Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (522)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin.
Tämä kyllä pitää ainakin osittain paikkaansa.
Minut on aina lapsuudessa kategorisoitu sen mukaan mitä perheeni on ja oli- "tuo on päässyt helpolla eikä tiedä vastoinkäymisistä mitään kun on nätti koti ja vaikutusvaltaiset vanhemmat"
Tuosta johtuen ei ollut ystäviä kenrlle avautua, tai osa heistä oli esimerkiksi serkkuja jotka olivat ns "liian lähellä ongelmia" jotta heillekään olisi voinut avautua mieltä painavista asioista.
Kärsin koko lapsuuden uskonnollisesta, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta.
Näin ainoaksi ratkaisuksi vaan lähteä pois eri kaupunkiin missä kukaan ei tuntenut minua. Aikuistuin siis itsekseni ja sekin jätti jälkensä.
Nykyään olen hyvissä väleissä vanhempieni kanssa ja olen ihan menestynyt ihminen.
Koen silti varsinkin väsyneenä jotkut vastoinkäymiset voimakkaasti ja jotkut asiat menee herkästi tunteisiin. Uskon tuon johtuvan vanhoista traumoista.
Minuun tutustuessa ihmiset näkevät hauskan ja hassuttelevan, kuuntelevan ja myötätuntoisen ihmisen mutta useat ovat kaikonneet jos olen erehtynyt mainitsemaan kipeistä muistoista edes sivulauseessa. Pysyn siis jatkossakin niistä hiljaa ja esitän täydellistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
Jos keskenmeno tuntuu niin pahalta että itket töissä, ota sairaspäivä ja lepää hyvä ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
"Koskaan, mitään, kenenkään.."
Tyypillistä ammattitraumatisoituneen puhetta. Kyllä ne työkaverit varmasti läheisiään kuuntelevat, mutta sinä et ole läheinen. Itse olen ollut tilanteessa, jossa parikymppiselle lapselleni oli tapahtunut todella pahoja asioita: parhaani mukaan järjestin lapselleni apua ja pidin puhelimen auki häntä varten. Ja sitten joku keski-ikäinen täti tulee naukumaan jotain vanhaa juttua ja RAIVOSTUU kun en pysty kuuntelemaan, kun on omia huolia. Menipä vielä esimiehelle itkemään, että kiusaan. Ja en varmasti kummallekaan ryhtynyt kertoilemaan lapseni yksityisasioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
"Koskaan, mitään, kenenkään.."
Tyypillistä ammattitraumatisoituneen puhetta. Kyllä ne työkaverit varmasti läheisiään kuuntelevat, mutta sinä et ole läheinen. Itse olen ollut tilanteessa, jossa parikymppiselle lapselleni oli tapahtunut todella pahoja asioita: parhaani mukaan järjestin lapselleni apua ja pidin puhelimen auki häntä varten. Ja sitten joku keski-ikäinen täti tulee naukumaan jotain vanhaa juttua ja RAIVOSTUU kun en pysty kuuntelemaan, kun on omia huolia. Menipä vielä esimiehelle itkemään, että kiusaan. Ja en varmasti kummallekaan ryhtynyt kertoilemaan lapseni yksityisasioita.
Ihan itsekö olet keksinyt tuon sanan anmattitraumatisoitunut?
Miksi haluat leimata ihmisiä?
Minä olen lähisuhteissa kokenut, että lähipiiri on vain enemmänkin pahentanut oloani. Jos olen koittanut kertoa jostakin kokemuksesta, niin he ovat ehkä vaihtaneet puheenaihetta tai vain todenneet ok. Mieheni saattaa jopa suuttua, että miksi vatvon vanhoja, ei hän jaksa kuunnella, vaikka kertoisin asian ekaa kertaa. Se on edelleen pahentanut kokemusta, että olen täysin yksin asian kanssa.
Ainoastaan muutama kaveri on ymmärtänyt, mutta heillä onkin omaa traumaa takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähisuhteissa kokenut, että lähipiiri on vain enemmänkin pahentanut oloani. Jos olen koittanut kertoa jostakin kokemuksesta, niin he ovat ehkä vaihtaneet puheenaihetta tai vain todenneet ok. Mieheni saattaa jopa suuttua, että miksi vatvon vanhoja, ei hän jaksa kuunnella, vaikka kertoisin asian ekaa kertaa. Se on edelleen pahentanut kokemusta, että olen täysin yksin asian kanssa.
Ainoastaan muutama kaveri on ymmärtänyt, mutta heillä onkin omaa traumaa takana.
Minulle on joskus käynyt niin, että minun on tulkittu olevan hyvä kuuntelija muiden traumaattisille kokemuksille, jos olen kertonut itse kokeneeni jotain ikävää. Valitettavasti vain myötätunnosta huolimatta voimavarat eivät välttämättä riitä tukemaan muita, jos on paljon omaakin taakkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lähisuhteissa kokenut, että lähipiiri on vain enemmänkin pahentanut oloani. Jos olen koittanut kertoa jostakin kokemuksesta, niin he ovat ehkä vaihtaneet puheenaihetta tai vain todenneet ok. Mieheni saattaa jopa suuttua, että miksi vatvon vanhoja, ei hän jaksa kuunnella, vaikka kertoisin asian ekaa kertaa. Se on edelleen pahentanut kokemusta, että olen täysin yksin asian kanssa.
Ainoastaan muutama kaveri on ymmärtänyt, mutta heillä onkin omaa traumaa takana.
Minulle on joskus käynyt niin, että minun on tulkittu olevan hyvä kuuntelija muiden traumaattisille kokemuksille, jos olen kertonut itse kokeneeni jotain ikävää. Valitettavasti vain myötätunnosta huolimatta voimavarat eivät välttämättä riitä tukemaan muita, jos on paljon omaakin taakkaa.
Toki tiedän että hukkuva yrittää tarttua oljenkorteen. Tyhjästä kupista ei vain silti pysty muille ammentamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
"Koskaan, mitään, kenenkään.."
Tyypillistä ammattitraumatisoituneen puhetta. Kyllä ne työkaverit varmasti läheisiään kuuntelevat, mutta sinä et ole läheinen. Itse olen ollut tilanteessa, jossa parikymppiselle lapselleni oli tapahtunut todella pahoja asioita: parhaani mukaan järjestin lapselleni apua ja pidin puhelimen auki häntä varten. Ja sitten joku keski-ikäinen täti tulee naukumaan jotain vanhaa juttua ja RAIVOSTUU kun en pysty kuuntelemaan, kun on omia huolia. Menipä vielä esimiehelle itkemään, että kiusaan. Ja en varmasti kummallekaan ryhtynyt kertoilemaan lapseni yksityisasioita.
Ihan itsekö olet keksinyt tuon sanan anmattitraumatisoitunut?
Miksi haluat leimata ihmisiä?
Olen. Tarkoitan sillä ihmistä, joka ripustautuu johonkin tapahtumaan, pyrkii lataamaan siihen yhä enemmän tunnesisältöä jauhamalla asiaa loputtomiin jopa niin, että itse tapahtuma vääristyy. Tämä on ilmeisen hyvä keino olla ottamatta vastuuta omista menneistä, nykyisistä ja tulevista valinnoistaan. Omasta osuudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.
Eivät ihmiset yleensä toivu niistä menetyksistään yksikseen jossain tyhjiössä, kunhan vain ovat siellä tarpeeksi pitkään poissa muiden silmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
"Koskaan, mitään, kenenkään.."
Tyypillistä ammattitraumatisoituneen puhetta. Kyllä ne työkaverit varmasti läheisiään kuuntelevat, mutta sinä et ole läheinen. Itse olen ollut tilanteessa, jossa parikymppiselle lapselleni oli tapahtunut todella pahoja asioita: parhaani mukaan järjestin lapselleni apua ja pidin puhelimen auki häntä varten. Ja sitten joku keski-ikäinen täti tulee naukumaan jotain vanhaa juttua ja RAIVOSTUU kun en pysty kuuntelemaan, kun on omia huolia. Menipä vielä esimiehelle itkemään, että kiusaan. Ja en varmasti kummallekaan ryhtynyt kertoilemaan lapseni yksityisasioita.
Ihan itsekö olet keksinyt tuon sanan anmattitraumatisoitunut?
Miksi haluat leimata ihmisiä?
Olen. Tarkoitan sillä ihmistä, joka ripustautuu johonkin tapahtumaan, pyrkii lataamaan siihen yhä enemmän tunnesisältöä jauhamalla asiaa loputtomiin jopa niin, että itse tapahtuma vääristyy. Tämä on ilmeisen hyvä keino olla ottamatta vastuuta omista menneistä, nykyisistä ja tulevista valinnoistaan. Omasta osuudestaan.
Toisten jutut tuntuvat monesta vähemmän tärkeiltä kuin omat jutut, mutta ei voi siltikään sanoa että joku kokee asioita väärin, jos hänellä on erilaisia kokemuksia kuin sinulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.
Eivät ihmiset yleensä toivu niistä menetyksistään yksikseen jossain tyhjiössä, kunhan vain ovat siellä tarpeeksi pitkään poissa muiden silmistä.
Keskenmenon kokeneella on yleensä myös puoliso joka on kokenut keskenmenon (sanotaan isäksi). Sitten on muita oikeasti läheisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.
Eivät ihmiset yleensä toivu niistä menetyksistään yksikseen jossain tyhjiössä, kunhan vain ovat siellä tarpeeksi pitkään poissa muiden silmistä.
Keskenmenon kokeneella on yleensä myös puoliso joka on kokenut keskenmenon (sanotaan isäksi). Sitten on muita oikeasti läheisiä.
Suru ei katso aikaa eikä paikkaa. Sitä ei voi mennä jonnekin suorittamaan pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.
Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."
Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.
Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.
Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.
Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.
Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia.
Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.
Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.
Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.
Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.
Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.
On. Silloin haetaan apua jostain muualta
Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan?
Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.
Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.
Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.
Eivät ihmiset yleensä toivu niistä menetyksistään yksikseen jossain tyhjiössä, kunhan vain ovat siellä tarpeeksi pitkään poissa muiden silmistä.
Keskenmenon kokeneella on yleensä myös puoliso joka on kokenut keskenmenon (sanotaan isäksi). Sitten on muita oikeasti läheisiä.
Suru ei katso aikaa eikä paikkaa. Sitä ei voi mennä jonnekin suorittamaan pois.
Suru on kyllä aivan eri asia kuin trauma. Ihminen voi muistaessaan surra jotain vanhaa menetystä tai tapahtumaa pitkänkin ajan kuluttua olematta silti traumatisoitunut. Suru lopulta tulee ja menee, mutta toimintakyky ja järki on silti tallella, siitäkin huolimatta että tapahtuma on muuttanut ihmistä. Tunnen neljä lapsensa äkillisesti menettänyttä henkilöä, joita ei varmasti voi pitää traumatisoituneina, mutta joista tietää kyllä, että suru lapsen menetyksestä ei koskaan katoa, eihän oma lapsi voi kadota.
Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.