Lue keskustelun säännöt.
Kirjolla sarjan persoonat ja autismi
05.09.2026 |
Oma analyysini näin keittiöpsykologin näkökulmasta.
Ihan mielenkiintoinen ajan ilmiö. Uteliaasti ja samalla kriittisesti suhtaudun. Tässä kriittinen ja suora analyysi.
Varmasti kaikissa näissä ihmisissä on autistisia piirteitä mutta:
Maunolla ns. stereotyyppisimmät autismin piirteet: mielenkiinnon kohteet, monologit, haasteet sosiaalisissa tilanteissa, ylikuormittumisesta johtuva kiivastuminen ja motorinen kömpelyys (kävely, ruokailu). Toisaalta vaikuttaa ihan fiksulta kaverilta ja autismi nimenomaan ei tarkoita älyllistä kehitysvammaisuutta. Hyvä asenne elämään haasteista huolimatta.
Aadan kohdalla valitettavasti tuli vahvasti sellainen käsitys että nyt ei ensisijainen haaste ole autismin kirjo vaan lievä älyllinen kehitysvammaisuus. Jonkinlaisia autismin piirteitä voi siinä sivussa olla mutta mielestäni hänen vahvuudet ovat sosiaalisissa taidoissa (päinvastoin kuin yleensä autisteilla). Mielenkiinto lapselliseksi miellettyjä asioita kohtaan ei voi viitata autismiin vaan ehkä juuri siihen että haluaisi olla vielä lapsi ja kaipaa vielä aikuisen tukea. Ongelmat sosiaalisissa tilanteissa johtuvat suoraan sanoen ymmärtämisen haasteista.
Samu: Vaikka hänellä on myös mielenkiintoa ns. lasten leluja kohtaan niin hän vaikuttaa ihan ikätasoa vastaavalta muuten. Esim. ajankulun hahmottamisen ongelmaa mutta ei missään nimessä koko palettia autismin kirjon piirteitä. Ihan suht normaalilta nuorelta vaikuttaa. Onko diagnoosi tarpeen, melko lievä autismi? Lähinnä sukupuoli-identiteetti on poikkeava mutta se on asia erikseen. Ei ilmennyt sarjassa vakavia mielenterveyden ongelmia vaan päinvastoin vaikutti kohtuu tasapainoiselta.
Kiona: Vähän jäi ristiriitaiset fiilikset. Kuormittuu helposti aistiärsykkeistä mutta toisaalta sosiaalinen ja sosiaalisesti taitava. Häne. Kohdallaan kieltämättä nousi mieleen ajan kuva: neuroepätyypilliseksi diagnosoimalla pyritään häivyttämään sitä ajatusta, että pitäisi jotain tehdä asioiden eteen että ahdistus häviäisi. Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan.
Kaikenkaikkiaan jotenkin huvittavaa että autismista kertovaan ohjelmaan valikoituu/valikoidaan 3/4 ihmistä jotka ovat melko ulospäinsuuntautuneita.
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee ehkä monista pikemmin mieleen B-klusterin persoonallisuushäiriö.... Apua juuri kirjon piirteisiin tarvitseville näistä sarjoista on pahasti haittaa, vie uskottavuutta ja toisaalta saa lisää ihmisiä tarpeettomasti hakeutumaan tutkimuksiin.
Ottamatta kantaa sarjaan: todella monella ns kirjolaisella on traumatausta. Homma on täysin sekaisin, eikä nykyisin suurimmalla osalla kirjosta ole mitään autismiin liittyvääkään. Toki samankaltaisia oireita johtuen aivan muusta.
Samaa mieltä tästä. Kun kirjo tuli käyttöön, koko homma levisi kuin jokisen eväät. Ihan höpöä.
Mä luulen, että käytännössä tarkoitat sitä, että kun naisiakin alettiin diagnosoida. Niin kauan kuin lähinnä poikia ja miehiä diagnosoitiin, niin kukaan ei kyseenalaistanut asiaa. Nyt kun tyttöjä ja naisiakin on alettu diagnosoida, niin yhtäkkiä joka toinen somekommentoija on oman elämänsä neuropsykiatri, joka mutu-pätevyydellä mitätöi koko asian muoti-ilmiöksi.
Sitä en tiedä, miksi se niin kauheasti provosoi, että naisautistit diagnosoidaan.
Kutsutko DSM-manuaalin entistä puheenjohtajakin oman elämänsä neuropsykiatriksi? Esimerkiksi haastattelussa Allen Frances on the DSM-5, Mental Illness and Humane Treatment hän toteaa:
"Me muutimme tätä. Yksi DSM-IV muutoksista oli Aspergerin oireyhtymän lisääminen, mikä nosti diagnoosien määrää huomattavasti. Odotimme kuitenkin määrän ehkä kolminkertaistuvan, emme sitä, että se nousisi yhdestä 2 000 yhteen 50ä, kuten viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.
Uskon, että osa tästä johtuu siitä, että on tunnistettu ihmisiä, jotka eivät aiemmin saaneet tarvitsemaansa diagnoosia. Suuri osa liittyy kuitenkin mielestäni yleislääkäreiden hyvin vapaaseen diagnosointiin sekä kyselymenetelmiin, jotka voivat olla erittäin harhaanjohtavia.
Mielestäni lapset muuttuvat paljon viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Kehityksessä tapahtuu muutoksia, joihin vaikuttavat perheen stressi, koulustressi ja vertaispaine. Sen sijaan olemme päätyneet huomattavaan ylidiagnostiikkaan tarkkaavaisuushäiriöissä ja autismissa tavalla, joka ei ota riittävästi huomioon sitä, että kyse on nuorista, vielä kehittyvistä aivoista."
Ei, kutsun oman elämänsä neuropsykiatreiksi niitä, jotka tarkoitushakuisesti lainailee jotain tuollaisia yksittäisiä, omaa näkökulmaansa tukevia mielipiteitä.
Autismihan ei ole mitenkään Allen Francesin alaa, vaan hän on erikoistunut täysin eri asioihin. Hän on myös aivan erityisesti kriittinen medikalisaatiota, diagnosointia ym. kohtaan, eikä siis lainkaan neutraali näiden asioiden suhteen.
Itse kun tiedän ihan käytännössä, kuinka käsittämättömän vaikea ja vuosikausia kestävä prosessi on saada autistityttö diagnosoitua, niin en todellakaan voi allekirjoittaa tuollaista, että sitä liian herkästi lapsilla diagnosoitais. Eipä tuo Yhdysvaltoja koskeva mielipide tietenkään Suomesta mitään kerrokaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee ehkä monista pikemmin mieleen B-klusterin persoonallisuushäiriö.... Apua juuri kirjon piirteisiin tarvitseville näistä sarjoista on pahasti haittaa, vie uskottavuutta ja toisaalta saa lisää ihmisiä tarpeettomasti hakeutumaan tutkimuksiin.
Ottamatta kantaa sarjaan: todella monella ns kirjolaisella on traumatausta. Homma on täysin sekaisin, eikä nykyisin suurimmalla osalla kirjosta ole mitään autismiin liittyvääkään. Toki samankaltaisia oireita johtuen aivan muusta.
Samaa mieltä tästä. Kun kirjo tuli käyttöön, koko homma levisi kuin jokisen eväät. Ihan höpöä.
Mä luulen, että käytännössä tarkoitat sitä, että kun naisiakin alettiin diagnosoida. Niin kauan kuin lähinnä poikia ja miehiä diagnosoitiin, niin kukaan ei kyseenalaistanut asiaa. Nyt kun tyttöjä ja naisiakin on alettu diagnosoida, niin yhtäkkiä joka toinen somekommentoija on oman elämänsä neuropsykiatri, joka mutu-pätevyydellä mitätöi koko asian muoti-ilmiöksi.
Sitä en tiedä, miksi se niin kauheasti provosoi, että naisautistit diagnosoidaan.
Kutsutko DSM-manuaalin entistä puheenjohtajakin oman elämänsä neuropsykiatriksi? Esimerkiksi haastattelussa Allen Frances on the DSM-5, Mental Illness and Humane Treatment hän toteaa:
"Me muutimme tätä. Yksi DSM-IV muutoksista oli Aspergerin oireyhtymän lisääminen, mikä nosti diagnoosien määrää huomattavasti. Odotimme kuitenkin määrän ehkä kolminkertaistuvan, emme sitä, että se nousisi yhdestä 2 000 yhteen 50ä, kuten viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.
Uskon, että osa tästä johtuu siitä, että on tunnistettu ihmisiä, jotka eivät aiemmin saaneet tarvitsemaansa diagnoosia. Suuri osa liittyy kuitenkin mielestäni yleislääkäreiden hyvin vapaaseen diagnosointiin sekä kyselymenetelmiin, jotka voivat olla erittäin harhaanjohtavia.
Mielestäni lapset muuttuvat paljon viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Kehityksessä tapahtuu muutoksia, joihin vaikuttavat perheen stressi, koulustressi ja vertaispaine. Sen sijaan olemme päätyneet huomattavaan ylidiagnostiikkaan tarkkaavaisuushäiriöissä ja autismissa tavalla, joka ei ota riittävästi huomioon sitä, että kyse on nuorista, vielä kehittyvistä aivoista."
Yleisesti psykiatrisesta diagnostiikasta ja sen laajentumisesta Allen Frances toteaa seuraavaa:
Allen Frances, MD: Työskentelin DSM-III:n parissa, ja olin yksi konservatiivisemmista äänistä, jotka yrittivät hillitä innostusta diagnoosien laajentamiseen pidemmälle kuin mitä itse pidin kohtuullisena. Tein parhaani – enimmäkseen huonolla menestyksellä – yrittäessäni toimia jarruna sille, mikä vaikutti minusta jatkuvasti laajenevalta diagnostiselta järjestelmältä. DSM-IV:ää varten asetimme hyvin korkeat kriteerit muutosten tekemiselle. Lopulta otimme mukaan vain kaksi diagnoosia niistä 94:stä, joita meille oli ehdotettu. Kerroimme DSM-IV:n parissa työskenteleville, että heidän pitäisi osoittaa erittäin huolellisen kirjallisuuskatsauksen, olemassa olevan aineiston uudelleenanalyysien ja kenttäkokeiden avulla, ettei mikään muutos aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun vaatimustaso on korkea, mukaan päätyy hyvin vähän uusia innovaatioita.
Huoleni DSM-5:stä oli se, että sitä laatineille asiantuntijoille annettiin käytännössä päinvastaiset ohjeet: diagnostista järjestelmää tuli lähestyä enemmän puhtaalta pöydältä ja olla luovia. Ja jos olen näiden 40 vuoden aikana, jotka olen työskennellyt DSM-järjestelmien parissa, oppinut jotakin, niin sen, että jos jotakin voidaan käyttää väärin, sitä myös käytetään väärin – erityisesti silloin, kun siihen liittyy taloudellinen kannustin.
Lääketeollisuudella, suurilla lääkeyhtiöillä, on valtava taloudellinen kannustin siihen, että jokainen DSM:n päätös johtaisi diagnoosien laajenemiseen tavalla, jossa pohjimmiltaan terveitä ihmisiä kohdellaan kuin he olisivat sairaita. Heistä tulee parhaita lääkkeiden asiakkaita. Lääkeyhtiöt ovat tulleet erittäin taitaviksi sairauksien myymisessä lääkkeiden myymiseksi. Olin siksi hyvin huolissani siitä, että DSM-5 avaisi portit vieläkin leveämmälle sille, mitä pidän melko villinä diagnosointina ja lääkkeiden liiallisena käyttönä – erityisesti lapsilla, mutta myös aikuisilla ja ikääntyneillä.
LR: Eli mahdollisimman paljon uusia diagnooseja käyttöön, rahaa tekemään ja lääkeyhtiöiden etujen mukaisesti?
AF: Luulen, että siinä on väärinkäsitys. Tätä tehneet ihmiset eivät toimineet tarkoituksenaan miellyttää lääkeyhtiöitä, vaikka monilla heistä olikin jonkinlainen yhteys lääketeollisuuteen, myös taloudellinen yhteys. En usko, että juuri se oli DSM-5:n laajennusten motiivina.
Minusta älylliset eturistiriidat ovat paljon tärkeämpiä ja samalla paljon vaikeammin hallittavia kuin taloudelliset eturistiriidat. Alan asiantuntijat ovat lähes aina taipuvaisia laajentamaan juuri sitä diagnoosia, johon he ovat erikoistuneet. He pystyvät aina kuvittelemaan jonkun potilaan, jonka he ovat nähneet ja joka ei mahdu nykyisiin kriteereihin, mutta he ovat paljon vähemmän huolissaan vääristä positiivisista diagnooseista."
Allen Frances ei tosiaan ole mitenkään neutraali tyyppi näiden asioiden suhteen, vaan ajaa voimakkaasti tiettyä agendaa.
Vierailija kirjoitti:
Allen Frances ei tosiaan ole mitenkään neutraali tyyppi näiden asioiden suhteen, vaan ajaa voimakkaasti tiettyä agendaa.
Kerroppa minulle, että kuka on paremmassa asemassa arvioimaan autismin kirjon häiriön ylidiagnostiikkaa kuin ihminen, joka on ollut mukana itse laajentamassa kyseistä diagnoosia ja nähnyt aitiopaikalta diagnostisten kriteerien laventamisen seuraukset? Sinä vai? Oletko sinä itse käynyt jonkun nepsyohjaajan kirjekurssin vai mistä olet kannukseksi hankkinut? Allen Frances on lastenpsykiatri ja tutkija, joka on ollut muokkaamassa vuosikymmenien ajan amerikkalaista DSM-manuaalia, jota Suomessakin käytetään ICD-tautiluokituksen rinnalla. On päivänselvää ja ihan maalaisjärjellä ymmärrettävää, että kun käyttäytymispiirteiden ympärille rakentuvat diagnoosit laventuvat, niin yhä suurempi osa ihmisistä katsotaan kuuluvaksi osaksi autisminkirjoa. Francesin pointti oli se, että he eivät osanneet ennustaa, miten hövelösti diagnostisia kriteereitä tulkittiin sen jälkeen, kun Aspergerin häiriö (jonka tieteellinen validiteetti on jo itsessään hyvin kyseenalainen) lisättiin manuaaliin. Oikeastaan ilmiössä ei edes ole kyse ylidiagnostiikasta vaan siitä, miten diagnostiset käytännöt, diagnostisten kriteerien laventuminen ja populaarikulttuurissa leviävä medikaalinen sanasto omien persoonallisuuden piirteiden kuvaamisessa ovat muovanneet itsessään sitä, millaiseksi autismi myös lääketieteellisesti hahmotetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee ehkä monista pikemmin mieleen B-klusterin persoonallisuushäiriö.... Apua juuri kirjon piirteisiin tarvitseville näistä sarjoista on pahasti haittaa, vie uskottavuutta ja toisaalta saa lisää ihmisiä tarpeettomasti hakeutumaan tutkimuksiin.
Ottamatta kantaa sarjaan: todella monella ns kirjolaisella on traumatausta. Homma on täysin sekaisin, eikä nykyisin suurimmalla osalla kirjosta ole mitään autismiin liittyvääkään. Toki samankaltaisia oireita johtuen aivan muusta.
Samaa mieltä tästä. Kun kirjo tuli käyttöön, koko homma levisi kuin jokisen eväät. Ihan höpöä.
Mä luulen, että käytännössä tarkoitat sitä, että kun naisiakin alettiin diagnosoida. Niin kauan kuin lähinnä poikia ja miehiä diagnosoitiin, niin kukaan ei kyseenalaistanut asiaa. Nyt kun tyttöjä ja naisiakin on alettu diagnosoida, niin yhtäkkiä joka toinen somekommentoija on oman elämänsä neuropsykiatri, joka mutu-pätevyydellä mitätöi koko asian muoti-ilmiöksi.
Sitä en tiedä, miksi se niin kauheasti provosoi, että naisautistit diagnosoidaan.
Kutsutko DSM-manuaalin entistä puheenjohtajakin oman elämänsä neuropsykiatriksi? Esimerkiksi haastattelussa Allen Frances on the DSM-5, Mental Illness and Humane Treatment hän toteaa:
"Me muutimme tätä. Yksi DSM-IV muutoksista oli Aspergerin oireyhtymän lisääminen, mikä nosti diagnoosien määrää huomattavasti. Odotimme kuitenkin määrän ehkä kolminkertaistuvan, emme sitä, että se nousisi yhdestä 2 000 yhteen 50ä, kuten viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.
Uskon, että osa tästä johtuu siitä, että on tunnistettu ihmisiä, jotka eivät aiemmin saaneet tarvitsemaansa diagnoosia. Suuri osa liittyy kuitenkin mielestäni yleislääkäreiden hyvin vapaaseen diagnosointiin sekä kyselymenetelmiin, jotka voivat olla erittäin harhaanjohtavia.
Mielestäni lapset muuttuvat paljon viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Kehityksessä tapahtuu muutoksia, joihin vaikuttavat perheen stressi, koulustressi ja vertaispaine. Sen sijaan olemme päätyneet huomattavaan ylidiagnostiikkaan tarkkaavaisuushäiriöissä ja autismissa tavalla, joka ei ota riittävästi huomioon sitä, että kyse on nuorista, vielä kehittyvistä aivoista."
Ei, kutsun oman elämänsä neuropsykiatreiksi niitä, jotka tarkoitushakuisesti lainailee jotain tuollaisia yksittäisiä, omaa näkökulmaansa tukevia mielipiteitä.
Autismihan ei ole mitenkään Allen Francesin alaa, vaan hän on erikoistunut täysin eri asioihin. Hän on myös aivan erityisesti kriittinen medikalisaatiota, diagnosointia ym. kohtaan, eikä siis lainkaan neutraali näiden asioiden suhteen.
Itse kun tiedän ihan käytännössä, kuinka käsittämättömän vaikea ja vuosikausia kestävä prosessi on saada autistityttö diagnosoitua, niin en todellakaan voi allekirjoittaa tuollaista, että sitä liian herkästi lapsilla diagnosoitais. Eipä tuo Yhdysvaltoja koskeva mielipide tietenkään Suomesta mitään kerrokaan.
Allen Frances on erikoistunut psykiatriseen diagnostiikkaan ja hän on erityisen paikallaan, kun arvioidaan, onko jokin häiriö ylidiagnosoitu vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Allen Frances ei tosiaan ole mitenkään neutraali tyyppi näiden asioiden suhteen, vaan ajaa voimakkaasti tiettyä agendaa.
Kerroppa minulle, että kuka on paremmassa asemassa arvioimaan autismin kirjon häiriön ylidiagnostiikkaa kuin ihminen, joka on ollut mukana itse laajentamassa kyseistä diagnoosia ja nähnyt aitiopaikalta diagnostisten kriteerien laventamisen seuraukset? Sinä vai? Oletko sinä itse käynyt jonkun nepsyohjaajan kirjekurssin vai mistä olet kannukseksi hankkinut? Allen Frances on lastenpsykiatri ja tutkija, joka on ollut muokkaamassa vuosikymmenien ajan amerikkalaista DSM-manuaalia, jota Suomessakin käytetään ICD-tautiluokituksen rinnalla. On päivänselvää ja ihan maalaisjärjellä ymmärrettävää, että kun käyttäytymispiirteiden ympärille rakentuvat diagnoosit laventuvat, niin yhä suurempi osa ihmisistä katsotaan kuuluvaksi osaksi autisminkirjoa. Francesin pointti oli se, että he eivät osanneet ennustaa, miten hövelösti diagnostisia kriteereitä tulkittiin sen jälkeen, kun Aspergerin häiriö (jonka tieteellinen validiteetti on jo itsessään hyvin kyseenalainen) lisättiin manuaaliin. Oikeastaan ilmiössä ei edes ole kyse ylidiagnostiikasta vaan siitä, miten diagnostiset käytännöt, diagnostisten kriteerien laventuminen ja populaarikulttuurissa leviävä medikaalinen sanasto omien persoonallisuuden piirteiden kuvaamisessa ovat muovanneet itsessään sitä, millaiseksi autismi myös lääketieteellisesti hahmotetaan.
No hän ei ole autismitutkija lainkaan.
Hänellä on voimakkaat mielipiteet näistä asioista, häntä voitanee kutsua aktivistiksi. Hänen näkemyksensä edustaa ihan tiettyä ideologista koulukuntaa näissä asioissa, ei mitään lääketieteen valtavirtaa.
Yhdysvaltoja ei myöskään voi verrata Suomeen näissä asioissa.
Minä olen autisti (asperger) ja parin autistin äiti, autistin puoliso, autistin lapsi ja autistin sisar. Tiedän siis ihan omasta kokemuksesta aika paljon näiden diagnosoinnista Suomessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee ehkä monista pikemmin mieleen B-klusterin persoonallisuushäiriö.... Apua juuri kirjon piirteisiin tarvitseville näistä sarjoista on pahasti haittaa, vie uskottavuutta ja toisaalta saa lisää ihmisiä tarpeettomasti hakeutumaan tutkimuksiin.
Ottamatta kantaa sarjaan: todella monella ns kirjolaisella on traumatausta. Homma on täysin sekaisin, eikä nykyisin suurimmalla osalla kirjosta ole mitään autismiin liittyvääkään. Toki samankaltaisia oireita johtuen aivan muusta.
Samaa mieltä tästä. Kun kirjo tuli käyttöön, koko homma levisi kuin jokisen eväät. Ihan höpöä.
Mä luulen, että käytännössä tarkoitat sitä, että kun naisiakin alettiin diagnosoida. Niin kauan kuin lähinnä poikia ja miehiä diagnosoitiin, niin kukaan ei kyseenalaistanut asiaa. Nyt kun tyttöjä ja naisiakin on alettu diagnosoida, niin yhtäkkiä joka toinen somekommentoija on oman elämänsä neuropsykiatri, joka mutu-pätevyydellä mitätöi koko asian muoti-ilmiöksi.
Sitä en tiedä, miksi se niin kauheasti provosoi, että naisautistit diagnosoidaan.
Kutsutko DSM-manuaalin entistä puheenjohtajakin oman elämänsä neuropsykiatriksi? Esimerkiksi haastattelussa Allen Frances on the DSM-5, Mental Illness and Humane Treatment hän toteaa:
"Me muutimme tätä. Yksi DSM-IV muutoksista oli Aspergerin oireyhtymän lisääminen, mikä nosti diagnoosien määrää huomattavasti. Odotimme kuitenkin määrän ehkä kolminkertaistuvan, emme sitä, että se nousisi yhdestä 2 000 yhteen 50ä, kuten viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.
Uskon, että osa tästä johtuu siitä, että on tunnistettu ihmisiä, jotka eivät aiemmin saaneet tarvitsemaansa diagnoosia. Suuri osa liittyy kuitenkin mielestäni yleislääkäreiden hyvin vapaaseen diagnosointiin sekä kyselymenetelmiin, jotka voivat olla erittäin harhaanjohtavia.
Mielestäni lapset muuttuvat paljon viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Kehityksessä tapahtuu muutoksia, joihin vaikuttavat perheen stressi, koulustressi ja vertaispaine. Sen sijaan olemme päätyneet huomattavaan ylidiagnostiikkaan tarkkaavaisuushäiriöissä ja autismissa tavalla, joka ei ota riittävästi huomioon sitä, että kyse on nuorista, vielä kehittyvistä aivoista."
Ei, kutsun oman elämänsä neuropsykiatreiksi niitä, jotka tarkoitushakuisesti lainailee jotain tuollaisia yksittäisiä, omaa näkökulmaansa tukevia mielipiteitä.
Autismihan ei ole mitenkään Allen Francesin alaa, vaan hän on erikoistunut täysin eri asioihin. Hän on myös aivan erityisesti kriittinen medikalisaatiota, diagnosointia ym. kohtaan, eikä siis lainkaan neutraali näiden asioiden suhteen.
Itse kun tiedän ihan käytännössä, kuinka käsittämättömän vaikea ja vuosikausia kestävä prosessi on saada autistityttö diagnosoitua, niin en todellakaan voi allekirjoittaa tuollaista, että sitä liian herkästi lapsilla diagnosoitais. Eipä tuo Yhdysvaltoja koskeva mielipide tietenkään Suomesta mitään kerrokaan.
Allen Frances on erikoistunut psykiatriseen diagnostiikkaan ja hän on erityisen paikallaan, kun arvioidaan, onko jokin häiriö ylidiagnosoitu vai ei.
No ei, kun hän on aktiivisesti erikoistunut tuohon "ylidiagnosoinnin" vastustukseen, ei siis ole asiaa neutraalisti tarkkaileva tai arvioiva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
perus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Allen Frances ei tosiaan ole mitenkään neutraali tyyppi näiden asioiden suhteen, vaan ajaa voimakkaasti tiettyä agendaa.
Kerroppa minulle, että kuka on paremmassa asemassa arvioimaan autismin kirjon häiriön ylidiagnostiikkaa kuin ihminen, joka on ollut mukana itse laajentamassa kyseistä diagnoosia ja nähnyt aitiopaikalta diagnostisten kriteerien laventamisen seuraukset? Sinä vai? Oletko sinä itse käynyt jonkun nepsyohjaajan kirjekurssin vai mistä olet kannukseksi hankkinut? Allen Frances on lastenpsykiatri ja tutkija, joka on ollut muokkaamassa vuosikymmenien ajan amerikkalaista DSM-manuaalia, jota Suomessakin käytetään ICD-tautiluokituksen rinnalla. On päivänselvää ja ihan maalaisjärjellä ymmärrettävää, että kun käyttäytymispiirteiden ympärille rakentuvat diagnoosit laventuvat, niin yhä suurempi osa ihmisistä katsotaan kuuluvaksi osaksi autisminkirjoa. Francesin pointti oli se, että he eivät osanneet ennustaa, miten hövelösti diagnostisia kriteereitä tulkittiin sen jälkeen, kun Aspergerin häiriö (jonka tieteellinen validiteetti on jo itsessään hyvin kyseenalainen) lisättiin manuaaliin. Oikeastaan ilmiössä ei edes ole kyse ylidiagnostiikasta vaan siitä, miten diagnostiset käytännöt, diagnostisten kriteerien laventuminen ja populaarikulttuurissa leviävä medikaalinen sanasto omien persoonallisuuden piirteiden kuvaamisessa ovat muovanneet itsessään sitä, millaiseksi autismi myös lääketieteellisesti hahmotetaan.
Tämä. Minusta diagnoosi pitäisi asettaa vain, kun henkilöllä on niin paljon haasteita pärjätä tavallisessa elämässä, että hän tarvitsee tukea tai sopeutuksia. Muiden katsottaisiin vain omaavan autistisia piirteitä. Autismidiagnoosin ei pitäisi ainakaan olla mikään itsensä korottamisen väline, jolla tietoisesti halutaan erottautua massasta. Tätähän tapahtuu nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
perus
🤷🏻
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen diagnoosin teki kaverit ja mahdolliset työkaverit. Että se on paska. Ei muuta. Onhan nuo kirjaimet hienoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
"Mä en voi hyvin" Ei kukaan voi hyvin kun tuutataan joka puolelta milloin mitäkin vaikeutta ja masennusta. Jos on tyytyväinen, pitää kai mennä lääkärille hakemaan diagnoosi siitäkin poikkeavuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
En minäkään mitään apua ole saanut mistään, mutta olen pystynyt auttamaan itse itseäni nyt kun ymmärrän omia haasteita. Työkykyinen en kyllä ole, sille tuskin enää mahtaa mitään, mutta henkilökohtaisessa elämässä olen löytänyt tasapainoa ja onnellisuutta.
"Kaikenkaikkiaan jotenkin huvittavaa että autismista kertovaan ohjelmaan valikoituu/valikoidaan 3/4 ihmistä jotka ovat melko ulospäinsuuntautuneita. "
No höh. Ei kukaan autistisen eristäytyvä (perus)autisti halua tuommoiseen ohjelmaan muiden pällisteltäväksi. Itsestään selvää, että tuommoisiin on tyrkyllä nämä ekstrovertit, AuDHDH, tai sukupuoleltaan erikoisesti identifioituvat henkilöt. He kun tykkäävät erottautua, siis: EROTTAUTUA. Perusautisti haluaa kadota maisemaan, not to be perceived. Tämähän on yksi autismin tunnusmerkeistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Allen Frances ei tosiaan ole mitenkään neutraali tyyppi näiden asioiden suhteen, vaan ajaa voimakkaasti tiettyä agendaa.
Kerroppa minulle, että kuka on paremmassa asemassa arvioimaan autismin kirjon häiriön ylidiagnostiikkaa kuin ihminen, joka on ollut mukana itse laajentamassa kyseistä diagnoosia ja nähnyt aitiopaikalta diagnostisten kriteerien laventamisen seuraukset? Sinä vai? Oletko sinä itse käynyt jonkun nepsyohjaajan kirjekurssin vai mistä olet kannukseksi hankkinut? Allen Frances on lastenpsykiatri ja tutkija, joka on ollut muokkaamassa vuosikymmenien ajan amerikkalaista DSM-manuaalia, jota Suomessakin käytetään ICD-tautiluokituksen rinnalla. On päivänselvää ja ihan maalaisjärjellä ymmärrettävää, että kun käyttäytymispiirteiden ympärille rakentuvat diagnoosit laventuvat, niin yhä suurempi osa ihmisistä katsotaan kuuluvaksi osaksi autisminkirjoa. Francesin pointti oli se, että he eivät osanneet ennustaa, miten hövelösti diagnostisia kriteereitä tulkittiin sen jälkeen, kun Aspergerin häiriö (jonka tieteellinen validiteetti on jo itsessään hyvin kyseenalainen) lisättiin manuaaliin. Oikeastaan ilmiössä ei edes ole kyse ylidiagnostiikasta vaan siitä, miten diagnostiset käytännöt, diagnostisten kriteerien laventuminen ja populaarikulttuurissa leviävä medikaalinen sanasto omien persoonallisuuden piirteiden kuvaamisessa ovat muovanneet itsessään sitä, millaiseksi autismi myös lääketieteellisesti hahmotetaan.
Tämä. Minusta diagnoosi pitäisi asettaa vain, kun henkilöllä on niin paljon haasteita pärjätä tavallisessa elämässä, että hän tarvitsee tukea tai sopeutuksia. Muiden katsottaisiin vain omaavan autistisia piirteitä. Autismidiagnoosin ei pitäisi ainakaan olla mikään itsensä korottamisen väline, jolla tietoisesti halutaan erottautua massasta. Tätähän tapahtuu nykyään.
Kun sellaista tukea ja sopeutuksia ei aikuisille juurikaan ole tarjolla, niin olisi aika julmaa asettaa ne diagnoosin ehdoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
En minäkään mitään apua ole saanut mistään, mutta olen pystynyt auttamaan itse itseäni nyt kun ymmärrän omia haasteita. Työkykyinen en kyllä ole, sille tuskin enää mahtaa mitään, mutta henkilökohtaisessa elämässä olen löytänyt tasapainoa ja onnellisuutta.
Minut hyllytettiin eläkkeelle jo kauan ennen diagnoosia. Ehkä lopulta hyvä niin, kun sitä oikeaa diagnoosia olisi saanut odotataa kymmeniä vuosia. Tasapainon voi löytää (edes ajoittain), kun karsii elämästään riskitekijät - eli lähes kaiken. Nyt sitten elän tekoharmonista erakkoelämää, mutta en voi sanoa olevani onnellinen. Tyhjää on, kovin tyhjää, kun siirrän ekkoni sivuun. Eikä nekään jaksa enää innostaa muuten kuin paremman puutteessa.
Vierailija kirjoitti:
"Kaikenkaikkiaan jotenkin huvittavaa että autismista kertovaan ohjelmaan valikoituu/valikoidaan 3/4 ihmistä jotka ovat melko ulospäinsuuntautuneita. "
No höh. Ei kukaan autistisen eristäytyvä (perus)autisti halua tuommoiseen ohjelmaan muiden pällisteltäväksi. Itsestään selvää, että tuommoisiin on tyrkyllä nämä ekstrovertit, AuDHDH, tai sukupuoleltaan erikoisesti identifioituvat henkilöt. He kun tykkäävät erottautua, siis: EROTTAUTUA. Perusautisti haluaa kadota maisemaan, not to be perceived. Tämähän on yksi autismin tunnusmerkeistä.
Minusta kyllä joukkoon sulautuminen ja halu olla niin kuin kaikki muut on kaikkea muuta kuin autistinen ominaisuus. Yleensähän autismiin liittyy nimenomaan se, että ei piittaa sosiaalisista normeista.
Se on toki totta, että erittäin suuri osa autisteista ei halua mihinkään huomion keskipisteeksi johonkin telkkariin.
Täytyy muistaa, että kyseessä on editoitu tv-ohjelma, joihin osallistujat on valittu tietyllä silmällä. Esimerkiksi on haluttu, että henkilö on hyvä puhumaan kameran edessä, mielellään läheisiä ja ystäviä valmiina puhumaan kameran edessä ja erilainen kuin muut osallistujat.
Kaikki hetket on myös kuvattuja osia osallistujien elämästä. En ikinä arvioisi realityn, minkä tahansa sellaisen, perusteella ihmisen oikeaa elämää ja persoonaa.
Kutsutko DSM-manuaalin entistä puheenjohtajakin oman elämänsä neuropsykiatriksi? Esimerkiksi haastattelussa Allen Frances on the DSM-5, Mental Illness and Humane Treatment hän toteaa:
"Me muutimme tätä. Yksi DSM-IV muutoksista oli Aspergerin oireyhtymän lisääminen, mikä nosti diagnoosien määrää huomattavasti. Odotimme kuitenkin määrän ehkä kolminkertaistuvan, emme sitä, että se nousisi yhdestä 2 000 yhteen 50ä, kuten viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.
Uskon, että osa tästä johtuu siitä, että on tunnistettu ihmisiä, jotka eivät aiemmin saaneet tarvitsemaansa diagnoosia. Suuri osa liittyy kuitenkin mielestäni yleislääkäreiden hyvin vapaaseen diagnosointiin sekä kyselymenetelmiin, jotka voivat olla erittäin harhaanjohtavia.
Mielestäni lapset muuttuvat paljon viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Kehityksessä tapahtuu muutoksia, joihin vaikuttavat perheen stressi, koulustressi ja vertaispaine. Sen sijaan olemme päätyneet huomattavaan ylidiagnostiikkaan tarkkaavaisuushäiriöissä ja autismissa tavalla, joka ei ota riittävästi huomioon sitä, että kyse on nuorista, vielä kehittyvistä aivoista."