Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kertoisit työpaikalla traumoista? Se ei ole oikea paikka ja antaa kuvan huonosta tilannetajusta

Miksi kertoisi työpaikalla yhtään mistään? Niin vain silti ihmiset kertovat siellä lapsuudestaan, minne ovat matkustamassa ja koska menivät naimisiin.

Tällaisista kivoista jutuista on täysin hyväksyttyä puhua, mutta ei siitä että miten kävi kun osti hometalon.

Silti ne ikävämmätkin kokemukset ovat ihan sitä samaa elettyä elämää kuin ne mukavammat asiat.

Ahaa, yksi tilannetajuton bongattu. Se että mainitset ostaneesi hometalon ei toki ole traumoista avautumista.

Tuollainen kokemus voi olla traumaattinen, kun perusturvallisuus katoaa, kun kaikki lähtee yhtäkkiä alta.

Ei se ole ihan oikein, että se jolla on elämä mennyt putkeen voi höpöttää vapaasti mistä vain ja se jolla asiat ovat huonommin joutuu tarksti  miettimään sanomisiaan, ettei vain joku muu ahdistuisi kuulemastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallisessa ympäristössä traumatisoituneet ihmiset?

Trauman voi saada muustakin kuin ihmissuhteista. Ei se luonnononnettomuus esimerkiksi valikoi uhrejaan sen mukaan millaisia kiintymyssuhdetyylejä ihmisillä on.

Luonnononnettomuus? Puhutko nyt näistä ilmastoahdistuneista?  Täysin ulkopuolelta itse kehitetty ahdistus, mikä taas todistaa vain sen, ettei kaikki traumat ole muuta kuin itse keinotekoiseti empatian ja huomion kerjäämistarkoituksessa ylläpidettyjä parkukohtauksia 

Mitä hittoa taas. Et tiedä mikä on luonnononnettomuus? Et ole koskaan kuullut tsunameista tai maanjäristyksistä?

No, sehän liittyy juuri ihmissuhteisiin.  Ei kukaan pelkän aallon vuoksi traumatisoitunut  

Kokeehan tuollaisena tsunamissa paljon muutakin kuten kuoleman pelkoa, syyllisyyttä selviytymisestä, ruumiiden näkeminen, loukkaantuminen

Tää on kyllä niin totta. Erehdyin kerran kertomaan eräälle läheiseksi luulemalleni ja vuosia tuntemallani henkilölle traumaattisesta tapahtumasta, joka sattui lapsuudessani. En kertonut asiasta edes yksityiskohtaisesti tai valittavaan sävyyn. Vaan kerroin lyhyesti, että näin on tapahtunut menneisyydessäni, samaa aihetta käsittelevän keskustelun yhteydessä. Tämän jälkeen tuon henkilön käytös muuttui täysin vaikka hän ei ehkä sitä itse edes tiedostakaan. On sellainen olo, että hän pitää minua nyt jotenkin rikkinäisenä eikä osaa enää kohdella normaalisti kuin ketä tahansa muuta ihmistä. Eli älkää kertoko traumoistanne kuin korkeintaan terapeutille, puolisolle tai sille yhdelle kaikkein läheisimmälle ystävälle, johon luotatte 100%.

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä niin totta. Erehdyin kerran kertomaan eräälle läheiseksi luulemalleni ja vuosia tuntemallani henkilölle traumaattisesta tapahtumasta, joka sattui lapsuudessani. En kertonut asiasta edes yksityiskohtaisesti tai valittavaan sävyyn. Vaan kerroin lyhyesti, että näin on tapahtunut menneisyydessäni, samaa aihetta käsittelevän keskustelun yhteydessä. Tämän jälkeen tuon henkilön käytös muuttui täysin vaikka hän ei ehkä sitä itse edes tiedostakaan. On sellainen olo, että hän pitää minua nyt jotenkin rikkinäisenä eikä osaa enää kohdella normaalisti kuin ketä tahansa muuta ihmistä. Eli älkää kertoko traumoistanne kuin korkeintaan terapeutille, puolisolle tai sille yhdelle kaikkein läheisimmälle ystävälle, johon luotatte 100%.

Itse neuvoisin että hyvin tarkasti kannattaa miettiä myös mitä kertoo lääkärille tai terapeutille. Ei heilläkään välttämättä ole kovin hyvää osaamista traumojen hoitamiseen ja pahimmassa tapauksessa asiakas saattaa vastaanotolla traumatisoitua entistä pahemmin.

Minua kiinnostaisi tietää, mitä traumatisoitunut kokee narsistiseksi käytökseksi. Epatiakyvyn puutteen? Loputtoman itsekeskeisyyden? Hyväksikäytön ja manipuloinnin? Epärehellisyyden?

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaisi tietää, mitä traumatisoitunut kokee narsistiseksi käytökseksi. Epatiakyvyn puutteen? Loputtoman itsekeskeisyyden? Hyväksikäytön ja manipuloinnin? Epärehellisyyden?

Traumatisoituneet eivät ole mikään yhtenäinen ihmisjoukko. Kysy tuota joltain tutultasi, niin hän vastaa omalta osaltaan.

Aina on joutunut vain ongelmiin kun asioistaan puhunut, ei enää koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Siinäpä se. En minäkään kertonut kuin lähimmälle työkaverille ja esimiehelle. Kuinka ollakaan, yhtäkkiä koko työyhteisö tietää.

Minä olen ollut tuollaisessa työpaikassa, jossa on päivitelty toisten terveystietoja. Masennukseen sairastuneen selän takana ihmeteltiin asiaa. Julkishallinnon työpaikka oli. Onneksi en ole siellä enää, oli aika sairaan oloinen ilmapiiri.

Kuinka moni ihan oikeasti tuntee sellaisia ihmisiä, jotka yhä valittavat lemmikin kuolemasta 20 vuotta sitten? Todellisuudessa on joku on taitanut oikeasti kertoa vaikka lapsensa kuolemasta vuosi sitten, mutta reippaasti värikynää lisäämällä jutusta tulee heti kiinnostavampi. Ovathan ne traumatisoituneet aina vain niin jumiutuneita, ovathan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaisi tietää, mitä traumatisoitunut kokee narsistiseksi käytökseksi. Epatiakyvyn puutteen? Loputtoman itsekeskeisyyden? Hyväksikäytön ja manipuloinnin? Epärehellisyyden?

Traumatisoituneet eivät ole mikään yhtenäinen ihmisjoukko. Kysy tuota joltain tutultasi, niin hän vastaa omalta osaltaan.

Olin epätarkka. Tarkoitin ammattitraumatisoitunutta henkilöä, joka väheksyy muiden surua, pelkoa, iloa, ahdistusta ja riemua. Joka katsoo oikeudekseen vallata tilanteen oli sitten kyse häistä, hautajaisista, tupaantuliaisista, polttareista, syntymäpäivistä, työpaikan juhlista tai ihan mistä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaisi tietää, mitä traumatisoitunut kokee narsistiseksi käytökseksi. Epatiakyvyn puutteen? Loputtoman itsekeskeisyyden? Hyväksikäytön ja manipuloinnin? Epärehellisyyden?

Traumatisoituneet eivät ole mikään yhtenäinen ihmisjoukko. Kysy tuota joltain tutultasi, niin hän vastaa omalta osaltaan.

Olin epätarkka. Tarkoitin ammattitraumatisoitunutta henkilöä, joka väheksyy muiden surua, pelkoa, iloa, ahdistusta ja riemua. Joka katsoo oikeudekseen vallata tilanteen oli sitten kyse häistä, hautajaisista, tupaantuliaisista, polttareista, syntymäpäivistä, työpaikan juhlista tai ihan mistä vaan.

Kuinka paljon tällaisia henkilöitä tunnet? Kysy heiltä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on turha kertoa ja leimata itseään kiusatuksi tai traumaihmiseksi. Voi joutua helposti jo valmiiksi johonkin ”lokeroon” ja sitten myös kohdellaan niin.

Uusien ihmisten kanssa aloitetaan puhtaalta pöydältä. 

Jaa, sen sijaan että pitäisiköhän sun lopettaa tuollainen ihmeellinen ihmisten lokerointi?

Itse en ajattele että ihmiset kuuluvat johonkin ihmeelliseen rooliin tai laatikkoon ikinä. Tuo on joku "mielenterveyspotilas", tuo on joku "hyväosainen", "tuo on tuollainen sarjavalittaja", näinkö ajattelet kun tutustut ihmisiin? Me ollaan todella monipuolisia yksilöitä joka ikinen ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on turha kertoa ja leimata itseään kiusatuksi tai traumaihmiseksi. Voi joutua helposti jo valmiiksi johonkin ”lokeroon” ja sitten myös kohdellaan niin.

Uusien ihmisten kanssa aloitetaan puhtaalta pöydältä. 

Jaa, sen sijaan että pitäisiköhän sun lopettaa tuollainen ihmeellinen ihmisten lokerointi?

 

Itse en ajattele että ihmiset kuuluvat johonkin ihmeelliseen rooliin tai laatikkoon ikinä. Tuo on joku "mielenterveyspotilas", tuo on joku "hyväosainen", "tuo on tuollainen sarjavalittaja", näinkö ajattelet kun tutustut ihmisiin? Me ollaan todella monipuolisia yksilöitä joka ikinen ihminen. 

Kaikki ovat ehkä samassa veneessä, mutta eivät todellakaan siellä veneessä samassa asemassa keskenään.

Vastoinkäymisiäkään ei kukaan annostele elämässä kaikille samalla mitalla yhtä paljon.

Eiköhän koko perheensä menettäneet yleensä ohjata sosiaalipalveluihin sekä terapiaan. Varsinkin alaikäiset, yleensä kuvioissa lastensuojelu, sosiaalihuolto ja tietenkin sukulaiset joiden luokse yleensä myös sijoitetaan asumaan. Terapiaa saavat aivan varmasti, ja kaiken mahdollisen tuen koulunkäynnistä psyykkiseen tukeen.

Samaan aikaan on lapsia jotka elävät ihan kauheissa kotioloissa, ihan biovanhempien kanssa, mutta eivät koskaan saa mitään apua. Kumman luulet selviytyvän paremmin ns. normaaliin elämään traumoistaan?

Hassua kyllä, minulla on aika ikävät kokemukset "vertaistuesta" - laitan tuon lainausmerkkeihin siksi, että kyseessä ei ole mikään virallinen vertaistukiryhmä tms. vaan ystäviä/kavereita/mitälie, joilla on ollut omia haasteita.

Minun ongelmistani tuli lyömäaseita, koska ne eivät olleet tarpeeksi isoja, ainakaan kyseisen henkilön mielestä. Esimerkkinä, äitini vakava sairastuminen ei ollut mitään, "koska sulla sentään on äiti, ja mä en ole ollut äitini kanssa missään väleissä enää vuosiin". Masennusoireeni eivät olleet todellisia, koska "et ole joutunut itsetuhoisena osastolle kuten minä".

Kolmen eri ihmisen kanssa tuli tämä omituinen kilpailuasetelma, jonka johdosta en halunnut kertoa omista ongelmistani enää yhtään mitään. Ja tämä sopi heille oikein hyvin, niin kauan kuin oltiin tekemisissä. He halusivat olla se ainoa kärsivä ihminen tässä yhtälössä. Riitti, kun hymistelin ja nyökyttelin mukana, kun he valittivat.

Kummallisin osio tässä ilmiössä oli ehkä se, että kaikki omalla tavallaan neuvoivat minua "ottamaan itseäni niskasta kiinni", vaikka itse kyllä valittivat, miten kamalaa on, kun heidän mt-ongelmiaan ei oteta tosissaan. Yksi jopa väitti, ettei pakko-oireita ole oikeasti olemassa, vaan se on pelkkää huomionhakuisuutta.

En kyl koe noin, mulla ollut karmiva/traumaattinen lapsuus ja oon maininnut siitä jos tulee jotain juttua, siis että oli niin hirveää ettei siitä jaksa puhua. Viimeksi yhdelle kaverille sanoin siitä kun oli puhetta lohduttamisesta että oon siitä ihan surkea koska oon vähän tunnekylmä hirveästä lapsuudesta johtuen. Koskaan kukaan ei ole siksi jättänyt porukasta pois ja ei kyl vanhoja läpi käydä useinkaan. Olen siis ihan keski-ikäinen jo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on turha kertoa ja leimata itseään kiusatuksi tai traumaihmiseksi. Voi joutua helposti jo valmiiksi johonkin ”lokeroon” ja sitten myös kohdellaan niin.

Uusien ihmisten kanssa aloitetaan puhtaalta pöydältä. 

Jaa, sen sijaan että pitäisiköhän sun lopettaa tuollainen ihmeellinen ihmisten lokerointi?

 

Itse en ajattele että ihmiset kuuluvat johonkin ihmeelliseen rooliin tai laatikkoon ikinä. Tuo on joku "mielenterveyspotilas", tuo on joku "hyväosainen", "tuo on tuollainen sarjavalittaja", näinkö ajattelet kun tutustut ihmisiin? Me ollaan todella monipuolisia yksilöitä joka ikinen ihminen. 

Hyvin monet ihmiset lokeroivat. Ihan jo tutustumisen alussakin kysellään asuinpaikkaa, ammattia, perhesuhteita jne. Varsin moni haluaa "kuplautua" ja mieluummin se westendiläinen lääkäri on tekemisissä kaltaistensa kanssa kuin työpaikallaan olevan Korsossa asuvan yksinhuoltaja-lähihoitajan kanssa. Taloudelliset ja koulutukselliset asiat on yksi tapa lokeroida, mutta toinen sitten on myös sairaudet. Varsinkin, jos kyse on mielenterveysongelmista. 

Mä kuulun itse niihin, joille toisen ihmiset taustat on täysin merkityksettömiä, jos se ihminen muuten on kiva ja mukava. Mutta törmäsin itsekin joskus vuosia sitten tuohon lokerointiin. 2013 ei 100%:nen etätyö ollut vielä kovin yleistä. Pikkuhiljaa aloin huomata, että joidenkin naapureideni suhtautuminen muhun muutttui. Esimerkiksi lakkasivat tervehtimästä. Koska olin etätöissä, niin pystyin sitten pukeutumaankin rennommin. Avokkaat ja bleiserit sain heittää mäkeen ja lenkkareissa ja hupparissa liikuin ulkona. Todennäköisesti nuo naapurit ajattelivat, että olen hyhhyh työtön. Vaikka päinvastoin kuuluin silloin Suomen suurituloisimpaan desiiliin. 

Mutta joo. Suurin osa ihmisistä muodostaa mielikuvansa sinusta sen perusteella, mitä heille kerrot. Ja sitten loput sen perusteella, miltä näytät. Mä kyllä ymmärrän tuon ajatuksen puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Jos jokin asia on aiemmin aiheuttanut ikäviä juttuja yhdessä yhteisössä, niin ei sitä kyllä oikeasti kannata kovin nopeasti tuoda esille uudessa yhteisössä. 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän koko perheensä menettäneet yleensä ohjata sosiaalipalveluihin sekä terapiaan. Varsinkin alaikäiset, yleensä kuvioissa lastensuojelu, sosiaalihuolto ja tietenkin sukulaiset joiden luokse yleensä myös sijoitetaan asumaan. Terapiaa saavat aivan varmasti, ja kaiken mahdollisen tuen koulunkäynnistä psyykkiseen tukeen.

Samaan aikaan on lapsia jotka elävät ihan kauheissa kotioloissa, ihan biovanhempien kanssa, mutta eivät koskaan saa mitään apua. Kumman luulet selviytyvän paremmin ns. normaaliin elämään traumoistaan?

Ainakin silloin tsunamin jälkeen oli mediassa esillä että kaikille tsunamin kokeneille tulee taata kriisipalvelut ja lapset ohjata lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Suurin virhe puhua taustastaan "normaaleille". Samat ihmiset aina täysin yllättyneitä jos traumat sitten oireilee. Ei se ymmärrys riitä kuin niillä jotka ovat kokeneet jotakin yhtä rankkaa.

Tämä pitää monesti paikkansa, ei tietty kaikkien kohdalla mutta ne kultakimpaleet on harvassa. Niille tulee sellanen samanlainen "peura ajovaloissa" -ilme, ja yleensä ystävyys loppuu siihen tai ainakin menee vuosien tauolle. 

Vierailija kirjoitti:

Hassua kyllä, minulla on aika ikävät kokemukset "vertaistuesta" - laitan tuon lainausmerkkeihin siksi, että kyseessä ei ole mikään virallinen vertaistukiryhmä tms. vaan ystäviä/kavereita/mitälie, joilla on ollut omia haasteita.

Minun ongelmistani tuli lyömäaseita, koska ne eivät olleet tarpeeksi isoja, ainakaan kyseisen henkilön mielestä. Esimerkkinä, äitini vakava sairastuminen ei ollut mitään, "koska sulla sentään on äiti, ja mä en ole ollut äitini kanssa missään väleissä enää vuosiin". Masennusoireeni eivät olleet todellisia, koska "et ole joutunut itsetuhoisena osastolle kuten minä".

Kolmen eri ihmisen kanssa tuli tämä omituinen kilpailuasetelma, jonka johdosta en halunnut kertoa omista ongelmistani enää yhtään mitään. Ja tämä sopi heille oikein hyvin, niin kauan kuin oltiin tekemisissä. He halusivat olla se ainoa kärsivä ihminen tässä yhtälössä. Riitti, kun hymistelin ja nyökyttelin mukana, kun he valittivat.

Kummallisin osio tässä ilmiössä oli ehkä se, että kaikki omalla tavallaan neuvoivat minua "ottamaan itseäni niskasta kiinni", vaikka itse kyllä valittivat, miten kamalaa on, kun heidän mt-ongelmiaan ei oteta tosissaan. Yksi jopa väitti, ettei pakko-oireita ole oikeasti olemassa, vaan se on pelkkää huomionhakuisuutta.

Koin itsekin erään vertaistukiryhmän tietyssä tilanteessa toiminnaltaan aika erikoisena ja päädyin sitten jättämään siellä käynnit yhteen. Kaikki ei tietysti aina sovi kaikille, mutta tuo kokemus nosti kynnystä jatkossa osallistua vertaistukiryhmiin.