Lue keskustelun säännöt.
Kirjolla sarjan persoonat ja autismi
05.09.2026 |
Oma analyysini näin keittiöpsykologin näkökulmasta.
Ihan mielenkiintoinen ajan ilmiö. Uteliaasti ja samalla kriittisesti suhtaudun. Tässä kriittinen ja suora analyysi.
Varmasti kaikissa näissä ihmisissä on autistisia piirteitä mutta:
Maunolla ns. stereotyyppisimmät autismin piirteet: mielenkiinnon kohteet, monologit, haasteet sosiaalisissa tilanteissa, ylikuormittumisesta johtuva kiivastuminen ja motorinen kömpelyys (kävely, ruokailu). Toisaalta vaikuttaa ihan fiksulta kaverilta ja autismi nimenomaan ei tarkoita älyllistä kehitysvammaisuutta. Hyvä asenne elämään haasteista huolimatta.
Aadan kohdalla valitettavasti tuli vahvasti sellainen käsitys että nyt ei ensisijainen haaste ole autismin kirjo vaan lievä älyllinen kehitysvammaisuus. Jonkinlaisia autismin piirteitä voi siinä sivussa olla mutta mielestäni hänen vahvuudet ovat sosiaalisissa taidoissa (päinvastoin kuin yleensä autisteilla). Mielenkiinto lapselliseksi miellettyjä asioita kohtaan ei voi viitata autismiin vaan ehkä juuri siihen että haluaisi olla vielä lapsi ja kaipaa vielä aikuisen tukea. Ongelmat sosiaalisissa tilanteissa johtuvat suoraan sanoen ymmärtämisen haasteista.
Samu: Vaikka hänellä on myös mielenkiintoa ns. lasten leluja kohtaan niin hän vaikuttaa ihan ikätasoa vastaavalta muuten. Esim. ajankulun hahmottamisen ongelmaa mutta ei missään nimessä koko palettia autismin kirjon piirteitä. Ihan suht normaalilta nuorelta vaikuttaa. Onko diagnoosi tarpeen, melko lievä autismi? Lähinnä sukupuoli-identiteetti on poikkeava mutta se on asia erikseen. Ei ilmennyt sarjassa vakavia mielenterveyden ongelmia vaan päinvastoin vaikutti kohtuu tasapainoiselta.
Kiona: Vähän jäi ristiriitaiset fiilikset. Kuormittuu helposti aistiärsykkeistä mutta toisaalta sosiaalinen ja sosiaalisesti taitava. Häne. Kohdallaan kieltämättä nousi mieleen ajan kuva: neuroepätyypilliseksi diagnosoimalla pyritään häivyttämään sitä ajatusta, että pitäisi jotain tehdä asioiden eteen että ahdistus häviäisi. Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan.
Kaikenkaikkiaan jotenkin huvittavaa että autismista kertovaan ohjelmaan valikoituu/valikoidaan 3/4 ihmistä jotka ovat melko ulospäinsuuntautuneita.
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
Miksi kuvittelet, että kovaääniset ja vaativat autistit sais apua ja tukea?
En kuvittele mitään. Ne saa apua, jotka osaa ja jaksaa vaatia. On taustatukea ja apujoukkoja, puolestapuhujia. Mulla ei ole mitään eikä ketään. Mut on helppo siirtää vaan sivuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
"Mä en voi hyvin" Ei kukaan voi hyvin kun tuutataan joka puolelta milloin mitäkin vaikeutta ja masennusta. Jos on tyytyväinen, pitää kai mennä lääkärille hakemaan diagnoosi siitäkin poikkeavuudesta.
Mä menin lääkäriin pyytämään apua. Sitä en saanut, vaan lätkäistiin diagnoosi, ikään kuin osoittamaan ja muistuttamaan, että mulle ei kuulukaan hyvä elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Etsitään niin sanotusti diagnoosista perustelu sille, ettei pärjää sen sijaan että keksittäisiin keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. En halua vähätellä aistiyliherkkyyttä mutta jotenkin voi diagnoosiin kietoutuminenkin kääntyä itseään vastaan."
Minä yritin noin neljäkymmentä vuotta, ilman diagnoosia, keksiä keinoja selviytyä elämässä ja päästä eteenpäin. Ne keinot eivät toimineet, koska en tiennyt olevani autisti. Vasta diagnoosin myötä pystyin vihdoin ymmärtämään haasteitani ja löytämään oikeasti itselleni toimivia keinoja selvitä ja pärjätä.
En lähtisi identifioitumaan trendin mukaan. Joudut pian tekemään sen uusiksi kymmenen vuoden sisään. Pahimmillaan useampaan kertaan.
En ole identifioitunut minkään trendin mukaan. Olen vain vihdoin saanut jonkun nimen ja selityksen sille, miksi olen niin erilainen enkä ole ikinä pystynyt normaaliin elämään (ja sama edellisillä sukupolvilla), ja tämän tiedon avulla olen vihdoin onnistunut saamaan elämäni jotenkuten kasaan. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia hyvään elämään ennen tätä tietoa. Nyt voin ihan hyvin. Ennen en ikinä voinut.
Mä en edelleenkään voi hyvin, vaikka sain diagnoosin jo kolme vuotta sitten. En ole saanut yhtään mitään apuja, mistään. Jotenkin järjetöntä, että verbaaliset (= kovaääniset ja vaativat) autistit saavat apua ja tukea, kun taas ne, joiden kommunikointikyky on tyypillisen autistinen, jäävät ilman. Neurotyypillisen yhteiskunnan suuria paradokseja.
Miksi kuvittelet, että kovaääniset ja vaativat autistit sais apua ja tukea?
En kuvittele mitään. Ne saa apua, jotka osaa ja jaksaa vaatia. On taustatukea ja apujoukkoja, puolestapuhujia. Mulla ei ole mitään eikä ketään. Mut on helppo siirtää vaan sivuun.
Mitä on tämä apu, taustatuki ja apujoukot ja puolestapuhujat, joita vois vaatimalla saada?
Tosiasiassa kognitiivisesti hyvätasoisille aikuisille autisteille ei juurikaan tuki- ja apumuotoja ole. Itse sain 10 käyntikerran nepsyvalmennuksen. Olisi varmaan ollut hyödyllinen, jos sitä saisi useita kymmeniä kertoja enemmän. Tuo 10 kertaa ei vielä pitkälle auta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee ehkä monista pikemmin mieleen B-klusterin persoonallisuushäiriö.... Apua juuri kirjon piirteisiin tarvitseville näistä sarjoista on pahasti haittaa, vie uskottavuutta ja toisaalta saa lisää ihmisiä tarpeettomasti hakeutumaan tutkimuksiin.
Ottamatta kantaa sarjaan: todella monella ns kirjolaisella on traumatausta. Homma on täysin sekaisin, eikä nykyisin suurimmalla osalla kirjosta ole mitään autismiin liittyvääkään. Toki samankaltaisia oireita johtuen aivan muusta.
Samaa mieltä tästä. Kun kirjo tuli käyttöön, koko homma levisi kuin jokisen eväät. Ihan höpöä.
Mä luulen, että käytännössä tarkoitat sitä, että kun naisiakin alettiin diagnosoida. Niin kauan kuin lähinnä poikia ja miehiä diagnosoitiin, niin kukaan ei kyseenalaistanut asiaa. Nyt kun tyttöjä ja naisiakin on alettu diagnosoida, niin yhtäkkiä joka toinen somekommentoija on oman elämänsä neuropsykiatri, joka mutu-pätevyydellä mitätöi koko asian muoti-ilmiöksi.
Sitä en tiedä, miksi se niin kauheasti provosoi, että naisautistit diagnosoidaan.
Naisia on diagosoitu AINA. Autisteiksikin jo ainakin 80-luvulta asti.
Tuossa lukee "kun LÄHINNÄ poikia ja miehiä diagnosoitiin".
Syvää autismia + kehitysvamma on toki diagnosoitu herkemmin tytöilläkin, kun se ei oikein voi jäädä huomaamatta. Aspergerin kanssa eri asia, siinä tyttöjen ja naisten oirekuvaa on alettu tunnistaa paremmin vasta tällä vuosituhannella.
Mutta sama se on pojillakin, koko AS tuli vasta 90-luvulla. Itse sain As-diagnoosin 2000-luvun alussa ja olen nainen, en kehitysvammainen tai syvästi autistinen. Silloin kuvasto oli sellaiosta, etteivät nykyiset diagnosoidut samastuneet, koska ei olleet niitä hyvännäköisiä, elämässä menesgyneitä norminaisia- ja miehiä ja julkkiksia esittelemässä diagnoosejaan vaan pikemminkin meitä (useammin miehiä, mutta myös naisia), joita pidettiin ikävinä ja raskaina ihmisinä ja ongelmia noloina. Kyllä me olimme olemassa ja näkyvilläkin jo silloin, mutta enemmistö ei halunnut nähdä. Enemmistö näki ja smastui vasta, kun autismista tuli valtavirtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee ehkä monista pikemmin mieleen B-klusterin persoonallisuushäiriö.... Apua juuri kirjon piirteisiin tarvitseville näistä sarjoista on pahasti haittaa, vie uskottavuutta ja toisaalta saa lisää ihmisiä tarpeettomasti hakeutumaan tutkimuksiin.
Ottamatta kantaa sarjaan: todella monella ns kirjolaisella on traumatausta. Homma on täysin sekaisin, eikä nykyisin suurimmalla osalla kirjosta ole mitään autismiin liittyvääkään. Toki samankaltaisia oireita johtuen aivan muusta.
Samaa mieltä tästä. Kun kirjo tuli käyttöön, koko homma levisi kuin jokisen eväät. Ihan höpöä.
Mä luulen, että käytännössä tarkoitat sitä, että kun naisiakin alettiin diagnosoida. Niin kauan kuin lähinnä poikia ja miehiä diagnosoitiin, niin kukaan ei kyseenalaistanut asiaa. Nyt kun tyttöjä ja naisiakin on alettu diagnosoida, niin yhtäkkiä joka toinen somekommentoija on oman elämänsä neuropsykiatri, joka mutu-pätevyydellä mitätöi koko asian muoti-ilmiöksi.
Sitä en tiedä, miksi se niin kauheasti provosoi, että naisautistit diagnosoidaan.
Kutsutko DSM-manuaalin entistä puheenjohtajakin oman elämänsä neuropsykiatriksi? Esimerkiksi haastattelussa Allen Frances on the DSM-5, Mental Illness and Humane Treatment hän toteaa:
"Me muutimme tätä. Yksi DSM-IV muutoksista oli Aspergerin oireyhtymän lisääminen, mikä nosti diagnoosien määrää huomattavasti. Odotimme kuitenkin määrän ehkä kolminkertaistuvan, emme sitä, että se nousisi yhdestä 2 000 yhteen 50ä, kuten viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut.
Uskon, että osa tästä johtuu siitä, että on tunnistettu ihmisiä, jotka eivät aiemmin saaneet tarvitsemaansa diagnoosia. Suuri osa liittyy kuitenkin mielestäni yleislääkäreiden hyvin vapaaseen diagnosointiin sekä kyselymenetelmiin, jotka voivat olla erittäin harhaanjohtavia.
Mielestäni lapset muuttuvat paljon viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Kehityksessä tapahtuu muutoksia, joihin vaikuttavat perheen stressi, koulustressi ja vertaispaine. Sen sijaan olemme päätyneet huomattavaan ylidiagnostiikkaan tarkkaavaisuushäiriöissä ja autismissa tavalla, joka ei ota riittävästi huomioon sitä, että kyse on nuorista, vielä kehittyvistä aivoista."
Ei, kutsun oman elämänsä neuropsykiatreiksi niitä, jotka tarkoitushakuisesti lainailee jotain tuollaisia yksittäisiä, omaa näkökulmaansa tukevia mielipiteitä.
Autismihan ei ole mitenkään Allen Francesin alaa, vaan hän on erikoistunut täysin eri asioihin. Hän on myös aivan erityisesti kriittinen medikalisaatiota, diagnosointia ym. kohtaan, eikä siis lainkaan neutraali näiden asioiden suhteen.
Itse kun tiedän ihan käytännössä, kuinka käsittämättömän vaikea ja vuosikausia kestävä prosessi on saada autistityttö diagnosoitua, niin en todellakaan voi allekirjoittaa tuollaista, että sitä liian herkästi lapsilla diagnosoitais. Eipä tuo Yhdysvaltoja koskeva mielipide tietenkään Suomesta mitään kerrokaan.
Allen Frances on erikoistunut psykiatriseen diagnostiikkaan ja hän on erityisen paikallaan, kun arvioidaan, onko jokin häiriö ylidiagnosoitu vai ei.
No ei, kun hän on aktiivisesti erikoistunut tuohon "ylidiagnosoinnin" vastustukseen, ei siis ole asiaa neutraalisti tarkkaileva tai arvioiva.
No mutta onneksi meillä on näitä asiantuntevia Vauva-palstan nepsypsesialisteja, ettei tarvitse DSM-manuaalin radikaalien aktivistipuheenjohtajien asiantuntemukseen nojata. Allen Frances toki suhtautuu konservatiivisesti diagnostiseen inflaatioon ja lapsuuden medikalisaatioon. Se voi näyttää radikaalilta aktivismilta sellaisesta ideologisesta näkökulmasta katsottuna, jonka mukaan yhä lievemmät ja lievemmät haasteet tulisi diagnosoida ""alidiagnostiikan" välttämiseksi. Psykiatrista diagnostiikkaa vaivaa sen tulkinnanvaraisuus ja mitä lähemmäs normaalivariaatiota mennään elämän haateiden kanssa, sitä enemmän veteen piirrettyksi tulee viiva "todellisen autismin" eli tukeen oikeuttavien haasteiden tason ja virheellisten diagnoosien välillä. Autismiin liityvät haasteet kun ovat hyvin heterogeenisia, epäspesifejä ja ilmenevät lievemmässä muodossa normaalipopulaatiossa hyvin yleisesti. Jos autisminkirjon diagnoosit nousevat hyvin lyhyessä ajassa monikymmenkertaisiksi kuten USA:sssa (Suomi apinoi kaiken Yhdysvalloista, mutta 20 vuotta jälkijunassa), niin on aivan oletattavaa, että kaikki tästä noususta ei johdu siitä, että olisi ollut valtava määrä aidosti tuen tarpeessa olevia autistisia ihmisiä.
Miksi kuvittelet, että kovaääniset ja vaativat autistit sais apua ja tukea?