutta minä en enää usko saavani mistään apua. Kävin talvella työterveyshuollossa ja se oli täysi fiasko. Psykologin käytös vahvisti sitä käsitystä, että on suuri riski puhua traumoista yhtään missään.
Todennäköisyys saada toimivaa apua on niin pieni verrattuna siihen, että hoitava taho käyttäytyy aivan omalaatuisesti ja pahentaa olotilaa entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.
En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.
Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.
Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.
No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota
Olen ollut huomattavan hoitomyönteinen. Tämä on järjestelmän epäonnistuminen, että lopputulos on tämä.
Miksi et ole hakeutunut psykoterapiaan? Jos oireet ovat vaikeita, olisit voinut ehkä saada sen Kelan kautta lääkinnällisenä kuntoutuksena. Jotain pitää tehdä itsekin ja psykoterapiassa ainakin olisi sitä aktiivista hoitoa ja seurantaa.
Olen käynyt psykoterapiassa. Taisit tehdä jonkin oman tulkinnan tekstistä.
Hyvä. Siellä varmaan opit tunnistamaan milloin vointisi huononee ja mitkä ovat ne varoitusmerkit jolloin pitää ottaa yhteyttä psykiatrialle. Näitä ainakin yleensä käydään läpi viimeisenä vuotena terapiassa. Ota tavaksi käydä läpi tilanteesi vaikka kerran kuukaudessa ja kirjoita ylös oma arviosi voinnistasi. Siten on helpompi huomata jos alamäki alkaa.
Alamäki on alkanut kauan sitten, mutta minä en enää usko saavani mistään apua. Kävin talvella työterveyshuollossa ja se oli täysi fiasko. Psykologin käytös vahvisti sitä käsitystä, että on suuri riski puhua traumoista yhtään missään.
Todennäköisyys saada toimivaa apua on niin pieni verrattuna siihen, että hoitava taho käyttäytyy aivan omalaatuisesti ja pahentaa olotilaa entisestään.
Etkö vielä äsken kaivannut vain puolivuosittaisia käyntejä hoitajalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.
En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.
Asiakassuhteen alkaessa uudelleen joudut kertomaan taas kerran traumaattisista kokemuksista vieraille ihmisille ja reaktiot ovat mitä ovat. Jos hoito ei välissä katkeaisi, ei tarvitsisi aina aloittaa kaikkea nollapisteestä.
Lopeta se traumoissa vellominen. Problem solved.
Lopettaisinhan minä elleivät triggerit haittaisi arkea huomattavasti.
No miten ne nyt sitten haittaa? Näin lapsena jota on pienenä lähtömaassa kidutettu ym., jäänyt fyysiset vammat, ihmetyttää miten ei edes haluta elämässä eteenpäin. Itse siedätin itseni mm. sähköjohtoihin, ovikelloon, tiettyjen kenkien kopinaan. En jäänyt parkumaan miksi en saa ikuisesti psyk. hoitoa.
Silti olet netissä dissaamassa muita. Ei kuulosta tasapainoiselta.
Ei meillä ole yhteiskuntana varaa hoidattaa jokaisen inisijän pikku ongelmia. Kukaan ei tarvitse vuosien mt erikoissairaanhoitoja. Ei ole aikomustakaan silloin parantua. Sääli haettava jostain muualta.
Totta kai erittäin suuri osa mt-ongelmaisista tarvitsee vuosien, usein loppuiän, erikoissairaanhoitoa. Monet mt-ongelmat on sellaisia, ettei niistä parannuta.
Ei kai niistä parannuta kun diagnoosin saatuaan kaikki potilaan ongelmat (keksityt tai oikeat) johtuvat sairaudesta. Potilas nauraa -> sairaus pahentuu. Potilas itkee -> sairaus pahentuu. Potilas kävi elokuvissa ystävän kanssa - lääkitystä lisättävä. Potilaalla on löydetty neurologian puolella aivosyöpä - lääkitystä on lisättävä. Psykiatria on täysin pelletouhua eikä siellä edes yritetä auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa on oletus että menet psykoterapiaan omalla kustannuksella.
En halua psykoterapiaan. Haluaisin että vointia seurattaisiin sairaanhoitajan käynneillä, jotta saan ajoissa apua, jos vointi on menossa merkittävästi heikommaksi.
Tunnethan sinä itse jos vointi huononee. Silloin haet apua. Varmasti on jono muita jotka aikoja kipeämmin tarvitsevat, eivätkä pääse edes aloittamaan kun jo apua saaneet jumittaa palveluissa.
Vointi oli heikko kun hoito keskeytettiin. Enää en jaksa enkä uskalla siihen hakeutua. Hoidon päättäminen kesken on mielenterveyttä hajottava kokemus. En uskalla enää uudelleen altistaa itseäni sille. En kykene enää rakentamaan luottamussuhdetta hoitavaan tahoon.
No siinähän se tulikin, sinä et luota joten miten voi hoitaa ? Se loppuu kyllä siihen, kun sinä vaadit hoitoa muttet tee itse mitään, koska et luota
Olen ollut huomattavan hoitomyönteinen. Tämä on järjestelmän epäonnistuminen, että lopputulos on tämä.
Miksi et ole hakeutunut psykoterapiaan? Jos oireet ovat vaikeita, olisit voinut ehkä saada sen Kelan kautta lääkinnällisenä kuntoutuksena. Jotain pitää tehdä itsekin ja psykoterapiassa ainakin olisi sitä aktiivista hoitoa ja seurantaa.
Olen käynyt psykoterapiassa. Taisit tehdä jonkin oman tulkinnan tekstistä.
Hyvä. Siellä varmaan opit tunnistamaan milloin vointisi huononee ja mitkä ovat ne varoitusmerkit jolloin pitää ottaa yhteyttä psykiatrialle. Näitä ainakin yleensä käydään läpi viimeisenä vuotena terapiassa. Ota tavaksi käydä läpi tilanteesi vaikka kerran kuukaudessa ja kirjoita ylös oma arviosi voinnistasi. Siten on helpompi huomata jos alamäki alkaa.
Alamäki on alkanut kauan sitten, mutta minä en enää usko saavani mistään apua. Kävin talvella työterveyshuollossa ja se oli täysi fiasko. Psykologin käytös vahvisti sitä käsitystä, että on suuri riski puhua traumoista yhtään missään.
Todennäköisyys saada toimivaa apua on niin pieni verrattuna siihen, että hoitava taho käyttäytyy aivan omalaatuisesti ja pahentaa olotilaa entisestään.
Etkö vielä äsken kaivannut vain puolivuosittaisia käyntejä hoitajalla?
En ymmärrä mitä iloa toisten kommenttien vääristelystä saa.
Toistuvasta masennuksesta kärsivänä kaipasin säännöllistä seurantaa ja tarvittaessa lisätukea, jos vointi heikkenee. Sairaus ei valitettavasti mene ohi, vaikka on parempia jaksoja.
Hoito sen sijaan päättyy vaikkei vointi olisikaan hyvä. Samalla loppuu usko siihen, että tarvittaessa on apua saatavilla.
Alue: Aihe vapaa
Oma kokemukseni on (somaattinen sairaus), että erikoissairaanhoidossa hoidetaan lähinnä diagnosointi ja alkuhoito ja ehkä pari kontrollikäyntiä, minkä jälkeen hoidon seuranta siirtyy terveysasemalle (tai ehkä mielenterveysongelmissa siirrytään terapiaan). Vain vaikeissa tapauksissa hoitosuhde jatkuu pidempään erikoissairaanhoitoon. Erikoissairaanhoidossa jatkamista haluavia potilaita on varmasti moninkertaisesti enemmän kuin on mahdollista hoitaa, ja lisäksi koko ajan tulee uusia akuutteja potilaita sisään. Resurssikysymys siis, eivät tee sitä ilkeyttään.