Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kun se kuntoutuminen nimenomaan tapahtuu pääosin siellä arjessa, ei jossain klinikalla. Läheisillä on siksi tukijoina iso merkitys.

Kaikilla ihmisillä on vireystilan vaihteluita, mutta traumatisoituneella niitä on yleensä vielä tavallista enemmän, kun voimavarat ovat monesti vähissä."

 

 

Okei. Minä en ymmärrä miksi vastuutat muita omasta kuntoutumisestasi, mutta meitä on moneen junaan.

Sinä et ainakaan vaikuta olevan rakentamassa resilienttia yhteiskuntaa. Jokainen pärjätköön omillaan... kunnes sitten sinä olet vuorostaan se joka kaipaisi muiden apua. Silloin sitten ääni kellossa voikin muuttua.

Enhän minä ole sanonut mitään tuollaista. Älä laita sanoja suuhuni. Juuri sanoin että ohjaisin traumatisoituneen hoitoon. Se hoito kustannetaan verorahoilla.

Et voi oikeasti laskea omaksi merkittäväksi ansioksesi sitä, että maksat veroja. Niinhän kaikki tekevät. Se on normaalia osallistumista yhteiskunnan toimintaan, ei mitään ekstraa kenenkään hyväksi, kun kaikki hyötyvät lopputuloksesta kuten toimiva infra jne.

Tässäkin on ero siinä, että mitä tämä tarkoittaa, että ohjaa hoitoon. Todella helppo heitto. Sen sijaan jos on rinnalla, auttaa prosessissa, auttaa selvittämään, tulee mukaan, auttaa varaamaan aikoja, niin se on eri asia. 

Se kuuluukin olla helppo heitto. Ei satunnaisen työkaverin tarvitse olla äitisi joka kädestä pitäen ohjailee.

Mitä hyötyä näistä kevyistä heitoista on? Ihmiset kaipaavat sitä, että heidät kohdataan.

Ei sun työkaveri halua välttämättä kesken työpäivän kohdata traumojasi.

Jos ei halua kuulla koskaan mitään kenenkään vaikeuksista, niin turha sitten kovin paljon ainakaan ääneen ihmetellä miksi ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät.

Jos olet niin pahassa tilassa että perseilet työpaikalla, ihmettelyn sijaan sinun kuuluu kohdata seurauksia. Ei se ole työkaverin asia hoivata ja ymmärtää sinua kuntoon. Sori.

Onko se perseilyä, että joku itkee työpäivän aikana hetken hiljaa itsekseen, kun keskenmeno tuntuu pahalta? Eivät ne tunteet katoa työpäivän ajaksi ja suru menetyksestä voi seurata mukana pitkään vaikka henkilö pääosin olisi työkykyinen.

On. Silloin haetaan apua jostain muualta 

Voi mennä hyvin pitkään, että suru menetyksestä helpottaa. Töissä saa siis olla krapulaisena, mutta surevan pitäisi olla työelämästä poissa mahdollisesti vuosien ajan? 

Täällä tuntuu riittävän anteliaita veronmaksajia.

Et sinä monta vuotta itke keskenmenoa töissä. Siitä on ihan tervettä ottaa pieni sairasloma, juuri koska on raskas kokemus.

Mikä ekspertti toisten menetysten suhteen sinä koet olevasi? Suru tulee usein aaltoina ja toimettomuus voi oloa pahentaa.

Tosiaanko vuosikausia itket hallitsemattomasti töissä? Sitten sinun kannattaa ehkä valita ammatti itkuherkkyyteesi sopivaksi.

Vai pitäisikö sinun keskittyä omiin asioihisi? Ihmisen ei tarvitse olla koko ajan yhtä tuottelias ja iloinen. Välillä menetykset voivat käydä mielessä ja herkkä ihminen voi toisinaan itkeä niiden vuoksi. Töissä on ihmisiä, ei robotteja. 

Sinun ei ole mikään pakko itkeä palstalla, jos et halua muiden ihmisten kertovan ajatuksiaan. 

Vierailija kirjoitti:

En halua mennä työpaikalle kuuntelemaan kenenkään traumadraamaa, ja vielä vähemmän haluan ymmärtää työkaverien sielunelämää. Henkilökohtaiset asiat ja ongelmat ei kuulu työpaikalle. Aika lumihiutalemaista olettaa, että kaatamalla oma likasanko työkaverien niskaan saisi jotain ymmärrystä tai muuta lässytystä. Kotiin itkemään jos ei pysty töissä olemaan kuormittamatta muita.

Sitä menetettyä Karjalaa saa sukupolvi toisensa perään itkeä niin paljon kuin haluaa, mutta mitään muita menetyksiä ei?

Silloin jos ei pysty työpaikalla olla itkemättä, nyrkkisääntö on ettei ole työkuntoinen. Osittain tietysti ammatti- ja tilannekohtaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua mennä työpaikalle kuuntelemaan kenenkään traumadraamaa, ja vielä vähemmän haluan ymmärtää työkaverien sielunelämää. Henkilökohtaiset asiat ja ongelmat ei kuulu työpaikalle. Aika lumihiutalemaista olettaa, että kaatamalla oma likasanko työkaverien niskaan saisi jotain ymmärrystä tai muuta lässytystä. Kotiin itkemään jos ei pysty töissä olemaan kuormittamatta muita.

Sitä menetettyä Karjalaa saa sukupolvi toisensa perään itkeä niin paljon kuin haluaa, mutta mitään muita menetyksiä ei?

Montako veteraania olet joutunut töissä omien töiden ohella hoivaamaan Karjala-itkun takia?

Kyllähän se vituttaa jos itse käy läpi todella vaikeaa elämäntilannetta, kerää itsensä kasaan töitä varten. Kasvihuoneessa joku nyyhkyttää kissan kuolemaa ja itse miettii pitääkö pokka ja miten nopeiten kadota paikalta. 

Vierailija kirjoitti:

Silloin jos ei pysty työpaikalla olla itkemättä, nyrkkisääntö on ettei ole työkuntoinen. Osittain tietysti ammatti- ja tilannekohtaista.

Tuo on aivan hirveää, että ihminen voidaan töissä kiusata hermoromahduksen partaalle ja sen jälkeen irtisanoa sen perusteella, ettei hänellä ole työkykyä.

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin jos ei pysty työpaikalla olla itkemättä, nyrkkisääntö on ettei ole työkuntoinen. Osittain tietysti ammatti- ja tilannekohtaista.

Tuo on aivan hirveää, että ihminen voidaan töissä kiusata hermoromahduksen partaalle ja sen jälkeen irtisanoa sen perusteella, ettei hänellä ole työkykyä.

No en usko että työpaikkakiusaamistilanteessa varsinkaan itku auttaa mitään. Vähän järeämpää keinoa kehiin.

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Tuo on asiallinen suhtautuminen. Sureva voi hyvin pystyä nopeastikin keräämään itsensä kokoon. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Jokainen toimii parhaaksi katsomallaan tavalla. Tuo on ihan hyvä ettei jonkun itkemisestä tehdä työpaikalla sen isompaa numeroa. Tunteet tulevat ja menevät ja se voi työpaikalla parempi ettei synny sellaista asetelmaa, että jostain tulisi siellä erityinen uskottu sille, jolla on suruja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään  

Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.

Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin jos ei pysty työpaikalla olla itkemättä, nyrkkisääntö on ettei ole työkuntoinen. Osittain tietysti ammatti- ja tilannekohtaista.

Tuo on aivan hirveää, että ihminen voidaan töissä kiusata hermoromahduksen partaalle ja sen jälkeen irtisanoa sen perusteella, ettei hänellä ole työkykyä.

No en usko että työpaikkakiusaamistilanteessa varsinkaan itku auttaa mitään. Vähän järeämpää keinoa kehiin.

Suomessa kiusaamistilanteissa ei yleensä kiusattu saa apua. Hän joko lähtee itse tai hänet laitetaan lähtemään. Työnantajalle työkyvyn pilaamisesta ei koidu seurauksia. Tilalle voidaan aina ottaa joku muu ja sama kohtelu jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Jokainen toimii parhaaksi katsomallaan tavalla. Tuo on ihan hyvä ettei jonkun itkemisestä tehdä työpaikalla sen isompaa numeroa. Tunteet tulevat ja menevät ja se voi työpaikalla parempi ettei synny sellaista asetelmaa, että jostain tulisi siellä erityinen uskottu sille, jolla on suruja.

Kyllä minulla on joitain työkavereita joille olisin mielelläni uskottu. Tämä kyseinen itkijä on puhunut liikaa omista jutuistaan eikä esimerkiksi kuunnellut minun asioitani, saati tukenut niissä. 

Vierailija kirjoitti:

Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.

Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.

Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.

Mun on vähän pakko käydä töissä vaikka univelka saa itkuherkäksi. En itke muiden edessä mutta välillä näkyy että olen itkenyt. Toivon että ignorataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä. 

Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään. 

Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt. 

Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä. 

Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?

En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen. 

Olisit vain pyytänyt anteeksi, että käyttäydyit tökerösti. Nyt se kelle avauduit ja ilmeisesti vertasit hänen tekemisiään johonkin sinuun kohdistuneeseen aikaisempaan traumaan aiheuttaa vain ahdistuneisuutta henkilölle jolle avauduit 

Aika huono asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään  

Jännä ajattelutapa, että itkemisestä voidaan "palkita". Harva luultavasti haluaa itkeä töissä. Tunteet eivät vain jää sinne vapaa-ajalle. Kuormitus voi mennä ihan jokaisella joskus yli, mutta ei jokin yksittäinen surullinen hetki ole syy lähettää ihmistä kuukausiksi pois töistä, jos keskittyminen muuten töihin riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä. 

Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään. 

Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt. 

Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä. 

Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?

En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen. 

Varmasti fiksua olla avautumatta kovin laajasti jos näkee jonkun olevan kuulemastaan järkyttynyt.

Tässä oli kysymyksessä harrastuskaveri. Mutta mitä pitää tehdä silloin jos kuulemastaan järkyttynyt henkilö onkin anmattiauttaja?

Pitääkö asiakkaan silloin lopettaa puhuminen ja alkaa lohduttaa itkevää psykoterapeuttia vai voiko ajatella että kerron nyt tämän silti reaktiosta huolimatta, ammattilaisella varmaan on välineet jälkikäteen työstää kuulemaansa?

Aina tällaisissa tilanteissa ammattiauttaja ei välttämättä kykene pysymään roolissaan, jos jotain omia kipeitä muistoja vaikuttaa tulevan mieleen.

Mutta ei se ole asiakkaallekaan mikään helppo tilanne, jos terapeutti alkaa esimerkiksi udella asiattomasti vaikean kokemuksen yksityiskohdista helpottaakseen omaa oloaan.

Oliko tää harrastuskaveri siis joku psykologi/psykiatri ja nyt ajattelit, että saat ilmaista terapiaa? Toinen on vapaa-aikaa viettämässä ja yrittää irtautua arjesta, niin ei muuta kuin avautumaan. Tuo ammatti voi olla todella raskas ja voin kuvitella että joka toinen tuttu haluaa avautua myös vapaa-ajalla ja siinä joutuu olemaan myös tuttavien roska-astiana pelkästään ammatin takia