Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (522)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
"Koskaan, mitään, kenenkään.."
Tyypillistä ammattitraumatisoituneen puhetta. Kyllä ne työkaverit varmasti läheisiään kuuntelevat, mutta sinä et ole läheinen. Itse olen ollut tilanteessa, jossa parikymppiselle lapselleni oli tapahtunut todella pahoja asioita: parhaani mukaan järjestin lapselleni apua ja pidin puhelimen auki häntä varten. Ja sitten joku keski-ikäinen täti tulee naukumaan jotain vanhaa juttua ja RAIVOSTUU kun en pysty kuuntelemaan, kun on omia huolia. Menipä vielä esimiehelle itkemään, että kiusaan. Ja en varmasti kummallekaan ryhtynyt kertoilemaan lapseni yksityisasioita.
Ihan itsekö olet keksinyt tuon sanan anmattitraumatisoitunut?
Miksi haluat leimata ihmisiä?
Koska ne jotka kovimmalla äänellä metelöivät traumoistaan pitävät tästä identiteetistään hyvin lujaa kiinni. Voisipa jopa sanoa, että ammattimaisesti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
"Koskaan, mitään, kenenkään.."
Tyypillistä ammattitraumatisoituneen puhetta. Kyllä ne työkaverit varmasti läheisiään kuuntelevat, mutta sinä et ole läheinen. Itse olen ollut tilanteessa, jossa parikymppiselle lapselleni oli tapahtunut todella pahoja asioita: parhaani mukaan järjestin lapselleni apua ja pidin puhelimen auki häntä varten. Ja sitten joku keski-ikäinen täti tulee naukumaan jotain vanhaa juttua ja RAIVOSTUU kun en pysty kuuntelemaan, kun on omia huolia. Menipä vielä esimiehelle itkemään, että kiusaan. Ja en varmasti kummallekaan ryhtynyt kertoilemaan lapseni yksityisasioita.
Ihan itsekö olet keksinyt tuon sanan anmattitraumatisoitunut?
Miksi haluat leimata ihmisiä?
Koska ne jotka kovimmalla äänellä metelöivät traumoistaan pitävät tästä identiteetistään hyvin lujaa kiinni. Voisipa jopa sanoa, että ammattimaisesti
Niinpä niin. Kun luet tätä ketjua, niin varmaan ymmärrät miksi moni ei puhu toisille pahemmin mistään. Mutta toki sinun todellisuudessasi joku on jatkuvasti avautumassa sinulle jostakin - vaikka oikeasti taidat vain tieten tahtoen toistuvasti hakeutua palstalle triggeröitymään anonyymien ihmisten kirjoittelusta.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähisuhteissa kokenut, että lähipiiri on vain enemmänkin pahentanut oloani. Jos olen koittanut kertoa jostakin kokemuksesta, niin he ovat ehkä vaihtaneet puheenaihetta tai vain todenneet ok. Mieheni saattaa jopa suuttua, että miksi vatvon vanhoja, ei hän jaksa kuunnella, vaikka kertoisin asian ekaa kertaa. Se on edelleen pahentanut kokemusta, että olen täysin yksin asian kanssa.
Ainoastaan muutama kaveri on ymmärtänyt, mutta heillä onkin omaa traumaa takana.
Niin. Mistä arvelet näiden reaktioiden johtuvan? Miehesi ei ilmeisesti jaksa kuunnella jatkuvaa valitusta ja siksi ei enää jaksa edes kuunnella, että mitä sinä sanot
Joillain ihmisillä vaan on tapana jatkuvasti "traumatisoitua" joka asiasta ja sitten vingutaan ja avaudutaan aamusta iltaan. Se on raskasta kuultavaa, varsinkin jos siitä joutuu vielä työpaikallakin kärsimään
Mietin vielä tuota asioiden kertomista työkavereille. Musta tuntuu, että työelämä on muuttunut yhä kiireisemmäksi eikä enää ole oikein sellaista luppoaikaa, jolloin voisi kuunnella työkavereiden henkilökohtaisia asioita. Riippuu tietysti vähän työstäkin, mutta monethan eivät enää pidä edes mitään kahvitaukoja vaan kahvi ryystetään siinä oman työpöydän ääressä samalla, kun vastaillaan sähköposteihin. Joillakin alkaa olla vaikeuksia selvitä työajan puitteissa edes omista työtehtävistään, niin mikäli työaikaa kuluu johonkin ihan muuhun, se sitten tarkoittaa, että ei pääsekään lähtemään kotiin silloin, kun oli suunnitellut.
Mun viimeisin työpaikka, jossa ehdin olla 19 vuotta, oli varsin hyvä. Etätyöt oli mahdollisia jo vuonna 2012. Tilanteissa, joissa jotakuta oli kohdannut suuri suru, mutta ei kuitenkaan kokenut olevansa sairasloman tarpeessa, saattoi tehdä etätöitä. Itkeminen ja muut tunteenpurkaukset eivät silloin haitanneet. Ja kuten eilen jo kerroin, niin meillä kyllä jeesattiin työkaveri esimerkiksi just ottamalla työkaverin päivystysvuoro. Kollega sitten käänsi omaan puhelimeensa firman päivystysnumeron ja seurasi ylläpitoon tulevia sähköposteja. Ja hoiti sitten ne päivystyshommat, mitä silloin tuli. Mutta tästä sitten sai myös itselleen päivystyskorvauksen. Firma oli pieni ja vain kirjanpito ja siivous oli ulkoistettu. Muita kuin niitä varsinaisia it-alan hommia oli nakitettu työntekijöille. Yhden toimenkuvaan kuului nörtteilyn lisäksi palkanmaksu, toisen työterveyshuoltoasiat jne. Viimeiset työvuodet työterveyshuolto oli mun vastuullani. Koska sain melko vapaat kädet kehittää sitä haluamallani tavalla (esim tein kaikki sopimukset Mehiläisen kanssa jne), niin mähän kehitin. Olin yksi firman osakkaistakin ja otettiin käytäntö, että kriisitilanteissa mä voin käyttää työaikaani siihen, että kuuntelen työkaveriani. Ja tarvittaessa selvittelen jotain asiaan liittyvää lakipykälää tai mistä työntekijä voisi kysyä tarvitsemiaan palveluita. Jos joku olisi ollut niin huonossa kunnossa, ettei olisi itse kyennyt varaamaan aikaa työterveyshuoltoon, niin tottakai mä olisin sitten auttanut ja tehnyt vaikka toisen puolestakin, mutta nämä tosiaan kuuluivat ihan sovitusti mun toimenkuvaani, vaikka noin muuten päätyöni olikin it-alan hommat. Ja tämä nakki napsahti kyllä ihan luontevasti mulle enkä koskaan kokenut sitä mitenkään vaikeaksi. Olihan mulla se sairaanhoitajan koulutus taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
"Koskaan, mitään, kenenkään.."
Tyypillistä ammattitraumatisoituneen puhetta. Kyllä ne työkaverit varmasti läheisiään kuuntelevat, mutta sinä et ole läheinen. Itse olen ollut tilanteessa, jossa parikymppiselle lapselleni oli tapahtunut todella pahoja asioita: parhaani mukaan järjestin lapselleni apua ja pidin puhelimen auki häntä varten. Ja sitten joku keski-ikäinen täti tulee naukumaan jotain vanhaa juttua ja RAIVOSTUU kun en pysty kuuntelemaan, kun on omia huolia. Menipä vielä esimiehelle itkemään, että kiusaan. Ja en varmasti kummallekaan ryhtynyt kertoilemaan lapseni yksityisasioita.
Ihan itsekö olet keksinyt tuon sanan anmattitraumatisoitunut?
Miksi haluat leimata ihmisiä?
Koska ne jotka kovimmalla äänellä metelöivät traumoistaan pitävät tästä identiteetistään hyvin lujaa kiinni. Voisipa jopa sanoa, että ammattimaisesti
Oletko kieltämässä myös sotaveteraaneilta ja lotilta sodan aikaisten tapahtumien muistelun? Historia katoaa, jos menneisyyttä ei tallenneta. Silloin ei ainakaan pystytä ottamaan siitä opiksi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on harrastuskaveri joka on traumatisoitunut lapsuudessaan kokemasta onnettomuudesta jossa menetti vanhempansa. Tietty tähän on varmaan vaikuttanut myös hänen omat kokemuksensa, jälkipyykki lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa sekä elämänmuutokeet mitä hän on tuolloin kokenut.
Hän itse vaatii ymmärrystä omia kokemuksiaan ja itseään kohtaan, että minulla on ollut ahhh niin vaikeaa ettekä te kukaan ole kokeneet yhtä rankkoja kuin minä, mutta ei silti kykene mihinkään ymmärtämiseen tai empatiaan muita ihmisiä kohtaan. Kun yksi samasta porukasta menetti nyt kolmekymppisenä toisen vanhempansa äkillisesti tämä vaan totesi, että eihän tuo ole mitään siihen verrattuna mitä minä olen kokenut. Isovanhempansa kuolemaa surreelle, joka perui osallistumisensa tämän tapauksen vuoksi, sanoi että miten et kestä edes isovanhemman kuolemaa, hän on sentään menettänyt vanhempansa. Jotenkin todella lapsellista käytöstä, epäempaattista.
Jotkut toimii näin. Heitä itseään on kyllä aikoinaan tuettu ja paapottu ja vaativat kaikkea muilta mutta eivät itse osaa yhtään ottaa muita huomioon. Lapsellista käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähisuhteissa kokenut, että lähipiiri on vain enemmänkin pahentanut oloani. Jos olen koittanut kertoa jostakin kokemuksesta, niin he ovat ehkä vaihtaneet puheenaihetta tai vain todenneet ok. Mieheni saattaa jopa suuttua, että miksi vatvon vanhoja, ei hän jaksa kuunnella, vaikka kertoisin asian ekaa kertaa. Se on edelleen pahentanut kokemusta, että olen täysin yksin asian kanssa.
Ainoastaan muutama kaveri on ymmärtänyt, mutta heillä onkin omaa traumaa takana.
Niin. Mistä arvelet näiden reaktioiden johtuvan? Miehesi ei ilmeisesti jaksa kuunnella jatkuvaa valitusta ja siksi ei enää jaksa edes kuunnella, että mitä sinä sanot
Joillain ihmisillä vaan on tapana jatkuvasti "traumatisoitua" joka asiasta ja sitten vingutaan ja avaudutaan aamusta iltaan. Se on raskasta kuultavaa, varsinkin jos siitä joutuu vielä työpaikallakin kärsimään
En ole hänelle juurikaan puhunut, ei hän tiedä oikeastaan kun pienen palan elämästäni. Joskus kun olemme vaikka katsoneet elokuvaa, ja siinä on ollut joku triggeri vanhasta elämästäni, olen saattanut siitä mainita. En todellakaan märehdi samoja asioita tmv. Enkä minä edes valita, vaan mainitsen asiasta. Jos joskus itkisin, tai olisin surullinen, niin en koskaan kaataisi sitä miehen päälle. Olen kyllä oppinut itkemään itkuni yksin.
Ja itse asiassa olin puhumatta niistä kaikista kokemuksistani yli 20 vuotta, nyt ne ovat jostakin syystä tulleet pinnalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä.
Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään.
Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt.
Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä.
Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään.
Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt.
Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä.
Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä.
Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään.
Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt.
Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä.
Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?
En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä.
Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään.
Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt.
Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä.
Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?
En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen.
Varmasti fiksua olla avautumatta kovin laajasti jos näkee jonkun olevan kuulemastaan järkyttynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä.
Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään.
Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt.
Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä.
Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?
En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen.
Varmasti fiksua olla avautumatta kovin laajasti jos näkee jonkun olevan kuulemastaan järkyttynyt.
Tässä oli kysymyksessä harrastuskaveri. Mutta mitä pitää tehdä silloin jos kuulemastaan järkyttynyt henkilö onkin anmattiauttaja?
Pitääkö asiakkaan silloin lopettaa puhuminen ja alkaa lohduttaa itkevää psykoterapeuttia vai voiko ajatella että kerron nyt tämän silti reaktiosta huolimatta, ammattilaisella varmaan on välineet jälkikäteen työstää kuulemaansa?
Aina tällaisissa tilanteissa ammattiauttaja ei välttämättä kykene pysymään roolissaan, jos jotain omia kipeitä muistoja vaikuttaa tulevan mieleen.
Mutta ei se ole asiakkaallekaan mikään helppo tilanne, jos terapeutti alkaa esimerkiksi udella asiattomasti vaikean kokemuksen yksityiskohdista helpottaakseen omaa oloaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.
Tosiaanko vuosikausia itket hallitsemattomasti töissä? Sitten sinun kannattaa ehkä valita ammatti itkuherkkyyteesi sopivaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä.
Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään.
Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt.
Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä.
Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?
En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen.
Varmasti fiksua olla avautumatta kovin laajasti jos näkee jonkun olevan kuulemastaan järkyttynyt.
Näin sen itsekin tulkitsin ja vaikka koin että olisin halunnut siinä hetkessä jutella jonkun kanssa asiasta enemmänkin, se harrastuskaveri oli siihen aivan väärä henkilö ja siksi kerroin vain välttämättömän.
Mielestäni useissa liiallisissa avautumisissa on monesti kyse siitä, että on kerrottu väärälle kohteelle liian seikkaperäisesti eikä ole osattu lukea tilannetta.
Olen mies.
Noin 10 vuotta sitten alkoi masentaaa ja alakuloa. Otin auton ja lähdin ajelemaan n. 40 kilometrin päähän lapsuuteni maisemiin. Katselin vanhoja paikkoja. Olin muutaman tunnin poissa kotoa. Oli kesäilta.
Kun tulin kotiin niin vaimo kysyi missä olen ollut. Kerroin rehellisesti mikä homman nimi oli. Ajattelin saavani ymmärrystä osakseni. Mitään sääliä en koskaan hae, toki silläkin jokin vivahde väistämättä tämmöisessä on. Kuinka ollakaan vaimo ottikin ja suuttui. Hänen tulkintansa oli että syytän häntä minun masennuksestani ja että hän on masennukseni syy.
Ihan hiljan tapahtui toinen samantyyppinen asia tyttäreni kanssa. Ilmoitin että olen väsynyt ja tekemistä vaativat asiat kaatuvat vuorena päälleni ja että en kykene avittamaan hänen asiassaan kuten aina ennen olen kyennyt. Olin mukana mutta kuitenkin että olen nyt väsynyt ja uupunut. Kuvittelin että vajaa 70v on jo oikeus ilmoittaa että on jo jonkinmoista ikäväsymystäkin ja se hyväksyttäisiin. Kuinka ollakaan jo keskustelun kuluessa asia kääntyi niinpäin että tyttärelläni onkin se suurin syy valitella väsymystään ja että hänen työpaikkansa miehet eivät tee oikeastaan mitään vaan hän on se joka hommat joutuu tekemään. Tytär ei myöskään ole unohtanut tätä tapausta vaan on nyt kuukausia haukkunut työpaikkansa miehiä jotka eivät tee hommiaan. Varmaan totta mutta ei ole minun syyni.
Nyt olen sitten oppinut että ei saa ilmoittaa pahasta olostaan, eikä väsymyksestään ja mistään muustakaan:)
Lainaaminen ei toimi, mutta sinne jonka puoliso ei kuuntele ja tue: puoliso on nimenomaan sitä lähintä lähipiiriä. Työkaveri ei ole sinulle turvallinen syli, mutta puolison tottakai pitäisi sitä olla.
Erotakin voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.
Tosiaanko vuosikausia itket hallitsemattomasti töissä? Sitten sinun kannattaa ehkä valita ammatti itkuherkkyyteesi sopivaksi.
Vai pitäisikö sinun keskittyä omiin asioihisi? Ihmisen ei tarvitse olla koko ajan yhtä tuottelias ja iloinen. Välillä menetykset voivat käydä mielessä ja herkkä ihminen voi toisinaan itkeä niiden vuoksi. Töissä on ihmisiä, ei robotteja.
En halua mennä työpaikalle kuuntelemaan kenenkään traumadraamaa, ja vielä vähemmän haluan ymmärtää työkaverien sielunelämää. Henkilökohtaiset asiat ja ongelmat ei kuulu työpaikalle. Aika lumihiutalemaista olettaa, että kaatamalla oma likasanko työkaverien niskaan saisi jotain ymmärrystä tai muuta lässytystä. Kotiin itkemään jos ei pysty töissä olemaan kuormittamatta muita.
Mistä sinä tiedät kuinka traumatisoitunut joku toinen on?