Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan

Raskaana itkin vaikka nähdessäni kauniin joutsenen. Jos joku meni tästä paniikkiin, ehkä hän oli se työkyvytön. Mutta tiedän kyllä työpaikoilta ne ihmiset jotka tavallaan etsivät sieltä henkistä äitiä tai isää kannattelemaan ja ymmärrän jos ärsyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä. 

Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään. 

Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt. 

Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä. 

Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?

En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen. 

Olisit vain pyytänyt anteeksi, että käyttäydyit tökerösti. Nyt se kelle avauduit ja ilmeisesti vertasit hänen tekemisiään johonkin sinuun kohdistuneeseen aikaisempaan traumaan aiheuttaa vain ahdistuneisuutta henkilölle jolle avauduit 

 

Aika huono asia. 

Olisi toisinaan parempi ettei avaudu ollenkaan, mutta kun ei voi etukäteen tietää milloin se lisää ymmärrystä ja milloin taas  ahdistaa kuulijaa.

Tuossahan ei kerrottu sanallakaan kuka on tehnyt mitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään  

Jännä ajattelutapa, että itkemisestä voidaan "palkita". Harva luultavasti haluaa itkeä töissä. Tunteet eivät vain jää sinne vapaa-ajalle. Kuormitus voi mennä ihan jokaisella joskus yli, mutta ei jokin yksittäinen surullinen hetki ole syy lähettää ihmistä kuukausiksi pois töistä, jos keskittyminen muuten töihin riittää.

Kyllä se on näin. Ihmisiin pätee sama palkitsemisjärjestelmä kuin kaikkiin muihinkin eläimiin. Jos palkitset huonon käytöksen, niin se ei lopu, vaan itkijä hakee sitä hyvää oloa jatkamalla itkemistä. Jos siitä ei palkita, niin itkeminen kyllä lakkaa nopeasti 

Jos ei lakkaa, niin sitten on sairasloman paikka. Koko työyhteisöä ei voi rasittaa yhden henkilön itkuilla  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään  

Jännä ajattelutapa, että itkemisestä voidaan "palkita". Harva luultavasti haluaa itkeä töissä. Tunteet eivät vain jää sinne vapaa-ajalle. Kuormitus voi mennä ihan jokaisella joskus yli, mutta ei jokin yksittäinen surullinen hetki ole syy lähettää ihmistä kuukausiksi pois töistä, jos keskittyminen muuten töihin riittää.

Kyllä se on näin. Ihmisiin pätee sama palkitsemisjärjestelmä kuin kaikkiin muihinkin eläimiin. Jos palkitset huonon käytöksen, niin se ei lopu, vaan itkijä hakee sitä hyvää oloa jatkamalla itkemistä. Jos siitä ei palkita, niin itkeminen kyllä lakkaa nopeasti 

Jos ei lakkaa, niin sitten on sairasloman paikka. Koko työyhteisöä ei voi rasittaa yhden henkilön itkuilla  

Vanhanaikaista ajattelua. Ihmiset etsivät yhteyttä, eivät hae huomiota.

Välinpitämättömyys voi toimia hetken, mutta pitkällä aikavälillä se pahentaa ongelmia.

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi ihan hiljattain niin, että olin harrastuskavereiden seurassa kun oli ollut raskas viikko takana. Eräs tilanne tuntui todella pahalta ja henkilökohtaiselta- ylireagoin siihen loukkaantumalla asiasta vaikka en usko harrastuskaverin tarkoittaneen sitä. 

Pyysin harrastuskaverilta anteeksi ja taustoitin asiaa avaamalla lyhyesti miksi olin siinä tunnetilassa. Huomasin että tuo kaveri oli niin järkyttynyt kuulemastaan ettei hän halunnut kuulla lisää. Tuon jälkeen ei puhuttu asiasta ja lopulta odotin vain pääseväni yksin johonkin itkemään. 

Tällä nyt avaan sitä, että joskus joku tilanne vaatii hiukan taustaa ja olisi ollut typerää jättää kertomatta. Kerroin kuitenkin vain pintapuolisesti ja toinen osapuoli oli silti hyvin järkyttynyt. 

Muut seurueessa huomasivat minun olevan ehkä vaan vaisu, joka ei ole minulle tyypillistä. 

Koetko siis taustojen avaamisen parantaneen tilannetta? Vaikuttiko se jotenkin toisen suhtautumiseen seuraavilla harrastuskerroilla?

En avaa tässä mutta silloinen tilanne todellakin vaati hiukan avaamista enkä kertonut muuta kuin välttämättömän noin parissa minuutissa. Tuon henkilön osalta asiasta mielestäni oli apua mutta kerron tämän siksi, että oma puhumisen tarpeeni olisi ollut suurempi ja laajempi mutta halusin säästää tuota henkilöä ja jätin kertomisen sikseen. 

Varmasti fiksua olla avautumatta kovin laajasti jos näkee jonkun olevan kuulemastaan järkyttynyt.

Tässä oli kysymyksessä harrastuskaveri. Mutta mitä pitää tehdä silloin jos kuulemastaan järkyttynyt henkilö onkin anmattiauttaja?

Pitääkö asiakkaan silloin lopettaa puhuminen ja alkaa lohduttaa itkevää psykoterapeuttia vai voiko ajatella että kerron nyt tämän silti reaktiosta huolimatta, ammattilaisella varmaan on välineet jälkikäteen työstää kuulemaansa?

Aina tällaisissa tilanteissa ammattiauttaja ei välttämättä kykene pysymään roolissaan, jos jotain omia kipeitä muistoja vaikuttaa tulevan mieleen.

Mutta ei se ole asiakkaallekaan mikään helppo tilanne, jos terapeutti alkaa esimerkiksi udella asiattomasti vaikean kokemuksen yksityiskohdista helpottaakseen omaa oloaan.

Oliko tää harrastuskaveri siis joku psykologi/psykiatri ja nyt ajattelit, että saat ilmaista terapiaa? Toinen on vapaa-aikaa viettämässä ja yrittää irtautua arjesta, niin ei muuta kuin avautumaan. Tuo ammatti voi olla todella raskas ja voin kuvitella että joka toinen tuttu haluaa avautua myös vapaa-ajalla ja siinä joutuu olemaan myös tuttavien roska-astiana pelkästään ammatin takia 

Joku muu on vaan käyttänyt täällä esimerkkinä tuota ammattiauttajaa, harrastuskaverini ei ole sellainen työssään.

Sen verran taustoitan, että hänkin on avautunut minulle joskus itselleen vaikeista asioista ja ollaan juteltu ihan syvällisiäkin. Siksi kerroin hänelle sen mikä oli tilanteessa oikeasti VÄLTTÄMÄTÖNTÄ. Enempää en avannut enkä avaa, osaan lukea tilanteita ja tämä oli vaan esimerkki siitä miksi joku tunnin vuodatus voisi olla monelle red flag, kun parin minuutin lyhyt ja pinnallinenkin asian avaaminen jo voi jollekin olla liikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Olisit vain palkinnut hänet tuosta itkemisestä, niin olisiko se muka joskus loppunut? Mielestäni teit ihan oikein. Pääasia, että puhuit asiallisesti ja autoit kaveriasi paljon enemmän sillä, että sureva joutui laittamaan surunsa hetkeksi syrjään  

Jännä ajattelutapa, että itkemisestä voidaan "palkita". Harva luultavasti haluaa itkeä töissä. Tunteet eivät vain jää sinne vapaa-ajalle. Kuormitus voi mennä ihan jokaisella joskus yli, mutta ei jokin yksittäinen surullinen hetki ole syy lähettää ihmistä kuukausiksi pois töistä, jos keskittyminen muuten töihin riittää.

Kyllä se on näin. Ihmisiin pätee sama palkitsemisjärjestelmä kuin kaikkiin muihinkin eläimiin. Jos palkitset huonon käytöksen, niin se ei lopu, vaan itkijä hakee sitä hyvää oloa jatkamalla itkemistä. Jos siitä ei palkita, niin itkeminen kyllä lakkaa nopeasti 

Jos ei lakkaa, niin sitten on sairasloman paikka. Koko työyhteisöä ei voi rasittaa yhden henkilön itkuilla  

Ei itkeminen ole mikään huono käytös, se on luontainen reaktio stressiin ja jopa suotavaakin. Mitä enemmän pidättelee itkua niin jokainen on varmaan kohdannut sen päivän kun padot aukeaa, ja siihen ei tarvita kuin pienen pieni sysäys joka ei välttämättä edes liity asiaan miksi itkee. Itkemisen kieltäminen ja paheksuminen ajaa pahoinvointia kun sillä ymmärryksellä ja tuella (pienelläkin) se itku kyllä hiljenee, eikä kyse ole "palkinnostaa" vaan tunteesta että joku ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Riippuu työpaikasta ja kuinka tiiviisti joutuu tekemään muiden kanssa töitä. En usko että kukaan haluaa toista kättä pitelemään jatkuvasti, silloin on jokin muu taustalla... mutta sellainen tervehenkinen empatia ja kannustaminen on hyvä olla, kuka muuten jaksaisi puolet elämästään viettää paikkassa jossa kylmiä olkaa kohauttavia ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Riippuu työpaikasta ja kuinka tiiviisti joutuu tekemään muiden kanssa töitä. En usko että kukaan haluaa toista kättä pitelemään jatkuvasti, silloin on jokin muu taustalla... mutta sellainen tervehenkinen empatia ja kannustaminen on hyvä olla, kuka muuten jaksaisi puolet elämästään viettää paikkassa jossa kylmiä olkaa kohauttavia ihmisiä?

Tervehenkinen empatia ja kannustaminen on aika kaukana trauma-avautumisesta. Kuka jaksaa viettää puolet elämästään paikassa jossa joutuu töiden lisäksi kantamaan randomihmisten traumat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus työkaveri on itkenyt töissä. Olen vaan kysynyt "pystytkö tehdä töitä vai lähdetkö kotiin" ja sitten hoitanut työasiat hänen kanssaan ihan normaalisti. 

Ja siis huomasin että hän varmaan odotti halausta ja lohdutusta, mutta en halua sitä roolia.

Jokainen toimii parhaaksi katsomallaan tavalla. Tuo on ihan hyvä ettei jonkun itkemisestä tehdä työpaikalla sen isompaa numeroa. Tunteet tulevat ja menevät ja se voi työpaikalla parempi ettei synny sellaista asetelmaa, että jostain tulisi siellä erityinen uskottu sille, jolla on suruja.

Kyllä minulla on joitain työkavereita joille olisin mielelläni uskottu. Tämä kyseinen itkijä on puhunut liikaa omista jutuistaan eikä esimerkiksi kuunnellut minun asioitani, saati tukenut niissä. 

Näinhän se usein menee. Ne puolestaan jotka kuuntelevat muita, harvoin puhuvat itsestään. Ja sen ottaa sitten kunnia-asiana jos puhui juuri minulle.

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.

Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.

On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.

Kenenkään. Työkaverin. Tehtävä. Ei. Ole. Olla. Terapeuttisi.

Mieti esihenkilön kanssa oletko työkykyinen ja anna kollegojen tehdä työnsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.

Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.

On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.

Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.

Terveeseen psykologiseen tilaan kuuluu terveet rajat. Töissä on tietty rooli, johon kuuluu sopiva etäisyys. Joku työkaveri voi olla myös ystävän roolissa, mutta se on oma juttunsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Riippuu työpaikasta ja kuinka tiiviisti joutuu tekemään muiden kanssa töitä. En usko että kukaan haluaa toista kättä pitelemään jatkuvasti, silloin on jokin muu taustalla... mutta sellainen tervehenkinen empatia ja kannustaminen on hyvä olla, kuka muuten jaksaisi puolet elämästään viettää paikkassa jossa kylmiä olkaa kohauttavia ihmisiä?

Tervehenkinen empatia ja kannustaminen on aika kaukana trauma-avautumisesta. Kuka jaksaa viettää puolet elämästään paikassa jossa joutuu töiden lisäksi kantamaan randomihmisten traumat?

Kuka sanoo että sun kantaa sitä pitää? Jos itse kuulen toisten traumoista niin jaan ymmärrykseni ja osoitan empatiaa, että näin me ihmiset jokainen kohdataan asioita elämän aikana, mutta ei mun sitä toisen traumaa tarvitse kantaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.

Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.

On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.

Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.

Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.

Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.

On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.

Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.

Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...

Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Riippuu työpaikasta ja kuinka tiiviisti joutuu tekemään muiden kanssa töitä. En usko että kukaan haluaa toista kättä pitelemään jatkuvasti, silloin on jokin muu taustalla... mutta sellainen tervehenkinen empatia ja kannustaminen on hyvä olla, kuka muuten jaksaisi puolet elämästään viettää paikkassa jossa kylmiä olkaa kohauttavia ihmisiä?

Tervehenkinen empatia ja kannustaminen on aika kaukana trauma-avautumisesta. Kuka jaksaa viettää puolet elämästään paikassa jossa joutuu töiden lisäksi kantamaan randomihmisten traumat?

Kuka sanoo että sun kantaa sitä pitää? Jos itse kuulen toisten traumoista niin jaan ymmärrykseni ja osoitan empatiaa, että näin me ihmiset jokainen kohdataan asioita elämän aikana, mutta ei mun sitä toisen traumaa tarvitse kantaa. 

Miksi helvetissä kuulisin työpaikalla ihmisten traumoista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran mainitsin työkaverille masennusdiagnoosistani töissä. Hän arveli minun huijaavan ja että haluan vain vapautua joistain työtehtävistä sillä verukkeella. Sen koommin en puhunut siitä.

Jos töissä alkoi itkettää - se saattoi liittyä johonkin työasiaan tai yksityisasiaan, ei mihinkään kiusaamiseen - menin vessaan ja lukitsin oven kunnes tunne meni ohi.

Masennusdiagnoosia ei ikinä kerrota töissä. Amatööri.

Tarkoitatko, että masennuksen ammattilainen ei kerro diagnoosiaan mutta masennuksen harrastajat kertovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei työpaikalta etsitä sen tason syvää yhteyttä jossa lohdutellaan traumoista. Terveet rajat on pop.

Ei se voi olla niinkään, ettei työpaikoilla ole mitään tilaa inhimillisille tunteille. Silloin henkinen pahoinvointi lisääntyy, jos mitään tunteiden osoituksia ei missään tilanteessa sallita.

Kun kielletään ne "kielteiset" tunteet, niin viedään samalla tila myös niiltä myönteisiltä tunteilta kuten ilolta ja innostukselta.

On ihan sama asia kieltää työskentely surevalta kuin jos se kiellettäisiin täysin sellaiselta, joka ajoittain kärsii migreenistä. Ihmisillä työkyvyssä tapahtuvat vaihtelut ovat normaaleja, eivät osoitus sopimattomuudesta työhön.

Huomaa että sinulla on vaikeuksia rajojen kanssa jos se ettei töissä kuulu kaataa asioitaan muiden niskaan vie ilon elämästä.

Ei kukaan kaada muiden niskaan. Jos itse koet kuormittavaksi että joku ei naura ja hypi ilosta jatkuvasti lähelläsi niin ehkä sinun tulisi kohdata itsesi, miksi reagoit niinkuin reagoit? Voiko sitä muuttaa jotenkin...

Esitätkö tyhmää vai ihan tahallaan käännät keskustelun aiheen kummalliseksi? Jotenkin täällä haisee tietty rasittava tyyppi, juuri sellainen joka dumppaa omat murheet muiden niskaan ja uhriutuu perään.

Luitko itse aloitusta ollenkaan? Jotenkin haiskahtaa siltä että sinulla on takataskussa kyseisiä lyömäseita, jos joku sulle vahingossa erehtyy kertomaan yhtään mitään.