Lue keskustelun säännöt.
Onko jollain kokemusta, miten huolestuneisuudesta pääsee eroon?
Minulla on taipumusta huolestua asioista. Nuorena opiskelijana olin huolissani, miten rahat riittää, saanko harjoittelupaikan, opinko asiat ennen tenttiä yms. Aika tavallisia huolia. Silti se vaikutti omaan arkeen, oli vaikea nauttia asioista, kun huolet pyöri päässä.
Nyt on taas ollut jakso, jolloin huolestuin kohtuuttomasti. Tällä viikolla yhtenä aamuna bussi ei ollut pysäkillä oikeaan aikaan. Tarkastin kännykällä, onko jotain onnettomuuksia, onko vuoroja peruttu tai muuta syytä. Ei löytynyt mitään. Ehdin lietsoa itseni niin huolestuneeksi, että lähetin kollegalle viestin, etten ehkä ehdi ajoissa töihin. Bussi tuli 14 minuuttia myöhässä. Ehdin ajoissa töihin. En voinut omalle hätääntymiselle mitään. Kävin keväällä työnantajan maksaman työpsykologikäynnin, kun tuntui, että työasiat häiritsee elämää kotona. Joskus saattoi tulla sellainen tunne, että jätin tärkeän asian tekemättä, piti laivaa tietokone esille ja alkaa etsiä, onko jotain, minkä unohdin. Pakkoajatuksia siis. Sitten jos otan sen tietokoneen, saatan unohtua selaamaan kalenteria tai sähköposteja tunniksikin. Psykologin neuvosta olen nyt jättänyt koneen avaamatta iltaisin, ja pystyn kontrolloimaan tarvetta. Olen yrittänyt opetella, että on asioita, joihin voin vaikuttaa omalla toiminnalla ha sitten niitä, joihin en voi. Energiaa ei kannattaisi suunnata asioihin, joista en voi päättää, mutta aivoni eivät usko sitä.
Onko hyviä neuvoja, miten lievittää huolestuneisuutta?
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Minulla samoja "oireita". Olen miettinyt koska lapsuusperheessäni oli alkoholismia, voisiko se aiheuttaa osaltaan tätä. Alkoholismiin ei liittynyt väkivaltaa tai muuta kamalaa, mutta varmaan jonkinlaista epävarmuutta, pettymyksiä ja luottamuspulaa. Vanhemmat nyt menehtyneet (vain toinen oli alkoholisti) niin ei voi asiaa heidän kanssaan käydä läpi. Olen kuuskymppinen.
Itselläni oli sama. Toinen vanhempi alkoholisti. Ei väkivaltaa, ainakaan minuun kohdistuvaa, mutta epävarmuutta, riitoja, pettymyksiä jne. Ja tosiaan super tunnollinen huolestuja olin aina, kunnes viime vuosina olen vasta päässyt pahimmasta irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös äänikirjan kuuntelu yöllä on hyvä, jos meinaa lähteä mieli laukalle yöllä.
Vierailija kirjoitti:
Ihana ketju, vertaistukea!
Minä olen juuri tuollainen huolestuja. Olen aina ollut, mutta tämä tilanne paheni merkittävästi kun poikani kaveri menehtyi noin viisi vuotta sitten tapaturmaisesti. Sen jälkeen olen lähes päivittäin pelännyt ja murehtinut että mitä pahaa pojilleni tapahtuu. Minun on pakko nähdä poikien sijainti koko ajan että voin aina tarkistaa että ovatko päässeet kotiin/kouluun/mihin ikinä tahansa ovat menossa. Jos yöllä herään niin alan murehtia asioita enkä saa enää unta.
Eikä tämä ole suinkaan ainoa murheeni vaan jatkuvasti olen huolissani kaikista muistakin asioista. Toki olen elämässä kokenut vaikeuksia enkä sillä tavalla pelkää pieniä vastoinkäymisiä, mutta tuolle lasten menettämisen pelolle en oikein voi mitään enkä tiedä mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä.
Minä jouduin käymään omakustanteisesti terapeutilla 5 kertaa. Meillä kävi myös samantyyppinen tilanne. Poikani oli parhaan kaverin kanssa kulkenut aina koulumatkat ja matkalla yksi iso risteys. Yhtäkkiä tapahtui aivan kauhea tapaturma. Siinä isossa risteyksessä, josta pojat kulki päivittäin, kuoli vähän vanhempi poika, kun auto ajoi päälle. Minusta alkoi tuntia, että se tilanne tulee meille eteen milloin tahansa.
Heräilin öisin, näin unta, että poliisit on ovella, näin unta, että pojaltani puuttui raajoja. Päivisin oli helpompaa, mutta kun ilta saapui ja talo hiljeni, en saanut unta tai sitten heräilin painajaisiin. Saatoin myös soittaa töistä pojalle, onko hän päässyt koulusta kotiin.
Lääkäri suositteli, että hakisin apua ja antoi kahden psykoterapeutin tiedot. Hakeuduin vastaanotolle omalla rahalla. Paras päätös ikinä. Viiden käynnin jälkeen huoli oli hälvennyt. Ei siellä mitään erikoista tehty, keskusteltiin vaan ja sain purkaa tunteitani, välillä itkeäkin ja surra sitä kuollutta poikaa, jota en ollut edes tuntenut. Sain kehuja empatian kyvystäni. Sen pojan vanhemmat oli mielessä ja miltä heistä on tuntunut. Kun senkin sai puhuttua ulos, tunnetaakka keveni.
Vierailija kirjoitti:
Myös äänikirjan kuuntelu yöllä on hyvä, jos meinaa lähteä mieli laukalle yöllä.
Tai vaikka ylös nouseminen ja jonkin leffan katsominen tai kännykän selailu. Pahinta on jäädä sänkyyn pyörittelemään ajatuksia. Kupillinen teetä voi myös rauhoittaa oloa.
Itselläni auttoi kahvin vähentäminen minimiin & kalenteroitu huoliaika. Nykyisin enää kerran viikossa.
Myös, jos nukkumaan mennessä mieleen juolahtaa jokin "ratkaisu" ongelmaan, kirjoitan sen heti puhelimen muistioon ylös, jotta en huolestu siltä, että unohdan sen. Tällöin malttaa nukahtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen jossain määrin OCD. Ei tuo ominaisuus poistu ihmisestä. Aina on jotain mistä huolestua.
Mä taas olen täysin eri mieltä. Tuota välitöntä reaktiota on vaikea saada pois, mutta sitä todellakin voi muuttaa miten sen ensimmäisen hälytyksen jälkeen toimii. Eli alkaako palohälyttimen soidessa purkaa koko taloa ja etsiä mahdollista tulipaloa, vai toteaako vain, että en näe enkä haista savua, joten ei ole syytä tehdä sen enempää juuri nyt.
Tuo talon purkaminen sopii minuun hyvin. Kun meille syntyi esikoislapsi, menin suorastaan suunniltani huolesta, kun hän yhtenä päivänä itki normaalia enemmän ja tuntui, ettei maito riitä. Soitin anopille, pitääkö hakea lisämaitoa. Anoppi rauhoitteli, että ei tarvitse, kyllä sitä maitoa pian taas tulee enemmän ja vauva imemällä lisää maidontuotantoa.
Siitä huolimatta mieheni joutui ajamaan klo 22 jälkeen kaukana olevaan isoon markettiin hakemaan lisämaitoa, koska minulla oli hätä. Hän tuli rättiväsyneenä kotiin ja oli menossa aikaisin aamuvuoroon töihin viideksi. Sanoin vaan, että katsopas, nyt se meidän poika nukkuu ihan tyytyväisenä. Mies totesi jotain siihen suuntaan, että aha, oli vissiin sitten turha reissu. Tälle me myöhemmin pystyttiin yhdessä nauramaan, Jopa minä näin siinä huumoria. Pointtina kuitenkin se, että välillä mikään logiikka tai järkipuhe ei auta!Stressiherkälle ihmiselle on paha paikka, jos joku kehottaa olemaan stressaamatta, koska sitten alkaa stressata alkuperäisen huolenaiheen lisäksi siitäkin ettei kykene olemaan stressaamatta. Silloin sitä vasta kokeekin itsensä huonoksi.
Joten pitäisi vain hyväksyä se, ettei ole mikään rento tyyppi. Kukin huolenaihe kestää oman aikansa.
On eri asia sanoa "älä stressaa" kuin "sinun ei tarvitse ratkaista tätä nyt ja olet jo tehnyt sen mitä tässä hetkessä voit".
Mun mielestä on todella typerää väittää, että huolestuneisuus ja katastrofiajattelu on jotain synnynnäisiä ominaisuuksia, joille ei mitään voi. Aivan käsittämätöntä suorastaan.
Ap, kannattaa kiinnittää huomiota siihen miten on saattanut huomaamattaan edistyä.
Yritä muistella kuinka jokin huolenaihe tai pakonomainen rutiini on saattanut ajan saatossa helpottaa.
Jos näin on joskus käynyt, niin on mahdollista että niin käy myös tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihana ketju, vertaistukea!
Minä olen juuri tuollainen huolestuja. Olen aina ollut, mutta tämä tilanne paheni merkittävästi kun poikani kaveri menehtyi noin viisi vuotta sitten tapaturmaisesti. Sen jälkeen olen lähes päivittäin pelännyt ja murehtinut että mitä pahaa pojilleni tapahtuu. Minun on pakko nähdä poikien sijainti koko ajan että voin aina tarkistaa että ovatko päässeet kotiin/kouluun/mihin ikinä tahansa ovat menossa. Jos yöllä herään niin alan murehtia asioita enkä saa enää unta.
Eikä tämä ole suinkaan ainoa murheeni vaan jatkuvasti olen huolissani kaikista muistakin asioista. Toki olen elämässä kokenut vaikeuksia enkä sillä tavalla pelkää pieniä vastoinkäymisiä, mutta tuolle lasten menettämisen pelolle en oikein voi mitään enkä tiedä mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä.
Ihan ensimmäisenä kannattaa lopettaa tuo tarkistelu, se jo ylläpitää todella tehokkaasti tuota ajattelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen jossain määrin OCD. Ei tuo ominaisuus poistu ihmisestä. Aina on jotain mistä huolestua.
Mä taas olen täysin eri mieltä. Tuota välitöntä reaktiota on vaikea saada pois, mutta sitä todellakin voi muuttaa miten sen ensimmäisen hälytyksen jälkeen toimii. Eli alkaako palohälyttimen soidessa purkaa koko taloa ja etsiä mahdollista tulipaloa, vai toteaako vain, että en näe enkä haista savua, joten ei ole syytä tehdä sen enempää juuri nyt.
Tuo talon purkaminen sopii minuun hyvin. Kun meille syntyi esikoislapsi, menin suorastaan suunniltani huolesta, kun hän yhtenä päivänä itki normaalia enemmän ja tuntui, ettei maito riitä. Soitin anopille, pitääkö hakea lisämaitoa. Anoppi rauhoitteli, että ei tarvitse, kyllä sitä maitoa pian taas tulee enemmän ja vauva imemällä lisää maidontuotantoa.
Siitä huolimatta mieheni joutui ajamaan klo 22 jälkeen kaukana olevaan isoon markettiin hakemaan lisämaitoa, koska minulla oli hätä. Hän tuli rättiväsyneenä kotiin ja oli menossa aikaisin aamuvuoroon töihin viideksi. Sanoin vaan, että katsopas, nyt se meidän poika nukkuu ihan tyytyväisenä. Mies totesi jotain siihen suuntaan, että aha, oli vissiin sitten turha reissu. Tälle me myöhemmin pystyttiin yhdessä nauramaan, Jopa minä näin siinä huumoria. Pointtina kuitenkin se, että välillä mikään logiikka tai järkipuhe ei auta!Stressiherkälle ihmiselle on paha paikka, jos joku kehottaa olemaan stressaamatta, koska sitten alkaa stressata alkuperäisen huolenaiheen lisäksi siitäkin ettei kykene olemaan stressaamatta. Silloin sitä vasta kokeekin itsensä huonoksi.
Joten pitäisi vain hyväksyä se, ettei ole mikään rento tyyppi. Kukin huolenaihe kestää oman aikansa.
On eri asia sanoa "älä stressaa" kuin "sinun ei tarvitse ratkaista tätä nyt ja olet jo tehnyt sen mitä tässä hetkessä voit".
Mun mielestä on todella typerää väittää, että huolestuneisuus ja katastrofiajattelu on jotain synnynnäisiä ominaisuuksia, joille ei mitään voi. Aivan käsittämätöntä suorastaan.
Vertaistuki kuulostaa varmasti tyhmältä, jos ei itse kyseisestä ongelmasta kärsi. Enpä itse sili mene alkoholistien tukiryhmään avautumaan, että olkaa vain juomatta, se onnistuu niin helposti minultakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huolestuneisuus ja katastrofiajattelu eivät ole mikään synnynnäinen, muuttumaton ominaisuus, jolle ei voisi tehdä mitään. Ihmisillä on toki synnynnäisiä temperamenttieroja: joku on luonnostaan herkempi uhkille ja epävarmuudelle kuin toinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ajattelu olisi loppuelämäksi määrätty.
Aivot oppivat kokemusten kautta, ja myös huolestumisen ja katastrofiajattelun tapoja voi oppia sekä poisoppia. Esimerkiksi omien ajatusmallien tunnistaminen, epävarmuuden sietämisen harjoittelu ja katastrofiajatusten kyseenalaistaminen voivat vähentää niiden valtaa merkittävästi. Tästä on myös paljon tutkimusnäyttöä, esimerkiksi kognitiivis-behavioraalisista menetelmistä.
Eli lähtökohdat ovat osittain synnynnäisiä, mutta se, miten paljon ihminen huolestuu ja miten hän suhtautuu omiin ajatuksiinsa, ei ole geneettisesti kiveen hakattu kohtalo.
Facebookista löytyy vertaistukiryhmiä, joissa on teemana ahdistuneisuushäiriö. Ap:n kannattaisi ehkä vilkaista onko niistä apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen jossain määrin OCD. Ei tuo ominaisuus poistu ihmisestä. Aina on jotain mistä huolestua.
Mä taas olen täysin eri mieltä. Tuota välitöntä reaktiota on vaikea saada pois, mutta sitä todellakin voi muuttaa miten sen ensimmäisen hälytyksen jälkeen toimii. Eli alkaako palohälyttimen soidessa purkaa koko taloa ja etsiä mahdollista tulipaloa, vai toteaako vain, että en näe enkä haista savua, joten ei ole syytä tehdä sen enempää juuri nyt.
Tuo talon purkaminen sopii minuun hyvin. Kun meille syntyi esikoislapsi, menin suorastaan suunniltani huolesta, kun hän yhtenä päivänä itki normaalia enemmän ja tuntui, ettei maito riitä. Soitin anopille, pitääkö hakea lisämaitoa. Anoppi rauhoitteli, että ei tarvitse, kyllä sitä maitoa pian taas tulee enemmän ja vauva imemällä lisää maidontuotantoa.
Siitä huolimatta mieheni joutui ajamaan klo 22 jälkeen kaukana olevaan isoon markettiin hakemaan lisämaitoa, koska minulla oli hätä. Hän tuli rättiväsyneenä kotiin ja oli menossa aikaisin aamuvuoroon töihin viideksi. Sanoin vaan, että katsopas, nyt se meidän poika nukkuu ihan tyytyväisenä. Mies totesi jotain siihen suuntaan, että aha, oli vissiin sitten turha reissu. Tälle me myöhemmin pystyttiin yhdessä nauramaan, Jopa minä näin siinä huumoria. Pointtina kuitenkin se, että välillä mikään logiikka tai järkipuhe ei auta!Stressiherkälle ihmiselle on paha paikka, jos joku kehottaa olemaan stressaamatta, koska sitten alkaa stressata alkuperäisen huolenaiheen lisäksi siitäkin ettei kykene olemaan stressaamatta. Silloin sitä vasta kokeekin itsensä huonoksi.
Joten pitäisi vain hyväksyä se, ettei ole mikään rento tyyppi. Kukin huolenaihe kestää oman aikansa.
On eri asia sanoa "älä stressaa" kuin "sinun ei tarvitse ratkaista tätä nyt ja olet jo tehnyt sen mitä tässä hetkessä voit".
Mun mielestä on todella typerää väittää, että huolestuneisuus ja katastrofiajattelu on jotain synnynnäisiä ominaisuuksia, joille ei mitään voi. Aivan käsittämätöntä suorastaan.
Vertaistuki kuulostaa varmasti tyhmältä, jos ei itse kyseisestä ongelmasta kärsi. Enpä itse sili mene alkoholistien tukiryhmään avautumaan, että olkaa vain juomatta, se onnistuu niin helposti minultakin.
Minä olen se ihminen, joka on jo alakouluikäisenä pelännyt mm. vankilaan joutumista, rintasyöpää, HIV:tä ja häkämyrkytystä, joten todella tiedän mistä on kyse.
Ja tiedän myös sen, että tämä ei ole mikään loppuelämän tuomio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidä yhteys psykiatriseen hoitoon. Äitini sai aikoinaan diagnoosin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Hänellä oli aivan sinun tilannetta vastaava häiriö kyvyssään toimia ja tilanne paheni psykoottiselle tasolle. Tärkeintä on, että saat hoitoa! Kaikkea hyvää sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen jossain määrin OCD. Ei tuo ominaisuus poistu ihmisestä. Aina on jotain mistä huolestua.
Mä taas olen täysin eri mieltä. Tuota välitöntä reaktiota on vaikea saada pois, mutta sitä todellakin voi muuttaa miten sen ensimmäisen hälytyksen jälkeen toimii. Eli alkaako palohälyttimen soidessa purkaa koko taloa ja etsiä mahdollista tulipaloa, vai toteaako vain, että en näe enkä haista savua, joten ei ole syytä tehdä sen enempää juuri nyt.
Tuo talon purkaminen sopii minuun hyvin. Kun meille syntyi esikoislapsi, menin suorastaan suunniltani huolesta, kun hän yhtenä päivänä itki normaalia enemmän ja tuntui, ettei maito riitä. Soitin anopille, pitääkö hakea lisämaitoa. Anoppi rauhoitteli, että ei tarvitse, kyllä sitä maitoa pian taas tulee enemmän ja vauva imemällä lisää maidontuotantoa.
Siitä huolimatta mieheni joutui ajamaan klo 22 jälkeen kaukana olevaan isoon markettiin hakemaan lisämaitoa, koska minulla oli hätä. Hän tuli rättiväsyneenä kotiin ja oli menossa aikaisin aamuvuoroon töihin viideksi. Sanoin vaan, että katsopas, nyt se meidän poika nukkuu ihan tyytyväisenä. Mies totesi jotain siihen suuntaan, että aha, oli vissiin sitten turha reissu. Tälle me myöhemmin pystyttiin yhdessä nauramaan, Jopa minä näin siinä huumoria. Pointtina kuitenkin se, että välillä mikään logiikka tai järkipuhe ei auta!Stressiherkälle ihmiselle on paha paikka, jos joku kehottaa olemaan stressaamatta, koska sitten alkaa stressata alkuperäisen huolenaiheen lisäksi siitäkin ettei kykene olemaan stressaamatta. Silloin sitä vasta kokeekin itsensä huonoksi.
Joten pitäisi vain hyväksyä se, ettei ole mikään rento tyyppi. Kukin huolenaihe kestää oman aikansa.
On eri asia sanoa "älä stressaa" kuin "sinun ei tarvitse ratkaista tätä nyt ja olet jo tehnyt sen mitä tässä hetkessä voit".
Mun mielestä on todella typerää väittää, että huolestuneisuus ja katastrofiajattelu on jotain synnynnäisiä ominaisuuksia, joille ei mitään voi. Aivan käsittämätöntä suorastaan.
Vertaistuki kuulostaa varmasti tyhmältä, jos ei itse kyseisestä ongelmasta kärsi. Enpä itse sili mene alkoholistien tukiryhmään avautumaan, että olkaa vain juomatta, se onnistuu niin helposti minultakin.
Minä olen se ihminen, joka on jo alakouluikäisenä pelännyt mm. vankilaan joutumista, rintasyöpää, HIV:tä ja häkämyrkytystä, joten todella tiedän mistä on kyse.
Ja tiedän myös sen, että tämä ei ole mikään loppuelämän tuomio.
Olisikohan näissä aina taustalla joku epäonnistumisen pelko ja epävarmuus itsestä. Monesti varmaan lapsuuden kokemuksista kumpuavaa tavalla tai toisella sekä sitten temperamentti lisäksi. Jos vielä vanhempanakin joutuu toimimaan ympäristössä, jossa ei saa rauhassa epäonnistua ja oppia, niin se huolestuneisuus vaivaa 24/7. Tuossa tilanteessa pitäisi saada itsensä irti sellaiseen ympäristöön, jossa kokee turvalliseksi olla ilman muilta tulevaa painetta tai itse kuvittelemaansa painetta, ja jossa voi kokea rauhassa riittämättömyyttä ja tehdä virheitä ilman pelkoa.
Mulla loppui koko iän kestänyt huolestuneisuus, kun tuli avioero, lasta vieraannutettiin musta, ja jouduin viranomaisilla ja oikeudessa kuuntelemaan, kun mua mustamaalattiin ja persoonaani revittiin kappaleiksi. Henki oli minulta lähteä. Mutta sitten vaan luovutin kaiken ja rupesin harrastamaan liikuntaa. Huolestuneisuus hävisi. Ja asiat muuttuivat kaiken lisäksi hyväksi. Meni ilmeisesti huolet yli, ja jokin huolikatkaisija päässä naksahti off-asentoon. En ole sen koommin juurikaan turhia huolehtinut.
Mieti, onko sinulla konkreettisia mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin, joista olet huolissasi.
Millä tavalla se sinun huolissaan olemisesi vaikuttaa asioihin, joista olet huolissasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen jossain määrin OCD. Ei tuo ominaisuus poistu ihmisestä. Aina on jotain mistä huolestua.
Mä taas olen täysin eri mieltä. Tuota välitöntä reaktiota on vaikea saada pois, mutta sitä todellakin voi muuttaa miten sen ensimmäisen hälytyksen jälkeen toimii. Eli alkaako palohälyttimen soidessa purkaa koko taloa ja etsiä mahdollista tulipaloa, vai toteaako vain, että en näe enkä haista savua, joten ei ole syytä tehdä sen enempää juuri nyt.
Tuo talon purkaminen sopii minuun hyvin. Kun meille syntyi esikoislapsi, menin suorastaan suunniltani huolesta, kun hän yhtenä päivänä itki normaalia enemmän ja tuntui, ettei maito riitä. Soitin anopille, pitääkö hakea lisämaitoa. Anoppi rauhoitteli, että ei tarvitse, kyllä sitä maitoa pian taas tulee enemmän ja vauva imemällä lisää maidontuotantoa.
Siitä huolimatta mieheni joutui ajamaan klo 22 jälkeen kaukana olevaan isoon markettiin hakemaan lisämaitoa, koska minulla oli hätä. Hän tuli rättiväsyneenä kotiin ja oli menossa aikaisin aamuvuoroon töihin viideksi. Sanoin vaan, että katsopas, nyt se meidän poika nukkuu ihan tyytyväisenä. Mies totesi jotain siihen suuntaan, että aha, oli vissiin sitten turha reissu. Tälle me myöhemmin pystyttiin yhdessä nauramaan, Jopa minä näin siinä huumoria. Pointtina kuitenkin se, että välillä mikään logiikka tai järkipuhe ei auta!Stressiherkälle ihmiselle on paha paikka, jos joku kehottaa olemaan stressaamatta, koska sitten alkaa stressata alkuperäisen huolenaiheen lisäksi siitäkin ettei kykene olemaan stressaamatta. Silloin sitä vasta kokeekin itsensä huonoksi.
Joten pitäisi vain hyväksyä se, ettei ole mikään rento tyyppi. Kukin huolenaihe kestää oman aikansa.
On eri asia sanoa "älä stressaa" kuin "sinun ei tarvitse ratkaista tätä nyt ja olet jo tehnyt sen mitä tässä hetkessä voit".
Mun mielestä on todella typerää väittää, että huolestuneisuus ja katastrofiajattelu on jotain synnynnäisiä ominaisuuksia, joille ei mitään voi. Aivan käsittämätöntä suorastaan.
Vertaistuki kuulostaa varmasti tyhmältä, jos ei itse kyseisestä ongelmasta kärsi. Enpä itse sili mene alkoholistien tukiryhmään avautumaan, että olkaa vain juomatta, se onnistuu niin helposti minultakin.
Minä olen se ihminen, joka on jo alakouluikäisenä pelännyt mm. vankilaan joutumista, rintasyöpää, HIV:tä ja häkämyrkytystä, joten todella tiedän mistä on kyse.
Ja tiedän myös sen, että tämä ei ole mikään loppuelämän tuomio.
Olisikohan näissä aina taustalla joku epäonnistumisen pelko ja epävarmuus itsestä. Monesti varmaan lapsuuden kokemuksista kumpuavaa tavalla tai toisella sekä sitten temperamentti lisäksi. Jos vielä vanhempanakin joutuu toimimaan ympäristössä, jossa ei saa rauhassa epäonnistua ja oppia, niin se huolestuneisuus vaivaa 24/7. Tuossa tilanteessa pitäisi saada itsensä irti sellaiseen ympäristöön, jossa kokee turvalliseksi olla ilman muilta tulevaa painetta tai itse kuvittelemaansa painetta, ja jossa voi kokea rauhassa riittämättömyyttä ja tehdä virheitä ilman pelkoa.
Sellaisen työpaikan löytäminen tuntuu olevan todennäköisyydeltään samaa luokkaa kuin yksisarvisen bongaaminen omalta takapihalta.
Minulla samoja "oireita". Olen miettinyt koska lapsuusperheessäni oli alkoholismia, voisiko se aiheuttaa osaltaan tätä. Alkoholismiin ei liittynyt väkivaltaa tai muuta kamalaa, mutta varmaan jonkinlaista epävarmuutta, pettymyksiä ja luottamuspulaa. Vanhemmat nyt menehtyneet (vain toinen oli alkoholisti) niin ei voi asiaa heidän kanssaan käydä läpi. Olen kuuskymppinen.